Sattui
eilen aika tyypillinen koulutilanne: utelin luokalliselta
kakkosvuosikurssilaisia, mistä Gandhi tunnetaan. Lisävinkillä
vastaukseksi sain kaipaamani väkivallattoman vastarinnan. Innostuin
vielä utelemaan, että mitä tämä väkivallaton vastarinta oikein
tarkoittaa. Esimerkkejä ja noin. Valtaosa näytti olevan huuli pyöränä,
että jaa, mitä lie. Joku sai sanotuksi nälkälakon.
Koulun pirstaleisuutta suurempana huolena pidän opetuksen pinnallisuutta. Tähän pidän eräänä keskeisenä syynä sitä, että koulussa vaikuttaa edelleen vahvana laajojen tietojen ulkoa muistamisen kulttuuri. Kaikille tiedonmuruille löytyy puolustajansa ja koekulttuuri (kiitos YTL) vahvistaa tätä puolta.
Koulussa voisi tosiaankin keskittyä enemmän ilmiöihin ja niiden merkityksiin. Miksi jotain pidetään tärkeänä ja mielenkiintoisena? Mikä kyseisen ilmiön merkitys on tälle ajalle ja meille? Millaisia kriittisiä kysymyksiä sen yhteydessä tulisi kysyä? Ja toinen puoli on ne taidot. Ainakin omassa oppiaineessani, yhteiskuntaopissa (parin muun ohella), kaipaisin vähemmän sisältöjä ja enemmän aikaa niiden kuuluisien taitojen oppimiseen. Medialuku, analyyttinen ajattelu ja noin.
Oppiaineista en luopuisi, mutta ilmiökeskeisyyttä olisin valmis kokeilemaan. (Tosin voisihan sitä pokkana mennä itse siihen ja yrittää nivoa ops:n sisällöt mahdollisimman pitkälle siihen. Piru.) Oppiainejaottelun vahvuutena pidän opettajien ammattitaitoa. Jako perustuu tieteiden jakoon ja jos oppiaineita ei olisi, opettajista saattaisi tulla luokanopettajien kaltaisia moniosaajia. Kenties koulutuskin menisi siihen, että oman tieteenalan vahvuudet korvautuisi yleispedagogiikalla. Kaikki kunnioitus luokanopettajia kohtaan, mutta ainakin lukiossa pitäisin nykymallin.
Ilmiökeskeinen opetus voisi mennä niin, että joku keskuskomitea päättäisi kullekin lukuvuodelle ja kullekin kurssille sillä tarkasteltavan teeman. Keskuskomitea siksi, että jos yo-kokeet säilytetään, niin siellä pitää olla valtakunnallisesti yhteiset teemat tehtävien taustalla. Esim. taloustiedossa se olisi ollut useampana vuonna finanssikriisi ja sen vaikutukset Suomessa. Yhteiskuntatiedossa se voisi olla sote-uudistus ja työurien pidentäminen (sekä näiden linkitys poliittiseen päätöksentekoon, kansalaisten mahdollisuuksiin ja itse kunkin tulevaisuuteen). Sitten luotettaisiin opettajien ammattitaitoon soveltaa sekä asiaosaamistaan että pedagogisia taitojaan. Ehkä noiden pääteemojen lisäksi päivitettäisiin myös se, mitä muita asioita olisi jollakin tasolla hyvä sivuta. Yhteiskuntatiedossa sellaisia olisi ainakin puolueet ja äänestäminen.
Luulen, että tämä voisi siirtää painopisteen enemmän yksityiskohtaisten asioiden muistamisesta ylipäätään asioiden monipuoliseen ja analyyttiseen pohdintaan. Vähemmän asiaa, enemmän ajattelun taitoja Uutta yleissivistystä!
No joo, tämä lienee melkoista puolinaista utopiaa, sillä joku tällainen olisi sen verran hyppy tuntemattomaan ja vaatisi kenties opettajien koulutuksenkin kehittämistä niin, että sen olisi pakko vastata enemmän koulun todellisuutta. (Mutta hitsi.)
Haen takkini. Yritän saada ensi yönä nukutuksi.
---
Kirjoitus on julkaistu alun perin FB-tilapäivityksenä 7.10.2014.
Koulun pirstaleisuutta suurempana huolena pidän opetuksen pinnallisuutta. Tähän pidän eräänä keskeisenä syynä sitä, että koulussa vaikuttaa edelleen vahvana laajojen tietojen ulkoa muistamisen kulttuuri. Kaikille tiedonmuruille löytyy puolustajansa ja koekulttuuri (kiitos YTL) vahvistaa tätä puolta.
Koulussa voisi tosiaankin keskittyä enemmän ilmiöihin ja niiden merkityksiin. Miksi jotain pidetään tärkeänä ja mielenkiintoisena? Mikä kyseisen ilmiön merkitys on tälle ajalle ja meille? Millaisia kriittisiä kysymyksiä sen yhteydessä tulisi kysyä? Ja toinen puoli on ne taidot. Ainakin omassa oppiaineessani, yhteiskuntaopissa (parin muun ohella), kaipaisin vähemmän sisältöjä ja enemmän aikaa niiden kuuluisien taitojen oppimiseen. Medialuku, analyyttinen ajattelu ja noin.
Oppiaineista en luopuisi, mutta ilmiökeskeisyyttä olisin valmis kokeilemaan. (Tosin voisihan sitä pokkana mennä itse siihen ja yrittää nivoa ops:n sisällöt mahdollisimman pitkälle siihen. Piru.) Oppiainejaottelun vahvuutena pidän opettajien ammattitaitoa. Jako perustuu tieteiden jakoon ja jos oppiaineita ei olisi, opettajista saattaisi tulla luokanopettajien kaltaisia moniosaajia. Kenties koulutuskin menisi siihen, että oman tieteenalan vahvuudet korvautuisi yleispedagogiikalla. Kaikki kunnioitus luokanopettajia kohtaan, mutta ainakin lukiossa pitäisin nykymallin.
Ilmiökeskeinen opetus voisi mennä niin, että joku keskuskomitea päättäisi kullekin lukuvuodelle ja kullekin kurssille sillä tarkasteltavan teeman. Keskuskomitea siksi, että jos yo-kokeet säilytetään, niin siellä pitää olla valtakunnallisesti yhteiset teemat tehtävien taustalla. Esim. taloustiedossa se olisi ollut useampana vuonna finanssikriisi ja sen vaikutukset Suomessa. Yhteiskuntatiedossa se voisi olla sote-uudistus ja työurien pidentäminen (sekä näiden linkitys poliittiseen päätöksentekoon, kansalaisten mahdollisuuksiin ja itse kunkin tulevaisuuteen). Sitten luotettaisiin opettajien ammattitaitoon soveltaa sekä asiaosaamistaan että pedagogisia taitojaan. Ehkä noiden pääteemojen lisäksi päivitettäisiin myös se, mitä muita asioita olisi jollakin tasolla hyvä sivuta. Yhteiskuntatiedossa sellaisia olisi ainakin puolueet ja äänestäminen.
Luulen, että tämä voisi siirtää painopisteen enemmän yksityiskohtaisten asioiden muistamisesta ylipäätään asioiden monipuoliseen ja analyyttiseen pohdintaan. Vähemmän asiaa, enemmän ajattelun taitoja Uutta yleissivistystä!
No joo, tämä lienee melkoista puolinaista utopiaa, sillä joku tällainen olisi sen verran hyppy tuntemattomaan ja vaatisi kenties opettajien koulutuksenkin kehittämistä niin, että sen olisi pakko vastata enemmän koulun todellisuutta. (Mutta hitsi.)
Haen takkini. Yritän saada ensi yönä nukutuksi.
---
Kirjoitus on julkaistu alun perin FB-tilapäivityksenä 7.10.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti