Sanovat, että vuosi vaihtuu. Joten lienee ihan mahdollista pohtia mennyttä vuotta sekä katsoa hieman epämääräiseen tulevaisuuteenkin. Jos katson kulunutta vuottani kokonaisuutena, niin sitä voisi kuvailla yhtäältä varsin lapsikeskeiseksi ja toisaalta sellaiseksi, jossa oli vanhat, tutut arjen elementit jämäkästi paikoillaan.
Lapseni eleli kuluneena vuonna 2013 ikävuodet puolesta vuodesta puoleentoista vuoteen. Tuohon ikähaarukkaan mahtuu jos jonkinlaista uutta, muutosta ja kehitystä. Merkittävimpinä juttuina vuorovaikutuksen sekä sanojen ja merkitysten ymmärryksen kehittyminen. Tätä kehitystä on ollut ilo ja suorastaan etuoikeus elää mukana. Ja mikä kenties parasta, lapseni on ollut perustyytyväinen tapaus, jota ei ole suuremmat vastoinkäymiset kohdanneet. Enkä oikeastaan tiedä, osaanko kaivata juuri mitään ajalta ennen omaa lasta. Enpä kai. Ajasta oli pulaa jo silloin.
Ja siinäpä se yksi peruselementti vaikuttaakin olevan: iänikuinen kiireen tuntu. Tuntuu, että koko ajan on enemmän puuhaa kuin aikaa sen tekemiseen. Eikä sen tunteen kanssa osaa aina olla aivan letkeäkään. Vetää ajoittain hapoille saakka. Tosin töiden osalta on se hyvä puoli, että useassa suhteessa oma "paketti" on sellaisessa kunnossa, ettei suurempia vispauksia enää periaatteessa välttämättä tarvitsisi - joskin sitten toisaalta niitä "rojekteja" tuntuu silti aina jostain siunaantuvan.
Nytkin kuluneella syyskaudella eka jakso meni vielä loisteliaasti. Silloin ei tullut nysväiltyä mitään kummallisempaa uutta. Mutta sitten tulikin tiukka puolentoista jakson putki: pakostakin aivan uuden kurssin suunnittelu, innostuminen raapimaan yksi kurssi sähköiseen muotoon sekä heti putkeen kirjanvaihdoksen inspiroimana yhden kurssin kokonaisvaltainen uudistus. Siinä on ollut vähän turhan monta liian isoa palaa peräjälkeen. Virhe. Kevätkaudella aionkin vetää ainoastaan kesken olevan kurssin uudistuksen loppuun ja suunnitella toisen - myös pakkojuttuna olevan - täysin uuden kurssin. Muuten mennään vanhoilla (on sitä nimittäin siinäkin).
Lapsen mukaantulo kuvioihin on vaikuttanut kenties radikaaleimmin kuntoiluun, harrastuksiin sekä työpaikan epäviralliseen sosiaaliseen osallistumiseen. Näistä on tullut karsittua, ikään kuin pakostakin. Vähäiset luottamustoimeni lienevät pian nollassa. Kuntoilun osalta olen sentään onnistunut palauttamaan kohtuu säännöllisen hikoilun. Väliin toki tulee hieman pidempiä taukoja, mutta olosuhteet nähden voinee olla ihan ok tyytyväinen. Sekin on kiva, että roolipelailu on onnistunut harvakseltaan. Jotain sosiaalista toimintaa sentään!
Suurin muutostoiveeni koskeekin - työmäärän vähentämisen ohella - sosiaalisuutta. Ystäviä ja muita ihmisiä pitäisi aktivoitua näkemään enemmän. No, vanha virsi tämäkin, ettei sinällään mitään uutta. Mutta silti pientä muutosta voinee toivoa.
Eli eipä tässä kai sen kummoisempia. Paitsi joo, ensi vuodessa suurin odotus kohdistunee tänä vuonna käynnistettyihin juttuihin, kuten vaikkapa lisääntymiseen. Muuten kai sitä lähinnä toivoo, että arki jatkaisi rullaamista tällä tavalla ihan jetsulleen jees. Ettei tulisi ikäviä uutisia, heikennykisä tai ongelmia. Mitä sitä ihminen muutakaan voisi toivoa.
Ja samaa muuten toivon ihan jokaiselle: hyvän arkista vuotta 2014!!! :)
tiistai 31. joulukuuta 2013
maanantai 30. joulukuuta 2013
Vartiaisen kummallinen fiksaatio
Pitäisi tosiaan lukea enemmän jotain Vartiaisen perusteluja tähän hänen työvoiman määrän nostamista koskevaan painotukseensa, mutta ennen sitä en vieläkään niele täysin hänen väitettään.
Ja ainakin tässä kolumnissa on vähän hassun heikosti argumentoitu kyseistä näkemystä. Mikä muka perustelee noinkin yksioikoisesti väitetyn syy-seuraus-suhteen esim. työllisten määrän, bkt:n ja viennin muutosten kehitysten välillä? Ja lopun "Minäkin olen tavannut pienten ja keskisuurten yritysten johtajia" on jo sinällään melko hupaisa. Luulisi VATT-pomolla olevan parempiakin perusteluita kuin epämääräiset henkilökohtaiset kuulemiset :)
Sekin on tässä kolumnissa, että hän puhuu eniten työllisyysasteen nostamisesta - kuka sitä ei haluaisi paremmaksi??? Sehän tarkoittaisi lisää työpaikkoja! Olen nimittäin ymmärtänyt Vartiaisen pointin olevan nimenomaan (kolumnissa myös mainitun) työvoiman määrän kasvattamisen eli sen, että meillä olisi enemmän työmarkkinoiden käytettävissä olevaa työikäistä väestöä. Vartiaisen mukaan tämä sinällään johtaa keskipitkällä aikaväliin työllisyyden kasvuun.
Tässä tulkinnassa pelkään edelleen sitä, että...
(a) jos perusteluna on historiallinen aines, niin se ei välttämättä päde tulevaisuuteen. Voi olla, että aiemmin työllisten määrän kasvu ja muu kasvu ovat tilastollisesti kehittyneet samanaikaisesti, mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että niillä olisi yksioikoisen suora syy-seuraus-suhde keskenään.
(b) Nimittäin voi olla, että yhdistävä linkki on ollut esim. innovaatiot ja investoinnit eli erilaiset pienet teolliset ja muut "vallankumoukset."
Tässä on se jokseenkin keskeinen mutta, että jos emme onnistu luomaan uudenlaisia hyödykkeitä ja tuotantomenetelmiä, niin ei siinä pelkkä työllisten määrän kasvu johda juuri mihinkään muuhun kuin työttömien määrän kasvuun ja lisäongelmiin huoltosuhteen kanssa. Ja sitä paitsi esim. tuokin kolumni antaa ymmärtää, että Ruotsissa on hoidettu tuota investointipuolta Suomea aktiivisemmin. Mitä jos keskityttäisiin ensisijaisesti siihen, eikä tuohon työllisten määrän kasvuun.
Työvoimaa meillä tuntuisi sinällään olevan, vaikka rakennemuutosten vuoksi kaikkien koulutus tai asuinpaikka ei ole optimaalisin nykyisten taloudellisten tarpeiden vuoksi.
Talousteoriaa johonkin suuntaan, anyone?
---
Ps. Sitä tuskin kukaan kiistää, etteikö yksityisellä kysynnällä olisi oma tärkeä merkityksensä Suomen taloudessa - vaikka Suomi onkin perinteisesti ollut vientivetoinen talous. Vähän turha "viholliskuvan luominen" siis tuokin argumentti.
Ja ainakin tässä kolumnissa on vähän hassun heikosti argumentoitu kyseistä näkemystä. Mikä muka perustelee noinkin yksioikoisesti väitetyn syy-seuraus-suhteen esim. työllisten määrän, bkt:n ja viennin muutosten kehitysten välillä? Ja lopun "Minäkin olen tavannut pienten ja keskisuurten yritysten johtajia" on jo sinällään melko hupaisa. Luulisi VATT-pomolla olevan parempiakin perusteluita kuin epämääräiset henkilökohtaiset kuulemiset :)
Sekin on tässä kolumnissa, että hän puhuu eniten työllisyysasteen nostamisesta - kuka sitä ei haluaisi paremmaksi??? Sehän tarkoittaisi lisää työpaikkoja! Olen nimittäin ymmärtänyt Vartiaisen pointin olevan nimenomaan (kolumnissa myös mainitun) työvoiman määrän kasvattamisen eli sen, että meillä olisi enemmän työmarkkinoiden käytettävissä olevaa työikäistä väestöä. Vartiaisen mukaan tämä sinällään johtaa keskipitkällä aikaväliin työllisyyden kasvuun.
Tässä tulkinnassa pelkään edelleen sitä, että...
(a) jos perusteluna on historiallinen aines, niin se ei välttämättä päde tulevaisuuteen. Voi olla, että aiemmin työllisten määrän kasvu ja muu kasvu ovat tilastollisesti kehittyneet samanaikaisesti, mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että niillä olisi yksioikoisen suora syy-seuraus-suhde keskenään.
(b) Nimittäin voi olla, että yhdistävä linkki on ollut esim. innovaatiot ja investoinnit eli erilaiset pienet teolliset ja muut "vallankumoukset."
Tässä on se jokseenkin keskeinen mutta, että jos emme onnistu luomaan uudenlaisia hyödykkeitä ja tuotantomenetelmiä, niin ei siinä pelkkä työllisten määrän kasvu johda juuri mihinkään muuhun kuin työttömien määrän kasvuun ja lisäongelmiin huoltosuhteen kanssa. Ja sitä paitsi esim. tuokin kolumni antaa ymmärtää, että Ruotsissa on hoidettu tuota investointipuolta Suomea aktiivisemmin. Mitä jos keskityttäisiin ensisijaisesti siihen, eikä tuohon työllisten määrän kasvuun.
Työvoimaa meillä tuntuisi sinällään olevan, vaikka rakennemuutosten vuoksi kaikkien koulutus tai asuinpaikka ei ole optimaalisin nykyisten taloudellisten tarpeiden vuoksi.
Talousteoriaa johonkin suuntaan, anyone?
---
Ps. Sitä tuskin kukaan kiistää, etteikö yksityisellä kysynnällä olisi oma tärkeä merkityksensä Suomen taloudessa - vaikka Suomi onkin perinteisesti ollut vientivetoinen talous. Vähän turha "viholliskuvan luominen" siis tuokin argumentti.
Mitä Saarelan tapaus kertoo suomalaisista?
Tapaus Sini Saarela on nostattanut paljon tunteita ja keskustelua. Pohdin tässä sitä, mitä tämä keskustelu kertoo suomalaisista.
Ensinnäkin Saarelan tapa ajaa asiaansa on herättänyt paljon vastalauseita. Tuntuu, että ainakin somen tuomio Saarelaa kohtaan on ollut varsin jyrkkä. Kun arvioidaan Saarelan tekoja, on mielestäni ensiarvoisen tärkeää erottaa ainakin tavoite sekä keinot ja niiden aste. Tavoite lienee selkeä: yritys kiinnittää huomio Arktiksella käynnistyvään öljyporaukseen sekä siihen, millainen riski se on alueen luonnolle. Keinoiksi Greenpeace ja Saarela valitsivat kansalaistottelemattomuuden eli he olivat valmiit rikkomaan yleisiä sovinnaisuuksia sekä tarvittaessa myös lainsäädäntöä. Tosin niin, että he korostivat toimissaan väkivallattomuutta.
Tuntuu siltä, että valtaosa tyrmää Saarelan toimet yksin siksi, että he eivät jää hänen tavoitteitaan. Tämä on mielestäni tämän tapauksen huolestuttavin piirre: moni kokee, että ympäristöasiat eivät ole sellaisia, joiden suhteen tulisi tehdä mitään tämänkaltaista. Väitteeni nimittäin on, että jokainen on valmis hyväksymään kansalaistottelemattomuuden - kunhan sen motiivina oleva asia on riittävän tärkeä.
Vahvin tyrmäys Saarelan toimiin tuntuu tulevan porvarileiristä. Tämä ei sinällään yllätä, sillä kuten olen aiemminkin kirjoittanut, oikeistoa eräänä yhdistävänä piirteenä voinee pitää vallitsevien olojen ylläpitoa (sen ohella, että oikeisto korostaa ihmisten välisissä eroissa ´luonnollisia´ eroja, kuten säätyjä tai kansallisuuksia). Tällöin tulee harvemmin tarvetta haastaa yhteiskuntaa laittomuuksilla ja tämä selittänee sitä varmuutta, jolla moni porvarillisia aatteita kumartava tuomitsee Saarelan ohella mm. kiakkovieraat.
Porvareille voisi kuitenkin heittää esimerkiksi sellaisen kysymyksen, että mites Suomen itsenäistymisen ajan jääkärit - kunnioitatko heitä ja eivätkö he hankkineet sotilaskoulutuksensa tarkoituksenaan aloittaa sota laillista keisarinvaltaa vastaa? Huvittavimmillaan tämä Saarelan vastaisuus on näkynyt siinä, että jopa he, jotka ovat suhtautuneet aiemmin vähintään kriittisesti Venäjään, vetosivat nyt nimenomaan Venäjän oikeusjärjestykseen paheksuessaan Saarelan toimia.
Kansalaistottelemattomuudesta vielä sen verran, että siihenhän åäädytään silloin, jos joko muita keinoja ei yksinkertaisesti ole tai niihin ei uskota. Edellinen pätee lähinnä totalitaarisiin yhteiskuntiin ja jälkimmäinen on mahdollista myös demokratiassa - ja kieltämättä ympäristöasioiden edistyminen poliittisissa järjestelmissä, varsinkaan kansainvälisesti, eivät ole olleet kovinkaan rohkaisevia. Näin nätisti sanottuna. Lisäksi on tosiaan syytä muistaa se, että kansalaistottelemattomuudellakin on useita asteita - ja Greenpeace sulki väkivallan toimiensa ulkopuolelle. Tätäkään eroa ei tunnut aivan kaikki Saarelan tuomitsevat muistavan.
Jos mietitään sitä, onko Saarela onnistunut tavoitteissaan, niin jo tässä vaiheessa voidaan todeta ainakin se, että asialle on tullut huomattavan paljon julkisuutta. Iso osa tästä julkisuudesta on kohdistunut Saarelaan ja muihin aktivisteihin, mutta on Arktis ja siellä tapahtuva öljynporauskin saanut julkisuudesta ison osan. Usea some-aktivisti kiistää luonnollisesti tämänkin - että ainakaan heidän tietämyksensä olisi lisääntynyt lainkaan Arkitksesta, hehän tietävät jo kaiken (ainakin jälkikäteen). Mutta jos mietitään yleistä näkemystä, niin jo pelkkä käsite Arktis taisi olla muillekin kuin minulle jossain niin syvällä muistin sopukoissa, että käsitettä pystyi pitämään uutena. Sama koskee sitä, kuinka moni on edes pystynyt olemaan huolissaan Arktiksella tapahtuvasta öljynporauksesta. Väitän, että tietoisuus tästä on kasvanut merkittävästi.
Se, millaisia pitkäkestoisia vaikutuksia tällä tapahtumalla on, jää myöhempien aikojen arvioitavaksi. Ennuste tuskin on kovin hyvä: sen verran heikosti Venäjällä on perinnettä kansalaisyhteiskunnan kuulemiseen tai ympäristöasioista huolehtimiseen (ilman ulkopuolista painostusta ja/tai tukea).
Kuten sanottua, tapaus on siinä määrin surullinen, että se on kertonut melko surullista viestiä äänekkään osan suomalaisten arvotuksia ympäristöasioiden suhteen. Tämä hämmästyttää minua. Ymmärrän sen, että läheskään kaikki meistä ei ole valmiita laittamaan itseään likoon Saarelan keinoin, mutta mistä tämä kaikki suoranainen vastustus ympäristönsuojelua kohtaan. Eikö pelkkä välinpitämättömyys riittäisi? Mitä ympäristönsuojelu uhkaa, mikä siinä pelottaa? Toivottavasti hiljainen enemmistö suomalaisia olisi muuttamassa ajatteluaan, kaikessa hiljaisuudessa.
---
Ps. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan: Saarelakinhan on saanut ulkomailla huomattavia tukijoita valittu Britanniassa vuoden merkittävimpien henkilöiden joukkoon.
Ensinnäkin Saarelan tapa ajaa asiaansa on herättänyt paljon vastalauseita. Tuntuu, että ainakin somen tuomio Saarelaa kohtaan on ollut varsin jyrkkä. Kun arvioidaan Saarelan tekoja, on mielestäni ensiarvoisen tärkeää erottaa ainakin tavoite sekä keinot ja niiden aste. Tavoite lienee selkeä: yritys kiinnittää huomio Arktiksella käynnistyvään öljyporaukseen sekä siihen, millainen riski se on alueen luonnolle. Keinoiksi Greenpeace ja Saarela valitsivat kansalaistottelemattomuuden eli he olivat valmiit rikkomaan yleisiä sovinnaisuuksia sekä tarvittaessa myös lainsäädäntöä. Tosin niin, että he korostivat toimissaan väkivallattomuutta.
Tuntuu siltä, että valtaosa tyrmää Saarelan toimet yksin siksi, että he eivät jää hänen tavoitteitaan. Tämä on mielestäni tämän tapauksen huolestuttavin piirre: moni kokee, että ympäristöasiat eivät ole sellaisia, joiden suhteen tulisi tehdä mitään tämänkaltaista. Väitteeni nimittäin on, että jokainen on valmis hyväksymään kansalaistottelemattomuuden - kunhan sen motiivina oleva asia on riittävän tärkeä.
Vahvin tyrmäys Saarelan toimiin tuntuu tulevan porvarileiristä. Tämä ei sinällään yllätä, sillä kuten olen aiemminkin kirjoittanut, oikeistoa eräänä yhdistävänä piirteenä voinee pitää vallitsevien olojen ylläpitoa (sen ohella, että oikeisto korostaa ihmisten välisissä eroissa ´luonnollisia´ eroja, kuten säätyjä tai kansallisuuksia). Tällöin tulee harvemmin tarvetta haastaa yhteiskuntaa laittomuuksilla ja tämä selittänee sitä varmuutta, jolla moni porvarillisia aatteita kumartava tuomitsee Saarelan ohella mm. kiakkovieraat.
Porvareille voisi kuitenkin heittää esimerkiksi sellaisen kysymyksen, että mites Suomen itsenäistymisen ajan jääkärit - kunnioitatko heitä ja eivätkö he hankkineet sotilaskoulutuksensa tarkoituksenaan aloittaa sota laillista keisarinvaltaa vastaa? Huvittavimmillaan tämä Saarelan vastaisuus on näkynyt siinä, että jopa he, jotka ovat suhtautuneet aiemmin vähintään kriittisesti Venäjään, vetosivat nyt nimenomaan Venäjän oikeusjärjestykseen paheksuessaan Saarelan toimia.
Kansalaistottelemattomuudesta vielä sen verran, että siihenhän åäädytään silloin, jos joko muita keinoja ei yksinkertaisesti ole tai niihin ei uskota. Edellinen pätee lähinnä totalitaarisiin yhteiskuntiin ja jälkimmäinen on mahdollista myös demokratiassa - ja kieltämättä ympäristöasioiden edistyminen poliittisissa järjestelmissä, varsinkaan kansainvälisesti, eivät ole olleet kovinkaan rohkaisevia. Näin nätisti sanottuna. Lisäksi on tosiaan syytä muistaa se, että kansalaistottelemattomuudellakin on useita asteita - ja Greenpeace sulki väkivallan toimiensa ulkopuolelle. Tätäkään eroa ei tunnut aivan kaikki Saarelan tuomitsevat muistavan.
Jos mietitään sitä, onko Saarela onnistunut tavoitteissaan, niin jo tässä vaiheessa voidaan todeta ainakin se, että asialle on tullut huomattavan paljon julkisuutta. Iso osa tästä julkisuudesta on kohdistunut Saarelaan ja muihin aktivisteihin, mutta on Arktis ja siellä tapahtuva öljynporauskin saanut julkisuudesta ison osan. Usea some-aktivisti kiistää luonnollisesti tämänkin - että ainakaan heidän tietämyksensä olisi lisääntynyt lainkaan Arkitksesta, hehän tietävät jo kaiken (ainakin jälkikäteen). Mutta jos mietitään yleistä näkemystä, niin jo pelkkä käsite Arktis taisi olla muillekin kuin minulle jossain niin syvällä muistin sopukoissa, että käsitettä pystyi pitämään uutena. Sama koskee sitä, kuinka moni on edes pystynyt olemaan huolissaan Arktiksella tapahtuvasta öljynporauksesta. Väitän, että tietoisuus tästä on kasvanut merkittävästi.
Se, millaisia pitkäkestoisia vaikutuksia tällä tapahtumalla on, jää myöhempien aikojen arvioitavaksi. Ennuste tuskin on kovin hyvä: sen verran heikosti Venäjällä on perinnettä kansalaisyhteiskunnan kuulemiseen tai ympäristöasioista huolehtimiseen (ilman ulkopuolista painostusta ja/tai tukea).
Kuten sanottua, tapaus on siinä määrin surullinen, että se on kertonut melko surullista viestiä äänekkään osan suomalaisten arvotuksia ympäristöasioiden suhteen. Tämä hämmästyttää minua. Ymmärrän sen, että läheskään kaikki meistä ei ole valmiita laittamaan itseään likoon Saarelan keinoin, mutta mistä tämä kaikki suoranainen vastustus ympäristönsuojelua kohtaan. Eikö pelkkä välinpitämättömyys riittäisi? Mitä ympäristönsuojelu uhkaa, mikä siinä pelottaa? Toivottavasti hiljainen enemmistö suomalaisia olisi muuttamassa ajatteluaan, kaikessa hiljaisuudessa.
---
Ps. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan: Saarelakinhan on saanut ulkomailla huomattavia tukijoita valittu Britanniassa vuoden merkittävimpien henkilöiden joukkoon.
perjantai 20. joulukuuta 2013
Lukiouudistus ja yhteiskuntaoppi
Parit kommentit oppiaineenkin näkökulmasta liittyen lukion tuntijakoa ja tavoitteita käsittelevän työryhmän esitykseen. Aiemmin kommentoin esitystä yleisemmällä tasolla. Nämä tässä esitetyt kommentit sopinevat hyvin pitkälti sellaisenaan myös muihin reaaliaineisiin.
Työryhmän malli A olisi todella karu tilanne reaaliaineita koskevan yleissivistyksen kannalta. Kyseisessä mallissa opiskelija voisi jättää kokonaan opiskelematta useammankin perinteisen reaaliaineen. Jos asiaa miettii erityisesti yhteiskuntaopin kannalta, niin tällainen tilanne olisi luonnollisesti aika räikeässä ristiriidassa mm. tämän samaisen työryhmän erääksi keskeiseksi lukiokoulutuksen tavoitteeksi nostaman seikan kanssa: "Koulutus ohjaa opiskelijaa toimimaan demokraattisesti, vastuullisena ja aktiivisena osana paikallista, kansallista, eurooppalaista ja globaalia yhteisöä."
Työryhmän esittämä malli C olisi muutoksiltaan lievin. Siinä jokaisella reaaliaineella olisi yksi pakollinen kurssi. Nykyäänhän yhteiskuntaopissa on kaksi pakollista, yhteiskuntatieto ja taloustieto. Lisäksi kaikissa malleissa ehdotetaan yhteiskuntaopin valtakunnallisten kurssien määrää nostettavaksi yhdellä, kokonaisuudessaan neljästä viiteen.
Näiden kurssimäärämuutosten osalta mielenkiintoista olisi tietysti tietää ensinnäkin se, mihin määrämuutokset perustuvat, ja toisekseen se, millaisia sisältöjä kursseille on ajateltu. Jos yhden pakollisen kurssin malli C toteutuisi, niin siinäpä sitä olisikin pähkäiltävää, mitä tuohon yhteen kurssiin sisällytettäisiin. Nykyisellään kaksi pakollista kurssia on liian täynnä asiaa. Tai mitä yhden valtakunnallisen lisäkurssin tulo puolestaan tarkoittaisi? Olisiko se joku täysin uusi kurssi vai tarkoittaisiko se muutosta kaikkien tai ainakin useamman kurssin sisältöön?
Kokonaisuudessaan uudistukset ovat ylipäätään melko karu asia meidän reaaliaineiden opettajien osalta. Eräänlainen löysä hirsi. Millaisia uudistukset tulevat olemaan ja kuinka opiskelijat ja koulutuksen järjestäjät niihin reagoivat? Riittävätkö tunnit? Tarvitaanko osaamistani enää? Saanko keskittyä niihin asioihin, mistä olen eniten kiinnostunut ja mitkä osaan parhaiten?
Uudistuksessa myös lienee pieni riski sille, että se voi luoda vähemmän tarpeellista kilpailua oppiaineiden ja opettajienkin välille kurssien suosiosta. Toisaalta opiskelijoiden valintojen osalta, varsinkin kun valintoja pitäisi tehdä nykyistä enemmän jo ensimmäisenä opiskeluvuonna, riski joukkosieluisuuden kasvuun lienee jonkinmoinen. Opinto-ohjauskaan ei tunnu usein tavoittavan opiskelun sisältöä, vaan sekin keskittyy pikemminkin teknisiin kysymyksiin, kuten siihen, millaisista seikoista on esim. korkeakouluun pääsyn kannalta eniten numeraalista hyötyä.
Yhteiskuntaopin osalta riskinä on myös se, että melko moni lukiolainen tuntuu heräilevän yhteiskunnallisiin asioihin kunnolla vasta toisena vuotena. Voiko suuntaa vielä muuttaa ja onko siihen mitään yllykettä pelkän raportissa esitellyn yhteisen johdantokurssin perusteella?
Nämä kaikki tässä esitetyt kysymykset lienevät vielä isompia varsinkin yhteiskuntaoppia vähemmän suosittujen aineiden osalta. Miten käy esimerkiksi filosofian tai elämänkatsomustiedon sen yhden ´lain turvaaman´ kurssin ohella?
Työryhmän malli A olisi todella karu tilanne reaaliaineita koskevan yleissivistyksen kannalta. Kyseisessä mallissa opiskelija voisi jättää kokonaan opiskelematta useammankin perinteisen reaaliaineen. Jos asiaa miettii erityisesti yhteiskuntaopin kannalta, niin tällainen tilanne olisi luonnollisesti aika räikeässä ristiriidassa mm. tämän samaisen työryhmän erääksi keskeiseksi lukiokoulutuksen tavoitteeksi nostaman seikan kanssa: "Koulutus ohjaa opiskelijaa toimimaan demokraattisesti, vastuullisena ja aktiivisena osana paikallista, kansallista, eurooppalaista ja globaalia yhteisöä."
Työryhmän esittämä malli C olisi muutoksiltaan lievin. Siinä jokaisella reaaliaineella olisi yksi pakollinen kurssi. Nykyäänhän yhteiskuntaopissa on kaksi pakollista, yhteiskuntatieto ja taloustieto. Lisäksi kaikissa malleissa ehdotetaan yhteiskuntaopin valtakunnallisten kurssien määrää nostettavaksi yhdellä, kokonaisuudessaan neljästä viiteen.
Näiden kurssimäärämuutosten osalta mielenkiintoista olisi tietysti tietää ensinnäkin se, mihin määrämuutokset perustuvat, ja toisekseen se, millaisia sisältöjä kursseille on ajateltu. Jos yhden pakollisen kurssin malli C toteutuisi, niin siinäpä sitä olisikin pähkäiltävää, mitä tuohon yhteen kurssiin sisällytettäisiin. Nykyisellään kaksi pakollista kurssia on liian täynnä asiaa. Tai mitä yhden valtakunnallisen lisäkurssin tulo puolestaan tarkoittaisi? Olisiko se joku täysin uusi kurssi vai tarkoittaisiko se muutosta kaikkien tai ainakin useamman kurssin sisältöön?
Kokonaisuudessaan uudistukset ovat ylipäätään melko karu asia meidän reaaliaineiden opettajien osalta. Eräänlainen löysä hirsi. Millaisia uudistukset tulevat olemaan ja kuinka opiskelijat ja koulutuksen järjestäjät niihin reagoivat? Riittävätkö tunnit? Tarvitaanko osaamistani enää? Saanko keskittyä niihin asioihin, mistä olen eniten kiinnostunut ja mitkä osaan parhaiten?
Uudistuksessa myös lienee pieni riski sille, että se voi luoda vähemmän tarpeellista kilpailua oppiaineiden ja opettajienkin välille kurssien suosiosta. Toisaalta opiskelijoiden valintojen osalta, varsinkin kun valintoja pitäisi tehdä nykyistä enemmän jo ensimmäisenä opiskeluvuonna, riski joukkosieluisuuden kasvuun lienee jonkinmoinen. Opinto-ohjauskaan ei tunnu usein tavoittavan opiskelun sisältöä, vaan sekin keskittyy pikemminkin teknisiin kysymyksiin, kuten siihen, millaisista seikoista on esim. korkeakouluun pääsyn kannalta eniten numeraalista hyötyä.
Yhteiskuntaopin osalta riskinä on myös se, että melko moni lukiolainen tuntuu heräilevän yhteiskunnallisiin asioihin kunnolla vasta toisena vuotena. Voiko suuntaa vielä muuttaa ja onko siihen mitään yllykettä pelkän raportissa esitellyn yhteisen johdantokurssin perusteella?
Nämä kaikki tässä esitetyt kysymykset lienevät vielä isompia varsinkin yhteiskuntaoppia vähemmän suosittujen aineiden osalta. Miten käy esimerkiksi filosofian tai elämänkatsomustiedon sen yhden ´lain turvaaman´ kurssin ohella?
Luin sen työryhmän esityksen!
Tulin tosiaan lukeneeksi lukion valtakunnallisia tavoitteita ja tuntijakoa koskeneen työryhmän esityksen. Kovasti kiinnostaa, onhan kyse sekä työstäni että ammatillisen mielenkiintoni kohteesta :)
Ennen paperiin tarttumista ensireaktioni oli mediasta saamieni tietojen perusteella jokseenkin murskaava: tappavat yleissivistyksen tyystin! Mutta nyt paperin lukemisen jälkeen en suhtaudu esitykseen enää entisellä jyrkkyydellä. Jos sinua muuten itseäsi kiinnostaa lukea kyseinen paperi, niin suosittelen lukemaan erityisen tarkasti sivut 50 ja 52. Niissä päästään konkreettisimmin siihen, mitä ainakin itse esityksen eniten hain - perusteluihin. Mainittakoon myös se, että asiaan raportissa päästään vasta sivulta 30 alkaen. Sitä ennen kuvaillaan lähinnä nykytilaa.
Ja jos nyt alkajaisiksi koetan ymmärtää työryhmän lausuntoa: Työryhmän lähtökohtana on ollut ehdottaa muutosta, ja se on siis jotain muuta kuin kaiken pitämistä ennallaan. Toisekseen työryhmän pitäisi pohjustaa jotain sellaista muutosta, joka heijastaisi yhteiskunnallista kehitystä ja palvelisi tulevaisuutta. Ja vielä se, että tehtävänanto kosketi kaiketi juurikin tuntijakoa ja yleisiä tavoitteita. Muista seikoista ja yksityiskohdista on tarkoitus päättää myöhemmin.
Näistä lähtökohdista käsin ehdotukset ovat ymmärrettävissä. Esitys käytännössä toteaa, että äidinkielen, muiden kielten, matematiikan ja opinto-ohjauksen opetukseen ei juuri kosketa. Ne ovat eräänlaisia perustaitoja ja sellaisenaan säilytettävä osa lukion yleissivistystä. Sen sijaan työryhmä katsoo reaaliaineissa oleellisemmaksi yleiset ajatteluntaidot kuin itse tiedollisen ja yksityisekohtaisen ymmärryksen. Reaaliaineet ovatkin työryhmän muutoksen ytimessä - reaaliaineet ovat muutoksen ´kärsijöitä´. "Uusi yleissivistys" poikkeaa vanhasta juuri reaaliaineiden osalta. Se, miksi näin on, jää pitkälti perustelematta, vaikka rivien välistä valinnan taustat voi ymmärtäväinen mieli jollain tasolla poimia.
Reaaliaineet työryhmä jakaisi kahteen ryhmään: luonnontieteellisiin sekä "humanistis-yhteiskunnallisiin ja katsomuksellisiin". Näiden alta löytyisi edelleen kaikki nykyiset reaaliaineet ja niihin kohdistuisi pieniä oppiainekohtaisia muutoksia valtakunnallisten kurssien kokonaismäärissä. Suurin muutos koskisikin sitä, että pakollisten kurssien määrä reaaliaineissa putoaisi jopa nollaan. Tässä - nykytilanteen näkökulmasta jyrkimmässä - mallissa A olisi mahdollista se, että opiskelija voisi halutessaan suorittaa lukion ilman yhden yhtä kurssia esim. historiasta, yhteiskuntaopista JA filosofiasta tai lähes mistä tahansa kolmesta oppiaineesta ainakin jomman kumman reaaliaineryhmittymän sisällä. Uskonnolla ja terveystiedolla olisi tässä määrin erityisasema: niistä olisi yksi pakollinen kurssi jatkossakin - ihan vain siksi, että ne satutaan mainitsemaan lukiolaissa ja sitä ei haluta nyt lähteä muuttamaan.
Eräänlaiseksi vastapainoksi esittämilleen muutoksille työryhmä tarjoaa oppiaineita yhdisteleviä teemakursseja sekä yhteiset johdantokurssit edellä mainituille kahdelle reaaliaineryhmälle. Johdantokurssilla olisi tarkoitus johdatella kyseisten tieteensuuntausten tieteenhistoriaan sekä tutkimukselliseen otteeseen. Teemakursseilla olisi puolestaan tarkoitus soveltaa yli oppiainerajojen ja etsiä uusia oppimisen tapoja.
Lisäksi työryhmä korostaa useampaan kertaan sitä, että jatkossa lukiossa tulisi korostaa tietojen opettamisen rinnalla aiempaa enemmän taitojen opettamista. Tämän voi olettaa heijastuneen erityisesti juurikin tuohon reaaliaineita ja teemakursseja koskevaan muutokseen. Toinen mitä työryhmä näyttää esityksellään painottavan on tietojen syventämistä, ja tätä kautta se jatkaa lukion viimeisimmän uudistuksen jäljillä: lukiosta yritetään tehdä aiempaa selvemmin yliopistoihin valmistava. Tämä siis eräänlaisena vastakohtana peruskoulua jatkavalle yleissivistyksen laaja-alaisuudelle. Valinnanvapauttakin tunnutaan painottavan ja sen osalta vedotaan "joustavuuteen" ja opiskelijoiden "opiskeluvalmiuksiin ja -motivaatioon liittyvin eroihin". Tätä ei tunnuta rinnastavan juuri lainkaan mm. niihin seikkoihin, miksi moni tulee lukioon ja kuinka halukkaita lukiolaiset ovat tekemään suuntautumisvaihtoehtoja jo lukion alussa.
Vastapainoksi tekemilleen valinnoilleen työryhmä tulee leimanneeksi "nykymuotoisen yleissivistyksen" rakenteellisesti "pirstaleiseksi" (ks. s. 50). Ja vaikkei sitä suoraan sanota, niin raportista saa vaikutelman, että nykymalliin verrattuna radikaalein malli A, olisi työryhmän ensisijainen ehdotus. Lopun lausumissa Suomen Lukiolaisten Liiton pj toteaa tämän omalta osaltaan kirjallisesti. Työryhmän kokoonpano on muuten siinä määrin mielenkiintoinen, ettei siellä näyttäisi olleen opettajia tai reaaliaineiden edustajia tieteen saralta tai mistään. Sen sijaan sieltä löytyy mm. tukku virkamiehiä ja rehtoreita sekä OAJ:n ja opiskelijajärjestöjen edustajat.
Jo työryhmän paperissakin nostetaan esille joitakin esityksiin liittyviä haasteita: esim. pienille lukioille tämä malli on nykyistäkin haastavampi sekä se, että raportti jättää hyvin pitkälti auki varsinkin teemakurssien ja oppiainekohtaisten kurssimäärää koskevien muutosten seuraukset. Näistä varsinkin jälkimmäiset jää myös täysin perustelematta, varsinkin reaaliaineiden osalta. Lopun lausumissa OAJ:n edustaja kritisoi useampiakin asioita, kuten sitä, että johdantokurssien sijoittaminen esitetyillä sisällöillä opintojen alkuun ei välttämättä ole niille kuvailluilla sisäillöillä lainkaan järkevää.
Mutta niin, mitäpä tästä nyt sitten pitäisi olla mieltä? Ennustan esitettyjen muutosten ainakin vahvistavan jo nykyään opiskelijoissa vahvana elävää matematiikan opiskelun korostamista ja eräänlaista reaaliaineiden toissijaisena pitämistä. Reaaliaineiden suosio esim. kirjoitettavina aineina tästä tuskin ainakaan kasvaa. Osalle matematiikan korvaavat kielet. Eikä matematiikassa ja kielissä sinällään mitään vikaa ole - nehän ovat tärkeä osa yleissivistystä - mutta mielestäni siihen kuuluu myös laaja-alainen ymmärrys niistä seikoista, joita on perinteisesti reaaliaineissa opetettu. Siltä osin työryhmän esitys, ja varsinkin sen mallit A ja B, ovat karua luettavaa. Tämä "uusi yleissivistys" ei oikein vakuuta.
Teemakurssien ajatuksesta sinällään pidän, mutta jotenkin en usko niiden täysin korvaavan sitä valtavaa aukkoa, mitä esitys varsinkin A- ja B-mallien osalta toisi reaaliaineita koskevaan sivistykseen. Sitä paitsi teemakursseista ei taidettu missään yhteydessä mainita, etteikö nekin voisi olla johonkin muuhun painottuneita kuin reaaliaineisiin. Käytännön opetustyön kannalta esityksen melkoisen räikeänä puutteena voinee pitää myös sitä, että se ei konkretisoi näiden teemakurssien sisältöjä tai edes sitä, olisiko niihin tarkoitus tulla jotain valtakunnallisesti yhteistä linjaa, vetääkö jokainen opettaja kurssit omalla tyylillään, opetetaanko niitä jotenkin yhdessä vai avautuuko niistä koulutuksen järjestäjille oiva säästökohde järjestemällä ne ainakin osittain itsenäisenä työskentelynä?
Jotenkin tuntuu, että pahimmillaan ehdotuksen mukainen lukion yrittäisi vahvistaa suomalaisia jonkinlaisena insinöörikansana - kansana, joka hallitsee teknisesti mm. matematiikan kaavat ja kieliopin, muttei välttämättä ole niin sisäistänyt inhimillisen elämän sisältöjä. (Äikästäkin olisi lähdössä yksi pakollinen kurssi.) Ja vaikkei lopputulos aivan näin kärjekäs olisikaan, niin suunta on mielestäni joka tapauksessa huolestuttava, väärä - ja itse asiassa sellainen johon olemme jo nykyisellään, ilman siis tätä uudistusta, olleet matkalla. Itse kaipaisin pikemminkin korjausliikettä laaja-alaisen yleissivistyksen suuntaan, en uusia askeleita pois siitä. Tätähän hahmottelin ennen tämän työryhmän raportin julkaisia täällä.
Näin ollen valitsisin esitetyistä vaihtoehdoista malli C:n. Siinä olisi jokaisessa reaaliaineessa yksi pakollinen kurssi, mutta siihen ei sisälly reaaliaineryhmien yhteisiä johdantokursseja. Näistä jälkimmäinen olisi tavallaan hieman säälikin, koska niistä voisi saada parhaimmillaan ihan mielenkiintoisia kokonaisuuksia. Muttei tosiaan varmaan ihan heti lukion alussa. Sisältöjen puolesta ne kuulostavat melkeinpä pikemminkin lukion eräänlaisilta loppuhuipennuksilta. Kokonaisuus on kuitenkin tärkeämpi! :)
---
Ps. Kyllä on myllerrystä lukioihin luvassa: tämä tuntijakouudistus, ops-uudistus, yo-kokeiden sähköistäminen, kuntarakenteiden uudistukset, säästötoimet... Näitä visioita olen sivunnut jo täällä.
Pps. Koska tästä kirjoituksesta tuli melko yleisluonteinen, heitin joitakin pikakommentteja erityisesti yhteiskuntaoppia koskien tänne.
Ennen paperiin tarttumista ensireaktioni oli mediasta saamieni tietojen perusteella jokseenkin murskaava: tappavat yleissivistyksen tyystin! Mutta nyt paperin lukemisen jälkeen en suhtaudu esitykseen enää entisellä jyrkkyydellä. Jos sinua muuten itseäsi kiinnostaa lukea kyseinen paperi, niin suosittelen lukemaan erityisen tarkasti sivut 50 ja 52. Niissä päästään konkreettisimmin siihen, mitä ainakin itse esityksen eniten hain - perusteluihin. Mainittakoon myös se, että asiaan raportissa päästään vasta sivulta 30 alkaen. Sitä ennen kuvaillaan lähinnä nykytilaa.
Ja jos nyt alkajaisiksi koetan ymmärtää työryhmän lausuntoa: Työryhmän lähtökohtana on ollut ehdottaa muutosta, ja se on siis jotain muuta kuin kaiken pitämistä ennallaan. Toisekseen työryhmän pitäisi pohjustaa jotain sellaista muutosta, joka heijastaisi yhteiskunnallista kehitystä ja palvelisi tulevaisuutta. Ja vielä se, että tehtävänanto kosketi kaiketi juurikin tuntijakoa ja yleisiä tavoitteita. Muista seikoista ja yksityiskohdista on tarkoitus päättää myöhemmin.
Näistä lähtökohdista käsin ehdotukset ovat ymmärrettävissä. Esitys käytännössä toteaa, että äidinkielen, muiden kielten, matematiikan ja opinto-ohjauksen opetukseen ei juuri kosketa. Ne ovat eräänlaisia perustaitoja ja sellaisenaan säilytettävä osa lukion yleissivistystä. Sen sijaan työryhmä katsoo reaaliaineissa oleellisemmaksi yleiset ajatteluntaidot kuin itse tiedollisen ja yksityisekohtaisen ymmärryksen. Reaaliaineet ovatkin työryhmän muutoksen ytimessä - reaaliaineet ovat muutoksen ´kärsijöitä´. "Uusi yleissivistys" poikkeaa vanhasta juuri reaaliaineiden osalta. Se, miksi näin on, jää pitkälti perustelematta, vaikka rivien välistä valinnan taustat voi ymmärtäväinen mieli jollain tasolla poimia.
Reaaliaineet työryhmä jakaisi kahteen ryhmään: luonnontieteellisiin sekä "humanistis-yhteiskunnallisiin ja katsomuksellisiin". Näiden alta löytyisi edelleen kaikki nykyiset reaaliaineet ja niihin kohdistuisi pieniä oppiainekohtaisia muutoksia valtakunnallisten kurssien kokonaismäärissä. Suurin muutos koskisikin sitä, että pakollisten kurssien määrä reaaliaineissa putoaisi jopa nollaan. Tässä - nykytilanteen näkökulmasta jyrkimmässä - mallissa A olisi mahdollista se, että opiskelija voisi halutessaan suorittaa lukion ilman yhden yhtä kurssia esim. historiasta, yhteiskuntaopista JA filosofiasta tai lähes mistä tahansa kolmesta oppiaineesta ainakin jomman kumman reaaliaineryhmittymän sisällä. Uskonnolla ja terveystiedolla olisi tässä määrin erityisasema: niistä olisi yksi pakollinen kurssi jatkossakin - ihan vain siksi, että ne satutaan mainitsemaan lukiolaissa ja sitä ei haluta nyt lähteä muuttamaan.
Eräänlaiseksi vastapainoksi esittämilleen muutoksille työryhmä tarjoaa oppiaineita yhdisteleviä teemakursseja sekä yhteiset johdantokurssit edellä mainituille kahdelle reaaliaineryhmälle. Johdantokurssilla olisi tarkoitus johdatella kyseisten tieteensuuntausten tieteenhistoriaan sekä tutkimukselliseen otteeseen. Teemakursseilla olisi puolestaan tarkoitus soveltaa yli oppiainerajojen ja etsiä uusia oppimisen tapoja.
Lisäksi työryhmä korostaa useampaan kertaan sitä, että jatkossa lukiossa tulisi korostaa tietojen opettamisen rinnalla aiempaa enemmän taitojen opettamista. Tämän voi olettaa heijastuneen erityisesti juurikin tuohon reaaliaineita ja teemakursseja koskevaan muutokseen. Toinen mitä työryhmä näyttää esityksellään painottavan on tietojen syventämistä, ja tätä kautta se jatkaa lukion viimeisimmän uudistuksen jäljillä: lukiosta yritetään tehdä aiempaa selvemmin yliopistoihin valmistava. Tämä siis eräänlaisena vastakohtana peruskoulua jatkavalle yleissivistyksen laaja-alaisuudelle. Valinnanvapauttakin tunnutaan painottavan ja sen osalta vedotaan "joustavuuteen" ja opiskelijoiden "opiskeluvalmiuksiin ja -motivaatioon liittyvin eroihin". Tätä ei tunnuta rinnastavan juuri lainkaan mm. niihin seikkoihin, miksi moni tulee lukioon ja kuinka halukkaita lukiolaiset ovat tekemään suuntautumisvaihtoehtoja jo lukion alussa.
Vastapainoksi tekemilleen valinnoilleen työryhmä tulee leimanneeksi "nykymuotoisen yleissivistyksen" rakenteellisesti "pirstaleiseksi" (ks. s. 50). Ja vaikkei sitä suoraan sanota, niin raportista saa vaikutelman, että nykymalliin verrattuna radikaalein malli A, olisi työryhmän ensisijainen ehdotus. Lopun lausumissa Suomen Lukiolaisten Liiton pj toteaa tämän omalta osaltaan kirjallisesti. Työryhmän kokoonpano on muuten siinä määrin mielenkiintoinen, ettei siellä näyttäisi olleen opettajia tai reaaliaineiden edustajia tieteen saralta tai mistään. Sen sijaan sieltä löytyy mm. tukku virkamiehiä ja rehtoreita sekä OAJ:n ja opiskelijajärjestöjen edustajat.
Jo työryhmän paperissakin nostetaan esille joitakin esityksiin liittyviä haasteita: esim. pienille lukioille tämä malli on nykyistäkin haastavampi sekä se, että raportti jättää hyvin pitkälti auki varsinkin teemakurssien ja oppiainekohtaisten kurssimäärää koskevien muutosten seuraukset. Näistä varsinkin jälkimmäiset jää myös täysin perustelematta, varsinkin reaaliaineiden osalta. Lopun lausumissa OAJ:n edustaja kritisoi useampiakin asioita, kuten sitä, että johdantokurssien sijoittaminen esitetyillä sisällöillä opintojen alkuun ei välttämättä ole niille kuvailluilla sisäillöillä lainkaan järkevää.
Mutta niin, mitäpä tästä nyt sitten pitäisi olla mieltä? Ennustan esitettyjen muutosten ainakin vahvistavan jo nykyään opiskelijoissa vahvana elävää matematiikan opiskelun korostamista ja eräänlaista reaaliaineiden toissijaisena pitämistä. Reaaliaineiden suosio esim. kirjoitettavina aineina tästä tuskin ainakaan kasvaa. Osalle matematiikan korvaavat kielet. Eikä matematiikassa ja kielissä sinällään mitään vikaa ole - nehän ovat tärkeä osa yleissivistystä - mutta mielestäni siihen kuuluu myös laaja-alainen ymmärrys niistä seikoista, joita on perinteisesti reaaliaineissa opetettu. Siltä osin työryhmän esitys, ja varsinkin sen mallit A ja B, ovat karua luettavaa. Tämä "uusi yleissivistys" ei oikein vakuuta.
Teemakurssien ajatuksesta sinällään pidän, mutta jotenkin en usko niiden täysin korvaavan sitä valtavaa aukkoa, mitä esitys varsinkin A- ja B-mallien osalta toisi reaaliaineita koskevaan sivistykseen. Sitä paitsi teemakursseista ei taidettu missään yhteydessä mainita, etteikö nekin voisi olla johonkin muuhun painottuneita kuin reaaliaineisiin. Käytännön opetustyön kannalta esityksen melkoisen räikeänä puutteena voinee pitää myös sitä, että se ei konkretisoi näiden teemakurssien sisältöjä tai edes sitä, olisiko niihin tarkoitus tulla jotain valtakunnallisesti yhteistä linjaa, vetääkö jokainen opettaja kurssit omalla tyylillään, opetetaanko niitä jotenkin yhdessä vai avautuuko niistä koulutuksen järjestäjille oiva säästökohde järjestemällä ne ainakin osittain itsenäisenä työskentelynä?
Jotenkin tuntuu, että pahimmillaan ehdotuksen mukainen lukion yrittäisi vahvistaa suomalaisia jonkinlaisena insinöörikansana - kansana, joka hallitsee teknisesti mm. matematiikan kaavat ja kieliopin, muttei välttämättä ole niin sisäistänyt inhimillisen elämän sisältöjä. (Äikästäkin olisi lähdössä yksi pakollinen kurssi.) Ja vaikkei lopputulos aivan näin kärjekäs olisikaan, niin suunta on mielestäni joka tapauksessa huolestuttava, väärä - ja itse asiassa sellainen johon olemme jo nykyisellään, ilman siis tätä uudistusta, olleet matkalla. Itse kaipaisin pikemminkin korjausliikettä laaja-alaisen yleissivistyksen suuntaan, en uusia askeleita pois siitä. Tätähän hahmottelin ennen tämän työryhmän raportin julkaisia täällä.
Näin ollen valitsisin esitetyistä vaihtoehdoista malli C:n. Siinä olisi jokaisessa reaaliaineessa yksi pakollinen kurssi, mutta siihen ei sisälly reaaliaineryhmien yhteisiä johdantokursseja. Näistä jälkimmäinen olisi tavallaan hieman säälikin, koska niistä voisi saada parhaimmillaan ihan mielenkiintoisia kokonaisuuksia. Muttei tosiaan varmaan ihan heti lukion alussa. Sisältöjen puolesta ne kuulostavat melkeinpä pikemminkin lukion eräänlaisilta loppuhuipennuksilta. Kokonaisuus on kuitenkin tärkeämpi! :)
---
Ps. Kyllä on myllerrystä lukioihin luvassa: tämä tuntijakouudistus, ops-uudistus, yo-kokeiden sähköistäminen, kuntarakenteiden uudistukset, säästötoimet... Näitä visioita olen sivunnut jo täällä.
Pps. Koska tästä kirjoituksesta tuli melko yleisluonteinen, heitin joitakin pikakommentteja erityisesti yhteiskuntaoppia koskien tänne.
maanantai 16. joulukuuta 2013
Lakun työryhmän raportti lukion kehittämisestä
Lehdistötiedote 16.12.203, tiedotusvapaa heti.
Potslojo vaan. Ovat kovasti pähkäilleet, että lukiota olisi jälleen korkea kehittää. Tässä meikämandoliinin näkemyksiä, vähän tällaiselta humanistipohjalta.
Taustoja
Nykyisen lukion käsitys yleissivistyksestä on mielestäni väärä ja vanhentunut. Tämä näkyy siinä, että nykylukio keskittyy liikaa turhan yksityiskohtaisen tiedon opettamiseen - vieläpä niin, että perinteisesti opetuksessa korostuu tietojen ulkoamuistaminen. Tätä suuntausta ylläpitää opetussuunnitelman perusteet, opetusperinne sekä - ei lainkaan vähiten - ylioppilastutkinto.
Toinen nykylukioon liittyvä ongelma on ollut pyrkimys vahvistaa lukion päättötodistuksen vaikutusta korkeakoulujen opiskelijavalinnassa. Yliopistot ovat jossain määrin selvästi äänestäneet tässä asiassa ns. jaloillaan eli eivät ole lähteneet mukaan lukion toiveeseen. Tällä muutoksella kai tavoiteltiin mm. lukion arvovallan kasvua.
Kolmas trendi lukion muutoksessa näyttäisi oleva valinnanvapauden jatkuva lisääminen. Valinnanvapaus ja yleissivistys ovat jossain määrin toisensa kumoavia vaihtoehtoa. Molempia on jokseenkin mahdoton vahvistaa ilman lukio-opintojen laajuuden lisäämistä.
Neljäntenä nykypainotuksena lienee hullantuuminen vähän kaiken sähköistämiseen eli siihen, että koneiden käyttöä tulisi kouluissa lisätä. Tämäkin painotus on tuntunut hieman sisällyksettömältä.
Älyttömältä kuulostaa myös se, että jos kerran lukiota on nyt tarkoitus uudistaa kenties jossain määrin radikaalistikin, niin ei olla valmiita lähtemään lakimuutokseen. Sen sijaan esim. niiden aineiden opetus säilytettäneen melkolailla ennallaan, jotka satutaan mainitsemaan laissa. Kuulostaa hölmöläisten touhuilta.
Muutoksen yleiset periaatteet
Mielestäni lukion tulee selkeyttää käsityksensä yleissivistyksestä - ja luottaa tähän ydintehtäväänsä sekä siihen perustuvaan asemaansa suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. On tärkeää, että huomattava osa kansalaisista omaa riittävän kokonaisvaltaisen ymmärryksen ympäröivästä maailmasta. Pelkkä peruskoulun tarjoama yleissivistys ei tätä vielä kykene tarjoamaan, johtuen ihan jo pelkästään oppilaiden ikävaiheesta. Vastaavasti korkeakoulujen tehtävänä on tarjota syventymistä tietyille tieteenaloille ja näin valmistaa korkeaa taustaosaamista edellyttäviin ammatteihin. Lukiolla on keskeinen tehtävä tässä välissä. Emme kai halua elää maailmassa, jossa esim. lääkäri ei ymmärrä juuri mitään taloudesta tai talousoppinut ei hallitse filosofiasta edes alkeita. Ainakin historiallisesti parhaiten ovat selvinneet juurikin sivistyneet valtiot ja esimerkiksi vahva demokratia edellyttää kansalaisiltaan riittävää sivistystä.
Yleissivistys-käsityksen terävöittämiseen liittyy sekin, että viimeistään nyt on korkea aika nostaa nykyistä selkeämmin tiedollisen yleissivistyksen rinnalle myös taidollinen sivistys - eräänlaiset kansalaisen tiedonhallintaan ja maailman ymmärtämiseen liittyvät perustaidot. Pelkkä ulkoaosaaminen ei ole nykyaikaa ja valitettavasti mm. ylioppilaskirjoitukset korostavat edelleen tätä puolta melko selvästi, ns. soveltavuudestaan huolimatta. Keskeisiksi kansalaistaidoiksi katson ainakin tiedonhaun, medialukutaidon, argumentoinnin, analyyttisen ajattelun sekä - paremman sanan puutteessa - arvotietoisuuden.
Sekin on muuten hyvä muistaa, että moni nuori kaipaa lukioon tullessaan hieman lisäaikaa kypsyä valintojen tekijänä.
Keskeisimmät muutokset nykyiseen
Edellä sanotut seikat tarkoittasivat ensinnäkin sitä, että valinnanvapautta ei tulisi lisätä ainakaan itsetarkoituksellisesti - kyseistä asiaahan ei ole juurikaan perusteltu.
Toisekseen lukiossa tulisi tehdä nykyistä selkeämpi jako kaikille pakollisiin, selkeän yleissivistäviin ja vapaavalintaisiin syventäviin kurssin. Edellisissä olisi nykyisiä täyteen ahdettuja kursseja vähemmän tiedollisia tavoitteita. Syventävillä kursseilla voi sen sijaan olla haastetta tässä mielessä enemmän. Tähän liittyen olen ilolla kuullut suunnitelmia siitä, että matematiikassa olisi jatkossa mahdollisesti kaikille yhteisiä kursseja ennen jakautumista lyhyeseen ja pitkään matematiikkaan. Toivottavasti tätä kautta esim. laajan matematiikankin opiskelijat saisivat jatkossa opetusta arkiseen talousmatematiikkaan.
Kolmanneksi lukion tiedollista kokonaiskuormitusta tulisi karsia ja näin vapauttaa aikaresurssia aiempaa vahvemmin taidolliselle opettamiselle. Nämä seikat eivät ole täysin toisensa poissulkevia, mutta tiedollisesti liian täysi opetusperinne on vähintään suuri haaste taitojen opettamiselle. Edellä luetellut keskeiset kansalaistaidot tiedonhausta alkaen tulee olla sisäänkirjoitettuna kaikessa siinä, mitä lukiossa tehdään. Pelkkä lisämaininta opetussuunnitelman johdannossa ei riitä. Nämä seikat tulee huomioida kunkin oppiaineen tavoitteissa ja sisällöissä. Opetuksessa tulee korostua myös käytännön harjoitukset harjoitustöistä keskusteluihin ja itsepohdinnoista ajatusten vaihtoon. Uskon, että taitojen oppiminen on pidemmän päälle sekä yksilölle että yhteiskunnalle paljon hyödyllisempää kuin tiedon pänttääminen. Sitä paitsi, jos hallitsee mm. tiedonhaun ja analyyttisyyden, niin unohtuneet tiedotkin on helppo jäsentää uudelleen. Puhumattakaan siitä, mitä useimmat ammatit nykyään edellyttävät: eivät niinkään ulkoamuistamista, vaan kykyjä.
Ja jotta muutoksissa päästäisiin oikeasti haluttuun suuntaan, pitäisi myös ylioppilaskokeiden muuttua riittävästi uusiutuvien tavoitteiden mukaisesti. Tältä osin olen mieltynyt ehdotuksiin siitä, että ylioppilaskokeissa olisi yleissivistystä - eli esim. edellä mainittuja kaikille yhteisten, mutta nykyisiä tiedollisesti hieman riisutumpien kurssien osaamista - mittaava kaikille pakollinen koe. Tämän lisäksi opiskelijat voisivat valita itse tietyn vähimmäismäärän kokeita niistä aineista, joita he ovat opiskelleet pidemmälle.
Senkin haluan vielä huomauttaa, että olen yrittänyt tässä antaa sisältöä lukion sähköistämiseen. Siinä olisikin mielestäni tärkeää, että mennään sisältö eikä tekniikka edellä. Teknologia on hyvä renki, mutta kehno isäntä.
Näiden seikkojen ohella on julkisuudessa keskusteltu ns. oppiainekoreista sekä siitä, että opinnoissa tulisi yhdistää oppiaineiden rajoja. Näidenkin näkökulmien osalta olisi tärkeää pohtia ensisijaisesti sitä, mitä niillä halutaan. En kuitenkaan lähde niitä heti torppaamaan. Oppiainekorit lienevät yksi keino ohjata opiskelijoiden (näennäistä?) valinnanvapautta. Sinänsä varmaan toimivaa - mutta säilyttäisin siis kaikille pakolliset kurssit kohtuu laaja-alaisina. Ja senkin voin tunnustaa, etten oikein kunnolla tiedä, miten homma toimii mm. IB-lukioissa, joissahan on käytännössä tämäntyylinen malli. Kuulostaa sinänsä mielenkiintoiselta.
Oppiaineiden rajat ylittäviä opintoja vastaankaan minulla ei sinällään ole mitään, joskin oleellisempana pidän sitä, mitä oppiaineita lukiossa on ja mitkä ovat näiden oppiaineiden sisällöt - onko niissä paljon yhtymäkohtia ja/tai päällekkäisyyksiä. Välillä nimittäin tuntuu, että tämä vaatimus oppiainerajat ylittävistä opinnoista perustuu johonkin merkilliseen väärinkäsitykseen siitä, että olisi ylipäätään edes mahdollista opettaa jotain todellisuudesta irrallista ´oppiainetta´.
Yksi käytännön ehdotus oppiainerajat ylittäviin opintoihin voisi olla (hieman steinerkouluhengessä) tutkielmakurssit, joissa opiskelija syventäisi tietojen ohella myös taitojensa hallintaa ja samalla yhdistäisi useampien oppiaineiden erityisosaamista. Näitä voisi olla yksi jokaista vuosikurssia ajatellen niin, että niiden laajuus ja vaatimustaso kasvaisi loppua kohden. Opettajat toimisivat mentoreina ja ohjaajina.
Siinä, että häivytettäisiin kaikki oppiaineiden rajat, näen ainakin sen uhan, että samalla otettaisiin askel pois opettajien vahvasta asianhallinnasta - se kuitenkin lienee nykyisen lukion eräs vahvuuksista. Jos opettaja yrittää opettaa kaikkea, ei hän voi olla nykyisellä tavalla asiantuntija oikein missään.
Muutama yksityiskohtaisempi hajamaininta
Viime aikoina on jälleen ja edelleen keskusteltu ns. pakkoruotsista sekä katsomusaineiden opettamisen tavasta. Otan näihin nyt samalla lyhyesti kantaa.
Ns. pakkoruotsikeskustelussa en ole vielä törmännyt samalla tavalla vakuuttaviin ´pakkoruotsia´ puolustaviin argumentteihin kuin mitä sitä kyseenalaistavilla näkemyksillä on tarjota. Kielitaito on oleellinen osa yleissivistystä, mutta kunkin äidinkielen ohella muiden kielten tulisi olla vapaavalintaisia. Varsinkin näin globalisoituvassa maailmassa. Vaikka näin olisi, en usko, että ruotsin suosio romahtaisi mitenkään välittömästi tai räjähdyksenomaisesti - kai perinteiden ja ruotsin kielen merkityksen pitäisi pitää siitä huoli?
Katsomusaineiden järjestämistapaa koskevassa seikassa olen puolestaan taipuvainen kannattamaan kaikille, uskontokunnasta riippumatonta yhteistä katsomusainetta. Tämän aineen tulisi keskittyä uskonnollisten maailmankatsomusten ohella myös maallisiin maailmankatsomuksiin sekä eettisten kysymysten yleiseen käsittelyyn. Oppiaineessa kunkin opiskelijan henkilökohtaiset katsomuksen muodostuminen tulisi olla keskiössä. Näissä seikoissa - kieltämättä - nykyinen elämänkatsomustieto tarjoaa hyvää esimerkkiä, vaikka sen opetusperinne kaipaakin jäsevöittämistä ja siinä on mahdollista vahvistaa suomalaisen kulttuurin taustojen osuutta.
Potslojo vaan. Ovat kovasti pähkäilleet, että lukiota olisi jälleen korkea kehittää. Tässä meikämandoliinin näkemyksiä, vähän tällaiselta humanistipohjalta.
Taustoja
Nykyisen lukion käsitys yleissivistyksestä on mielestäni väärä ja vanhentunut. Tämä näkyy siinä, että nykylukio keskittyy liikaa turhan yksityiskohtaisen tiedon opettamiseen - vieläpä niin, että perinteisesti opetuksessa korostuu tietojen ulkoamuistaminen. Tätä suuntausta ylläpitää opetussuunnitelman perusteet, opetusperinne sekä - ei lainkaan vähiten - ylioppilastutkinto.
Toinen nykylukioon liittyvä ongelma on ollut pyrkimys vahvistaa lukion päättötodistuksen vaikutusta korkeakoulujen opiskelijavalinnassa. Yliopistot ovat jossain määrin selvästi äänestäneet tässä asiassa ns. jaloillaan eli eivät ole lähteneet mukaan lukion toiveeseen. Tällä muutoksella kai tavoiteltiin mm. lukion arvovallan kasvua.
Kolmas trendi lukion muutoksessa näyttäisi oleva valinnanvapauden jatkuva lisääminen. Valinnanvapaus ja yleissivistys ovat jossain määrin toisensa kumoavia vaihtoehtoa. Molempia on jokseenkin mahdoton vahvistaa ilman lukio-opintojen laajuuden lisäämistä.
Neljäntenä nykypainotuksena lienee hullantuuminen vähän kaiken sähköistämiseen eli siihen, että koneiden käyttöä tulisi kouluissa lisätä. Tämäkin painotus on tuntunut hieman sisällyksettömältä.
Älyttömältä kuulostaa myös se, että jos kerran lukiota on nyt tarkoitus uudistaa kenties jossain määrin radikaalistikin, niin ei olla valmiita lähtemään lakimuutokseen. Sen sijaan esim. niiden aineiden opetus säilytettäneen melkolailla ennallaan, jotka satutaan mainitsemaan laissa. Kuulostaa hölmöläisten touhuilta.
Muutoksen yleiset periaatteet
Mielestäni lukion tulee selkeyttää käsityksensä yleissivistyksestä - ja luottaa tähän ydintehtäväänsä sekä siihen perustuvaan asemaansa suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. On tärkeää, että huomattava osa kansalaisista omaa riittävän kokonaisvaltaisen ymmärryksen ympäröivästä maailmasta. Pelkkä peruskoulun tarjoama yleissivistys ei tätä vielä kykene tarjoamaan, johtuen ihan jo pelkästään oppilaiden ikävaiheesta. Vastaavasti korkeakoulujen tehtävänä on tarjota syventymistä tietyille tieteenaloille ja näin valmistaa korkeaa taustaosaamista edellyttäviin ammatteihin. Lukiolla on keskeinen tehtävä tässä välissä. Emme kai halua elää maailmassa, jossa esim. lääkäri ei ymmärrä juuri mitään taloudesta tai talousoppinut ei hallitse filosofiasta edes alkeita. Ainakin historiallisesti parhaiten ovat selvinneet juurikin sivistyneet valtiot ja esimerkiksi vahva demokratia edellyttää kansalaisiltaan riittävää sivistystä.
Yleissivistys-käsityksen terävöittämiseen liittyy sekin, että viimeistään nyt on korkea aika nostaa nykyistä selkeämmin tiedollisen yleissivistyksen rinnalle myös taidollinen sivistys - eräänlaiset kansalaisen tiedonhallintaan ja maailman ymmärtämiseen liittyvät perustaidot. Pelkkä ulkoaosaaminen ei ole nykyaikaa ja valitettavasti mm. ylioppilaskirjoitukset korostavat edelleen tätä puolta melko selvästi, ns. soveltavuudestaan huolimatta. Keskeisiksi kansalaistaidoiksi katson ainakin tiedonhaun, medialukutaidon, argumentoinnin, analyyttisen ajattelun sekä - paremman sanan puutteessa - arvotietoisuuden.
Sekin on muuten hyvä muistaa, että moni nuori kaipaa lukioon tullessaan hieman lisäaikaa kypsyä valintojen tekijänä.
Keskeisimmät muutokset nykyiseen
Edellä sanotut seikat tarkoittasivat ensinnäkin sitä, että valinnanvapautta ei tulisi lisätä ainakaan itsetarkoituksellisesti - kyseistä asiaahan ei ole juurikaan perusteltu.
Toisekseen lukiossa tulisi tehdä nykyistä selkeämpi jako kaikille pakollisiin, selkeän yleissivistäviin ja vapaavalintaisiin syventäviin kurssin. Edellisissä olisi nykyisiä täyteen ahdettuja kursseja vähemmän tiedollisia tavoitteita. Syventävillä kursseilla voi sen sijaan olla haastetta tässä mielessä enemmän. Tähän liittyen olen ilolla kuullut suunnitelmia siitä, että matematiikassa olisi jatkossa mahdollisesti kaikille yhteisiä kursseja ennen jakautumista lyhyeseen ja pitkään matematiikkaan. Toivottavasti tätä kautta esim. laajan matematiikankin opiskelijat saisivat jatkossa opetusta arkiseen talousmatematiikkaan.
Kolmanneksi lukion tiedollista kokonaiskuormitusta tulisi karsia ja näin vapauttaa aikaresurssia aiempaa vahvemmin taidolliselle opettamiselle. Nämä seikat eivät ole täysin toisensa poissulkevia, mutta tiedollisesti liian täysi opetusperinne on vähintään suuri haaste taitojen opettamiselle. Edellä luetellut keskeiset kansalaistaidot tiedonhausta alkaen tulee olla sisäänkirjoitettuna kaikessa siinä, mitä lukiossa tehdään. Pelkkä lisämaininta opetussuunnitelman johdannossa ei riitä. Nämä seikat tulee huomioida kunkin oppiaineen tavoitteissa ja sisällöissä. Opetuksessa tulee korostua myös käytännön harjoitukset harjoitustöistä keskusteluihin ja itsepohdinnoista ajatusten vaihtoon. Uskon, että taitojen oppiminen on pidemmän päälle sekä yksilölle että yhteiskunnalle paljon hyödyllisempää kuin tiedon pänttääminen. Sitä paitsi, jos hallitsee mm. tiedonhaun ja analyyttisyyden, niin unohtuneet tiedotkin on helppo jäsentää uudelleen. Puhumattakaan siitä, mitä useimmat ammatit nykyään edellyttävät: eivät niinkään ulkoamuistamista, vaan kykyjä.
Ja jotta muutoksissa päästäisiin oikeasti haluttuun suuntaan, pitäisi myös ylioppilaskokeiden muuttua riittävästi uusiutuvien tavoitteiden mukaisesti. Tältä osin olen mieltynyt ehdotuksiin siitä, että ylioppilaskokeissa olisi yleissivistystä - eli esim. edellä mainittuja kaikille yhteisten, mutta nykyisiä tiedollisesti hieman riisutumpien kurssien osaamista - mittaava kaikille pakollinen koe. Tämän lisäksi opiskelijat voisivat valita itse tietyn vähimmäismäärän kokeita niistä aineista, joita he ovat opiskelleet pidemmälle.
Senkin haluan vielä huomauttaa, että olen yrittänyt tässä antaa sisältöä lukion sähköistämiseen. Siinä olisikin mielestäni tärkeää, että mennään sisältö eikä tekniikka edellä. Teknologia on hyvä renki, mutta kehno isäntä.
Näiden seikkojen ohella on julkisuudessa keskusteltu ns. oppiainekoreista sekä siitä, että opinnoissa tulisi yhdistää oppiaineiden rajoja. Näidenkin näkökulmien osalta olisi tärkeää pohtia ensisijaisesti sitä, mitä niillä halutaan. En kuitenkaan lähde niitä heti torppaamaan. Oppiainekorit lienevät yksi keino ohjata opiskelijoiden (näennäistä?) valinnanvapautta. Sinänsä varmaan toimivaa - mutta säilyttäisin siis kaikille pakolliset kurssit kohtuu laaja-alaisina. Ja senkin voin tunnustaa, etten oikein kunnolla tiedä, miten homma toimii mm. IB-lukioissa, joissahan on käytännössä tämäntyylinen malli. Kuulostaa sinänsä mielenkiintoiselta.
Oppiaineiden rajat ylittäviä opintoja vastaankaan minulla ei sinällään ole mitään, joskin oleellisempana pidän sitä, mitä oppiaineita lukiossa on ja mitkä ovat näiden oppiaineiden sisällöt - onko niissä paljon yhtymäkohtia ja/tai päällekkäisyyksiä. Välillä nimittäin tuntuu, että tämä vaatimus oppiainerajat ylittävistä opinnoista perustuu johonkin merkilliseen väärinkäsitykseen siitä, että olisi ylipäätään edes mahdollista opettaa jotain todellisuudesta irrallista ´oppiainetta´.
Yksi käytännön ehdotus oppiainerajat ylittäviin opintoihin voisi olla (hieman steinerkouluhengessä) tutkielmakurssit, joissa opiskelija syventäisi tietojen ohella myös taitojensa hallintaa ja samalla yhdistäisi useampien oppiaineiden erityisosaamista. Näitä voisi olla yksi jokaista vuosikurssia ajatellen niin, että niiden laajuus ja vaatimustaso kasvaisi loppua kohden. Opettajat toimisivat mentoreina ja ohjaajina.
Siinä, että häivytettäisiin kaikki oppiaineiden rajat, näen ainakin sen uhan, että samalla otettaisiin askel pois opettajien vahvasta asianhallinnasta - se kuitenkin lienee nykyisen lukion eräs vahvuuksista. Jos opettaja yrittää opettaa kaikkea, ei hän voi olla nykyisellä tavalla asiantuntija oikein missään.
Muutama yksityiskohtaisempi hajamaininta
Viime aikoina on jälleen ja edelleen keskusteltu ns. pakkoruotsista sekä katsomusaineiden opettamisen tavasta. Otan näihin nyt samalla lyhyesti kantaa.
Ns. pakkoruotsikeskustelussa en ole vielä törmännyt samalla tavalla vakuuttaviin ´pakkoruotsia´ puolustaviin argumentteihin kuin mitä sitä kyseenalaistavilla näkemyksillä on tarjota. Kielitaito on oleellinen osa yleissivistystä, mutta kunkin äidinkielen ohella muiden kielten tulisi olla vapaavalintaisia. Varsinkin näin globalisoituvassa maailmassa. Vaikka näin olisi, en usko, että ruotsin suosio romahtaisi mitenkään välittömästi tai räjähdyksenomaisesti - kai perinteiden ja ruotsin kielen merkityksen pitäisi pitää siitä huoli?
Katsomusaineiden järjestämistapaa koskevassa seikassa olen puolestaan taipuvainen kannattamaan kaikille, uskontokunnasta riippumatonta yhteistä katsomusainetta. Tämän aineen tulisi keskittyä uskonnollisten maailmankatsomusten ohella myös maallisiin maailmankatsomuksiin sekä eettisten kysymysten yleiseen käsittelyyn. Oppiaineessa kunkin opiskelijan henkilökohtaiset katsomuksen muodostuminen tulisi olla keskiössä. Näissä seikoissa - kieltämättä - nykyinen elämänkatsomustieto tarjoaa hyvää esimerkkiä, vaikka sen opetusperinne kaipaakin jäsevöittämistä ja siinä on mahdollista vahvistaa suomalaisen kulttuurin taustojen osuutta.
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Idoleista ja käytännöstä
Eteläafrikkalaisen rotusorron päätöksessä keskeistä roolia näytellyt Nelson Mandela on kuollut. Häntä on muistettu ja kunnioitettu. Samalla on myös muistutettu siitä, miten esim. useiden länsimaiden suhtautuminen muuttui häneen - ja samalla koko apartheidin päättämiseen - halveksuvasta kunnioittavaksi. Nyt korostettua kunnioitusta ei siis ollut alusta saakka. Hyvä ja lyhyt kirjoitus tästä löytyy mm. Hesarista "Vain hetki sitten Mandelaa pilkattiin länsimaissa."
Mielestäni tämän saman ilmiön voi laajentaa koskemaan myös ilmiöitä itsessään. Esimerkiksi rasistista ajattelua esiintyi Länsi-Euroopassa huomattavan paljon ennen kuin Hitler näytti, mitä se voi pahimmillaan tarkoittaa. Tai kuinka nykyään lähes kaikki Suomessa arvostavat sukupuolten välistä tasa-arvoa - tai ainakin sanovat arvostavansa, tätä periaatetta. Silti samat henkilöt voivat käytännössä vastusta jokaista yksittäistä parannusehdotusta kyseisessä asiassa.
Periaatteita ja idoleita on helppo kannattaa. Sen sijaan sen näkeminen, miten ne käytännössä ilmenevät voi olla hankalampaa. Tai se, että oikeasti olisi valmis toimimaan niiden periaatteiden puolesta, joita kuvittelee kannattavansa.
Katsotaan, mitä eduskunta päättää tehdä sukupuolineutraalin avioliittolain osalta.
Mielestäni tämän saman ilmiön voi laajentaa koskemaan myös ilmiöitä itsessään. Esimerkiksi rasistista ajattelua esiintyi Länsi-Euroopassa huomattavan paljon ennen kuin Hitler näytti, mitä se voi pahimmillaan tarkoittaa. Tai kuinka nykyään lähes kaikki Suomessa arvostavat sukupuolten välistä tasa-arvoa - tai ainakin sanovat arvostavansa, tätä periaatetta. Silti samat henkilöt voivat käytännössä vastusta jokaista yksittäistä parannusehdotusta kyseisessä asiassa.
Periaatteita ja idoleita on helppo kannattaa. Sen sijaan sen näkeminen, miten ne käytännössä ilmenevät voi olla hankalampaa. Tai se, että oikeasti olisi valmis toimimaan niiden periaatteiden puolesta, joita kuvittelee kannattavansa.
Katsotaan, mitä eduskunta päättää tehdä sukupuolineutraalin avioliittolain osalta.
tiistai 10. joulukuuta 2013
Auta, pliis: Mikä on oikeistolaisuuden pointti?
Jäin hautomaan aiemmin pohtimaani vasemmisto-oikeisto-jakoa. Nimittäin mietin sitä, että miksi on niin yleistä väittää vasemmistolaisuutta ensisijaisesti valtiokeskeisyydeksi. Eikö sen pitäisi kuulostaa suoralta kädeltä ihan hölmölle: "Me halutaan iso valtio. Piste. Miksi? No, tota ööö..." Eihän se näin mene! Ei kai siinä olisi mitään järkeä, että valtio olisi jokin itseisarvo. Ei totta totisesti. Se on suurimman osan vasemmistosuuntausten mielestä paras keino ajaa varsinaisia tavoitteita - tasa-arvoa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, heikko-osaisten asemaa ja noin. Eiks jee? Ja on toki niitäkin suuntauksia, jotka pyrkivät tavoitteisiin ilman vahvaa valtiota, kuten valtion lakkauttamista toivovat vasemmistoanarkistit.
Mutta miksi ihmeessä useassa yhteydessä - esim. Wikipediassa - korostetaan jopa sellaista tulkintaa, että vasemmistolaisuuden (tai sosialismin) ytimenä olisi pyrkimys tuontantovälineiden yhteisomistukseen? Vaikka tätä voi jollain tasolla perustella Marxin ajatuksilla, niin en voi silti välttyä siltä vaikutelmalta, että kyse on ensisijaisesti "voittajien historiasta". Ideologiseen määrittelyyn on vaikuttanut kylmä sota, NL ja sen romahdus sekä oikeistolaisuuden nykyinen vahva asema. Vasemmistolaisuus on jotain jolle voi nauraa - varsinkin jos se määritellään vähän hassusti. Sanat ovat valtaa.
Minun on helppo analysoida vasemmistolaisuutta pitkälti siksi, että luokittelen itseni punavihreäksi. Mutta entäpä oikeistolaisuus, mikä on sen ydin? Löytyykö sieltä jokin sellainen kova ydin, jossa voisin nähdä jotain järkeenkäypää? Noin historiallisesti oikeistolaisuuden taustana pidettäneen Ranskan vallankumouksen aikakauden jakoa konservatiiveihin ja liberaaleihin. Sääty-yhteiskunta alkoi mukautua teollistuvaksi luokkayhteiskunnaksi ja konservatiivit halusivat säilyttää, liberaalit vastaavasti uudistaa - uudistaa ainakin sillä tasolla, että vapauksien tulisi koskea vanhan yläluokan ohella myös kauppiaita ja muuta keskiluokkaa. Ja sitten tuli sosialismi ja ryhtyi vaatimaan vapauksia myös alemmille yhteiskuntaluokille.
En tiedä, johtuuko se tosiaan siitä, että luokittelen itseni punavihreäksi, etten voi oikein kunnolla ymmärtää, miksi kukaan empatiaa tunteva ja ajatteluun kykenevä ihminen ei olisi ns. pienen ihmisen ja luonnon puolella. Silti en ainakaan itse oikein keksi vastaväitettä sille, etteikö oikeistolaisuuteen olisi sisältynyt ainakin sillä tapaa tietty säilyttävä piirre, että se on pyrkinyt vähintään hidastamaan vasemmiston (ja sitten myös vihreiden) luomaa haastetta - ja näin säilyttämään teollisen yhteiskunnan luomia valta- ja talousrakenteita. Nykyäänhän tämä on näkynyt erilaisten markkinaliberaalien ajatusten korostumisena.
Lisäksi oikeiston ns. arvoliberaaritkin tuntuvat meuhkaavan lähinnä sellaisten vähemmistöjen puolesta, joiden vapauksien lisääminen ei haasta vallitsevia rakenteita, kuten vaikkapa homot. Muutoinhan retoriikka on lähinnä sitä tasoa, että kyllä se sitten alaskin päin valuu, uskokaa pois vaan :) Yksilön vastuu, "mahdollisuuksien" tasa-arvo, työväen presidentti ja noin. Tämä retoriikka ja oikeiston talousliberaali maailmankuva tuntuu uppoavan hyvin laajaan joukkoon, mutta itse olen hukassa: mikä tässä on se sellainen pointti, minkä voisi oikeasti katsoa hyväksi - jos siis ajattelee edes vähän muitakin kuin itseään?
Osaatko auttaa, pliiiiis??? :)
EDIT: Pari lisäystä nukutun yön jälkeen:
Muistan usein oikeistolaiseksi itsensä tunnustautuvien vetoavan puolueperusteluissaan epämääräisesti porvarilliseen arvomaailmaan. Yleensä he eivät selitä, mitä sillä tarkoittavat. Kenties tosiasiassa porvarilliseksi julistautuvia vanhempiaan, mutta ymmärretään se nyt kuitenkin arvoasiaksi. Tällöin se tuskin voi olla juuri muuta vastausta kuin kuuluisa ´koti, uskonto, isänmaa´ eli konservatismi. Sopii yhteen yllä kuvatun kanssa.
Toisaalta voisihan se nykyisin tarkoittaa myös uskoa tietynlaiseen talousajatteluun - tällöin porvarillisen arvotaustan tulee kai tarkoittaa jotain sellaisia asioita kuten talouskasvu ja noin. Siis jotain "kapitalismin henkeä", "sisäistä sankaruutta" ja sen sellaisia juttuja. Tämäkinhän voi olla myyvääkin. Joillekin voi olla tärkeämpää halu uskoa "ryysyistä rikkauksiin" -unelmaan kuin muuttaa yhteiskuntaa sellaiseksi, jossa ei olisi ryysyläisiä. (Rikkaitahan tällaisissakin yhteiskunnissa voi hyvin olla - joskaan ei välttämättä aivan yhtä rikkaita kuin niissä yhteiskunnissa, joissa on myös ryysyläisiä.)
Joku on saattanut muuten ajatella tätä lukiessa sitäkin, että eikös tuo vasemmisto-oikeisto-jako ole julistettu jo kauan aikaa sitten ja moneen kertaan kuolleeksi, että mitä se ukko siellä vielä jaksaa tätä jauhaa. Sanottakoon siis varmuuden vuoksi, että höpö höpö, mihinkään ole kuollut. Senhän tulisi tarkoittaa sitä, että puolueiden välillä ei olisi suhtautumiseroja siihen, kuinka suhtaudutaan ihmisiin: kiinnostaako toisia mm. tuloerot ja onko niitä, joita ei juuri kiinnosta?
Esimerkiksi Suomessa kokoomus käytännössä vastustaa kaikkia sellaisia veromuutoksia, joilla on taipumus hillitä tuloerojen kasvua ja kannattaa puolestaan niitä, jotka sitä kasvattavat. Lisäksi kokoomuksesta tulee yleensä kovimmat vaatimukset peruspalveluiden ja tulonsiirtojen leikkaukselle - ja nehän iskevät eniten pieni- ja keskituloisiin, eikä niihin joilla on muutenkin asiat ihan oukki doukki. Olemassa olevia valtarakenteita säilyttävää siis. Ja puolestaan vaikkapa vasemmistoliiton elinehto on se, että sen tulee yrittää pitää edes jonkun verran mekkalaa pienituloisten asemasta ja tuloerojen kaventamisesta. Demarit ja vihreät siinä vanavedessä sitten. Niin, ja nykyhallituskin - sinipunana - on sopinut, että puolet ns. sopeutuksista tehdään menoleikkauksin ja puolet veronkorotuksin. Edellinen on perinteinen oikestolainen painotus ja jälkimmäinen puolestaan vasemmistolainen. Puheet kuolemasta ovat siis ennenaikaisia ja liioiteltuja, vai miten se meni :)
Ps. Mielenkiintoista sekin, että vaikka puolueena kokoomuskin on pitkälti hyväksynyt coctailiinsa hipusen vasemmistolaisuutta eli käytännössä eräänlaisen sosiaaliliberalismin, niin meillä tuntuisi nykyään olevan vahvistumassa aivan yksisilmäinenkin talousoikeistolaisuus: esim. Nalle Wahlroos, Matti Apunen, Libera-ajatuspaja, Kokoomusnuoret, lähes koko persujen rasistisiipi sekä Lasse Männistö ja muutamat muut kokoomuken kansanedustajat. Muissa puolueissa tätä ei taida juuri esiintyä...
Mutta miksi ihmeessä useassa yhteydessä - esim. Wikipediassa - korostetaan jopa sellaista tulkintaa, että vasemmistolaisuuden (tai sosialismin) ytimenä olisi pyrkimys tuontantovälineiden yhteisomistukseen? Vaikka tätä voi jollain tasolla perustella Marxin ajatuksilla, niin en voi silti välttyä siltä vaikutelmalta, että kyse on ensisijaisesti "voittajien historiasta". Ideologiseen määrittelyyn on vaikuttanut kylmä sota, NL ja sen romahdus sekä oikeistolaisuuden nykyinen vahva asema. Vasemmistolaisuus on jotain jolle voi nauraa - varsinkin jos se määritellään vähän hassusti. Sanat ovat valtaa.
Minun on helppo analysoida vasemmistolaisuutta pitkälti siksi, että luokittelen itseni punavihreäksi. Mutta entäpä oikeistolaisuus, mikä on sen ydin? Löytyykö sieltä jokin sellainen kova ydin, jossa voisin nähdä jotain järkeenkäypää? Noin historiallisesti oikeistolaisuuden taustana pidettäneen Ranskan vallankumouksen aikakauden jakoa konservatiiveihin ja liberaaleihin. Sääty-yhteiskunta alkoi mukautua teollistuvaksi luokkayhteiskunnaksi ja konservatiivit halusivat säilyttää, liberaalit vastaavasti uudistaa - uudistaa ainakin sillä tasolla, että vapauksien tulisi koskea vanhan yläluokan ohella myös kauppiaita ja muuta keskiluokkaa. Ja sitten tuli sosialismi ja ryhtyi vaatimaan vapauksia myös alemmille yhteiskuntaluokille.
En tiedä, johtuuko se tosiaan siitä, että luokittelen itseni punavihreäksi, etten voi oikein kunnolla ymmärtää, miksi kukaan empatiaa tunteva ja ajatteluun kykenevä ihminen ei olisi ns. pienen ihmisen ja luonnon puolella. Silti en ainakaan itse oikein keksi vastaväitettä sille, etteikö oikeistolaisuuteen olisi sisältynyt ainakin sillä tapaa tietty säilyttävä piirre, että se on pyrkinyt vähintään hidastamaan vasemmiston (ja sitten myös vihreiden) luomaa haastetta - ja näin säilyttämään teollisen yhteiskunnan luomia valta- ja talousrakenteita. Nykyäänhän tämä on näkynyt erilaisten markkinaliberaalien ajatusten korostumisena.
Lisäksi oikeiston ns. arvoliberaaritkin tuntuvat meuhkaavan lähinnä sellaisten vähemmistöjen puolesta, joiden vapauksien lisääminen ei haasta vallitsevia rakenteita, kuten vaikkapa homot. Muutoinhan retoriikka on lähinnä sitä tasoa, että kyllä se sitten alaskin päin valuu, uskokaa pois vaan :) Yksilön vastuu, "mahdollisuuksien" tasa-arvo, työväen presidentti ja noin. Tämä retoriikka ja oikeiston talousliberaali maailmankuva tuntuu uppoavan hyvin laajaan joukkoon, mutta itse olen hukassa: mikä tässä on se sellainen pointti, minkä voisi oikeasti katsoa hyväksi - jos siis ajattelee edes vähän muitakin kuin itseään?
Osaatko auttaa, pliiiiis??? :)
EDIT: Pari lisäystä nukutun yön jälkeen:
Muistan usein oikeistolaiseksi itsensä tunnustautuvien vetoavan puolueperusteluissaan epämääräisesti porvarilliseen arvomaailmaan. Yleensä he eivät selitä, mitä sillä tarkoittavat. Kenties tosiasiassa porvarilliseksi julistautuvia vanhempiaan, mutta ymmärretään se nyt kuitenkin arvoasiaksi. Tällöin se tuskin voi olla juuri muuta vastausta kuin kuuluisa ´koti, uskonto, isänmaa´ eli konservatismi. Sopii yhteen yllä kuvatun kanssa.
Toisaalta voisihan se nykyisin tarkoittaa myös uskoa tietynlaiseen talousajatteluun - tällöin porvarillisen arvotaustan tulee kai tarkoittaa jotain sellaisia asioita kuten talouskasvu ja noin. Siis jotain "kapitalismin henkeä", "sisäistä sankaruutta" ja sen sellaisia juttuja. Tämäkinhän voi olla myyvääkin. Joillekin voi olla tärkeämpää halu uskoa "ryysyistä rikkauksiin" -unelmaan kuin muuttaa yhteiskuntaa sellaiseksi, jossa ei olisi ryysyläisiä. (Rikkaitahan tällaisissakin yhteiskunnissa voi hyvin olla - joskaan ei välttämättä aivan yhtä rikkaita kuin niissä yhteiskunnissa, joissa on myös ryysyläisiä.)
Joku on saattanut muuten ajatella tätä lukiessa sitäkin, että eikös tuo vasemmisto-oikeisto-jako ole julistettu jo kauan aikaa sitten ja moneen kertaan kuolleeksi, että mitä se ukko siellä vielä jaksaa tätä jauhaa. Sanottakoon siis varmuuden vuoksi, että höpö höpö, mihinkään ole kuollut. Senhän tulisi tarkoittaa sitä, että puolueiden välillä ei olisi suhtautumiseroja siihen, kuinka suhtaudutaan ihmisiin: kiinnostaako toisia mm. tuloerot ja onko niitä, joita ei juuri kiinnosta?
Esimerkiksi Suomessa kokoomus käytännössä vastustaa kaikkia sellaisia veromuutoksia, joilla on taipumus hillitä tuloerojen kasvua ja kannattaa puolestaan niitä, jotka sitä kasvattavat. Lisäksi kokoomuksesta tulee yleensä kovimmat vaatimukset peruspalveluiden ja tulonsiirtojen leikkaukselle - ja nehän iskevät eniten pieni- ja keskituloisiin, eikä niihin joilla on muutenkin asiat ihan oukki doukki. Olemassa olevia valtarakenteita säilyttävää siis. Ja puolestaan vaikkapa vasemmistoliiton elinehto on se, että sen tulee yrittää pitää edes jonkun verran mekkalaa pienituloisten asemasta ja tuloerojen kaventamisesta. Demarit ja vihreät siinä vanavedessä sitten. Niin, ja nykyhallituskin - sinipunana - on sopinut, että puolet ns. sopeutuksista tehdään menoleikkauksin ja puolet veronkorotuksin. Edellinen on perinteinen oikestolainen painotus ja jälkimmäinen puolestaan vasemmistolainen. Puheet kuolemasta ovat siis ennenaikaisia ja liioiteltuja, vai miten se meni :)
Ps. Mielenkiintoista sekin, että vaikka puolueena kokoomuskin on pitkälti hyväksynyt coctailiinsa hipusen vasemmistolaisuutta eli käytännössä eräänlaisen sosiaaliliberalismin, niin meillä tuntuisi nykyään olevan vahvistumassa aivan yksisilmäinenkin talousoikeistolaisuus: esim. Nalle Wahlroos, Matti Apunen, Libera-ajatuspaja, Kokoomusnuoret, lähes koko persujen rasistisiipi sekä Lasse Männistö ja muutamat muut kokoomuken kansanedustajat. Muissa puolueissa tätä ei taida juuri esiintyä...
lauantai 7. joulukuuta 2013
Ideologisten jakolinjojen äärellä
Itsenäisyyspäivä ja Kiakkovierasjuhlat saivat minut ajattelemaan poliittisia aatteita. Tässä pari ajatusta:
1. Itsenäisyyden rintamalinjat
Luulen keksineeni (en aivan yksin ja ihan tyhjästä) kaksi keskeistä syytä siihen, miksi itsenäisyyspäivä ja siihen liittyvät perinteet herättävät vahvoja ja ainakin joissakin tapauksissa myös vastakkasia tunteita.
Ensimmäinen syy on se ilmeisempi ja varmaan myös tutumpi: suomalainen itsenäisyys on enemmän valkoista kuin punaista. Jos siis koet omaavasi porvarillisen arvomaailman, niin itsenäisyyspäivä on todennäköisesti sinulle tärkeämpi kuin jos sydämesi sykkii sosialismille :) (Oikeisto-vasemmisto-jaettelusta alla enemmän.)
Toinen syy linkittyy osittain tähän, mutta tavallaan myös vapautuu oikeisto-vasemmisto-jaosta: pidätkö itsenäisyyttä eräänlaisena itseisarvona vai pikemminkin välinearvona? Toisin sanoen, onko sinulle sinällään tärkeää se, että Suomi on itsenäinen, vai onko se ollut asia, joka on mahdollistanut muita sinänsä tärkeämpi asioita? Kumpaa painotat enemmän?
Minusta ainakin tuntuu, että joillekin itsenäisyys on suorastaan itseisarvo - asia, jota ei tarvitse sinällään perustella. Luulen tällaisten ihmisten olevan tippa linsissä suunnilleen koko itsenäisyyspäivän, ryntäävän vapaaehtoisena pitelemään lippua pakkaskeliin, rykäisevän kunnioittavasti aina mainitessaan veteraanit ja sen semmoista. Heitä luultavasti ärsyttää jo pelkästään se, että joku erehtyy joskus ihmettelemään iänikuista talvisotafiilistelyä tai sitä, kuinka kuolulaiset voidaan laittaa laulamaan lupaus kuolla lippunsa puolesta.
Muuta selitystä en näille oudoille ilmiöille oikein keksi.
Mielestäni on suorastaan vaarallista, jos itsenäisyyteen suhtaudutaan täysin varauksettomasti. Nimittäin jatkokysymyksiä on aika monta: esim. kenen itsenäisyydestä on kyse - vähintään kolmannen sukupolven, valkoihoisten ja suomenkielisten itsenäisyydestä? Kuka määrittelee itsenäisyyden sisällön - me kaikki yhdessä vai joku taho yksin? Mikä sen sisältö on - luokkayhteiskunta vai vahva tasa-arvo? Itsenäisyyshän ei sinällään tarjoa vastauksia näihin kysymyksiin.
Jos ei tullut rivien välistä tarpeeksi selväksi, niin todettakoon varmuuden vuoksi, että itsenäisyydellä on ja tulee mielestäni olla lähinnä välinearvoa. Se on ollut suomalaisille mahdollisuus ylläpitää demokratiaa ja yksilönvapauksia sekä luoda tältä pohjalta mm. hyvinvointivaltio. Tärkeitä juttuja, ja historia on osoittanut, että ilman itsenäisyyden säilyttämistä nämä eivät olisi olleet mahdollisia.
EDIT: Unohtui mainitse sekin, että Suomen EU-jäsenyys eli kansallisen itsemäärämisoikeuden vähentäminen lienee pitkälti siksi niin laajalti hyväksyttyä, että sen on katsottu pikemminkin lisäävän meidän yksilöiden mahdollisuuksia kuin vähentävän niitä. Siksi talvisodassa sodittiin, mutta EU-asiassa ei. Itsenäisyys ei ole itseisarvo.
2. Oikeisto-vasemmisto - ja niiden kova ydin?
Aika ajoin kuulee ihmeteltävän mm. sitä, miksi ihmeessä vaikkapa sekä natseja että kokoomuslaisia kutsutaan oikeistolaisiksi? (Ps. natsikortista enemmän alla.)
Ongelma tässä käsitykseni mukaan on se, että tätä jakoa katsotaan usein liian paljon tämän päivän politiikan näkökulmasta. Se johtaa helposti ongelmiin mm. historiallisessa vertailussa, esimerkkinä vaikkapa tuo natsit ja kokoomus.
Kyse on siitä, että vasemmisto-oikeisto-jaottelun perusteena ei tulisi - ainakaan historiallisessa mielessä - nykyisen sosiaali- ja talouspolitiikan jakolinjan korostaminen. Ei siis se, että nykyään sanomme vasemmiston korostavan vahvaa valtiota ja sosiaaliturvaa, ja vastaavasti oikeiston ajavan markkinoiden vapautta ja sitä kuuluisaa yksilön vastuuta. Toki tämäkin jaottelulinja on useissa tapauksissa vahvasti mukana, ei sitä pidä liikaa väheksyä. Se ei kuitenkaan ole SE keskeisin jakoperusta. Se perusta, joka kestää vertailut erilaisissa historiallisissa tai yhteiskunnallisissa esimerkeissä.
Sen sijaan vasemmisto-oikeisto-jaottelun edellistäkin kovempana ytimenä lienee se, mitä pidetään ihmisten keskeisenä luokitteluperusteluna. Vasemmistoa yhdistäneen se, että se kiinnittää huomion ihmisten välisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin eroihin, eli luokka- tai sosio-ekonomisiin eroihin. Oikeisto ei ole ollut aivan samalla tavalla koskaan tästä puolesta niin kiinnostunut. Sen sijaan sillä on ollut aina vasemmistoa enemmän paloa nationalismiin (ja muuhun konservatismiin).
Kärjistetysti voisi sanoa, että oikeistolaisen mielestä yhteiskunnalliset erot ovat eräällä tavalla "luontaisia" ja niihin tulisi kaikkien enemmän tai vähemmän tyytyä. Olipa kyse sitten sääty-yhteiskunnasta tai kansallisvaltiosta. Vasemmisto puolestaan pitää yhteiskunnan rakenteita silloin hyvänä, kun ne edistävät esim. tuloerojen vähentymistä (ellei kyse ole diktatuurieliitin oman edun tavoittelusta).
Eikö tämä kova ydin selitä melko hyvin, esim. sen, miksi kokoomusta on kutsuttu oikeistolaiseksi nyt ja myös silloin, kun sitä yhdisti lähinnä monarkian kannatus? Tai sitä, miksi natsit ovat äärioikeistolaisia, vaikka kannattivat vahvaa valtiota ja tekivät talous- ja sosiaalipolitiikassa monia sellaisia juttuja, joita nykyään pidettäisiin vasemmistolaisena.
Ja toisekseen, eikö tämä auta haastamaan sitä melko yleistä väärinkäsitystä, että vasemmistolaisuus on suunnilleen aina Neuvostoliittoa ja tuotantovälineden yhteisomistusta. Tai vallankumousta. Eihän se sitä yksin ole ollut. Se on ollut myös sosiaalidemokratiaa eli ihan normaalia parlamentaarista puurtamista ja jopa kapitalismin ylläpitoa. Tai sitten vaikka vasemmistoanarkismia - ajattele valtiorakenteiden haastamista! :)
3. Bonuksena: natsi-, Pohjois-Korea- ja kaikki muut mahdolliset kortit
Juu, joku tuossa varmaan jo aiemmin ajatteli, että heitinpä ruman natsikortin, kun rinnastin natsit ja kokoomuksen. Tai niin, kuten eräässä somekeskustelussa joko heitti (tsoukilla totta kai) hyvinvointivaltiokeskusteluun Pohjois-Korea-kortin.
Varsinkin tuo jälkimmäinen sai minut ajattelemaan: mistä näissä korttijutuissa onkaan kyse, miksi niistä niin helposti närkästytään ja millainen on hyvää tai huonoa kortin käyttöä?
Kortin käytössä lienee pohjimmiltaan kyse siitä, että kortin käyttäjä väittää jonkun toisen ajattelunkulun johtavan samankaltaiseen suuntaan kuin mihin korttivertaus viittaa. Eli esim. natsikortilla usein väitettäneen, että tuollainen ajattelu (vaikkapa rasistinen ajattelu) oli myös natsien tekemien kansanmurhien taustalla. Suunta on sama.
Syy, miksi korttien käyttö herättänee tuohtumusta liittynee erimielisyyteen siitä, että mihin saakka kortin ja siihen verrattavan ilmiön yhtäläisyydet jatkuvat - onko niillä yhteinen päämäärä. Eli voidaanko yksittäisen rasistisen kommentin mahdollistavan jatkokehityksen jopa kansanvainoihin tai jopa -murhiin saakka?
Hyvä kortin käyttö vaatinee ainakin sen, että sekä vertailtavasta että kortin taustalla olevasta ilmiöstä on onnistuttu poimimaan se oleellisin. Esim. natsikortti tosiaan viitannee usein juuri rasismiin ja kansanvainoihin, jolloin sitä vastaan on melko pöljää puolustautua mm. Hitlerin työllistämistöiden positiivisilla seurauksilla. Ei natseja niistä puolista tunneta. Toki ongelmana voi olla se, että ilmiöissä halutaan painottaa eri asioita... :)
1. Itsenäisyyden rintamalinjat
Luulen keksineeni (en aivan yksin ja ihan tyhjästä) kaksi keskeistä syytä siihen, miksi itsenäisyyspäivä ja siihen liittyvät perinteet herättävät vahvoja ja ainakin joissakin tapauksissa myös vastakkasia tunteita.
Ensimmäinen syy on se ilmeisempi ja varmaan myös tutumpi: suomalainen itsenäisyys on enemmän valkoista kuin punaista. Jos siis koet omaavasi porvarillisen arvomaailman, niin itsenäisyyspäivä on todennäköisesti sinulle tärkeämpi kuin jos sydämesi sykkii sosialismille :) (Oikeisto-vasemmisto-jaettelusta alla enemmän.)
Toinen syy linkittyy osittain tähän, mutta tavallaan myös vapautuu oikeisto-vasemmisto-jaosta: pidätkö itsenäisyyttä eräänlaisena itseisarvona vai pikemminkin välinearvona? Toisin sanoen, onko sinulle sinällään tärkeää se, että Suomi on itsenäinen, vai onko se ollut asia, joka on mahdollistanut muita sinänsä tärkeämpi asioita? Kumpaa painotat enemmän?
Minusta ainakin tuntuu, että joillekin itsenäisyys on suorastaan itseisarvo - asia, jota ei tarvitse sinällään perustella. Luulen tällaisten ihmisten olevan tippa linsissä suunnilleen koko itsenäisyyspäivän, ryntäävän vapaaehtoisena pitelemään lippua pakkaskeliin, rykäisevän kunnioittavasti aina mainitessaan veteraanit ja sen semmoista. Heitä luultavasti ärsyttää jo pelkästään se, että joku erehtyy joskus ihmettelemään iänikuista talvisotafiilistelyä tai sitä, kuinka kuolulaiset voidaan laittaa laulamaan lupaus kuolla lippunsa puolesta.
Muuta selitystä en näille oudoille ilmiöille oikein keksi.
Mielestäni on suorastaan vaarallista, jos itsenäisyyteen suhtaudutaan täysin varauksettomasti. Nimittäin jatkokysymyksiä on aika monta: esim. kenen itsenäisyydestä on kyse - vähintään kolmannen sukupolven, valkoihoisten ja suomenkielisten itsenäisyydestä? Kuka määrittelee itsenäisyyden sisällön - me kaikki yhdessä vai joku taho yksin? Mikä sen sisältö on - luokkayhteiskunta vai vahva tasa-arvo? Itsenäisyyshän ei sinällään tarjoa vastauksia näihin kysymyksiin.
Jos ei tullut rivien välistä tarpeeksi selväksi, niin todettakoon varmuuden vuoksi, että itsenäisyydellä on ja tulee mielestäni olla lähinnä välinearvoa. Se on ollut suomalaisille mahdollisuus ylläpitää demokratiaa ja yksilönvapauksia sekä luoda tältä pohjalta mm. hyvinvointivaltio. Tärkeitä juttuja, ja historia on osoittanut, että ilman itsenäisyyden säilyttämistä nämä eivät olisi olleet mahdollisia.
EDIT: Unohtui mainitse sekin, että Suomen EU-jäsenyys eli kansallisen itsemäärämisoikeuden vähentäminen lienee pitkälti siksi niin laajalti hyväksyttyä, että sen on katsottu pikemminkin lisäävän meidän yksilöiden mahdollisuuksia kuin vähentävän niitä. Siksi talvisodassa sodittiin, mutta EU-asiassa ei. Itsenäisyys ei ole itseisarvo.
2. Oikeisto-vasemmisto - ja niiden kova ydin?
Aika ajoin kuulee ihmeteltävän mm. sitä, miksi ihmeessä vaikkapa sekä natseja että kokoomuslaisia kutsutaan oikeistolaisiksi? (Ps. natsikortista enemmän alla.)
Ongelma tässä käsitykseni mukaan on se, että tätä jakoa katsotaan usein liian paljon tämän päivän politiikan näkökulmasta. Se johtaa helposti ongelmiin mm. historiallisessa vertailussa, esimerkkinä vaikkapa tuo natsit ja kokoomus.
Kyse on siitä, että vasemmisto-oikeisto-jaottelun perusteena ei tulisi - ainakaan historiallisessa mielessä - nykyisen sosiaali- ja talouspolitiikan jakolinjan korostaminen. Ei siis se, että nykyään sanomme vasemmiston korostavan vahvaa valtiota ja sosiaaliturvaa, ja vastaavasti oikeiston ajavan markkinoiden vapautta ja sitä kuuluisaa yksilön vastuuta. Toki tämäkin jaottelulinja on useissa tapauksissa vahvasti mukana, ei sitä pidä liikaa väheksyä. Se ei kuitenkaan ole SE keskeisin jakoperusta. Se perusta, joka kestää vertailut erilaisissa historiallisissa tai yhteiskunnallisissa esimerkeissä.
Sen sijaan vasemmisto-oikeisto-jaottelun edellistäkin kovempana ytimenä lienee se, mitä pidetään ihmisten keskeisenä luokitteluperusteluna. Vasemmistoa yhdistäneen se, että se kiinnittää huomion ihmisten välisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin eroihin, eli luokka- tai sosio-ekonomisiin eroihin. Oikeisto ei ole ollut aivan samalla tavalla koskaan tästä puolesta niin kiinnostunut. Sen sijaan sillä on ollut aina vasemmistoa enemmän paloa nationalismiin (ja muuhun konservatismiin).
Kärjistetysti voisi sanoa, että oikeistolaisen mielestä yhteiskunnalliset erot ovat eräällä tavalla "luontaisia" ja niihin tulisi kaikkien enemmän tai vähemmän tyytyä. Olipa kyse sitten sääty-yhteiskunnasta tai kansallisvaltiosta. Vasemmisto puolestaan pitää yhteiskunnan rakenteita silloin hyvänä, kun ne edistävät esim. tuloerojen vähentymistä (ellei kyse ole diktatuurieliitin oman edun tavoittelusta).
Eikö tämä kova ydin selitä melko hyvin, esim. sen, miksi kokoomusta on kutsuttu oikeistolaiseksi nyt ja myös silloin, kun sitä yhdisti lähinnä monarkian kannatus? Tai sitä, miksi natsit ovat äärioikeistolaisia, vaikka kannattivat vahvaa valtiota ja tekivät talous- ja sosiaalipolitiikassa monia sellaisia juttuja, joita nykyään pidettäisiin vasemmistolaisena.
Ja toisekseen, eikö tämä auta haastamaan sitä melko yleistä väärinkäsitystä, että vasemmistolaisuus on suunnilleen aina Neuvostoliittoa ja tuotantovälineden yhteisomistusta. Tai vallankumousta. Eihän se sitä yksin ole ollut. Se on ollut myös sosiaalidemokratiaa eli ihan normaalia parlamentaarista puurtamista ja jopa kapitalismin ylläpitoa. Tai sitten vaikka vasemmistoanarkismia - ajattele valtiorakenteiden haastamista! :)
3. Bonuksena: natsi-, Pohjois-Korea- ja kaikki muut mahdolliset kortit
Juu, joku tuossa varmaan jo aiemmin ajatteli, että heitinpä ruman natsikortin, kun rinnastin natsit ja kokoomuksen. Tai niin, kuten eräässä somekeskustelussa joko heitti (tsoukilla totta kai) hyvinvointivaltiokeskusteluun Pohjois-Korea-kortin.
Varsinkin tuo jälkimmäinen sai minut ajattelemaan: mistä näissä korttijutuissa onkaan kyse, miksi niistä niin helposti närkästytään ja millainen on hyvää tai huonoa kortin käyttöä?
Kortin käytössä lienee pohjimmiltaan kyse siitä, että kortin käyttäjä väittää jonkun toisen ajattelunkulun johtavan samankaltaiseen suuntaan kuin mihin korttivertaus viittaa. Eli esim. natsikortilla usein väitettäneen, että tuollainen ajattelu (vaikkapa rasistinen ajattelu) oli myös natsien tekemien kansanmurhien taustalla. Suunta on sama.
Syy, miksi korttien käyttö herättänee tuohtumusta liittynee erimielisyyteen siitä, että mihin saakka kortin ja siihen verrattavan ilmiön yhtäläisyydet jatkuvat - onko niillä yhteinen päämäärä. Eli voidaanko yksittäisen rasistisen kommentin mahdollistavan jatkokehityksen jopa kansanvainoihin tai jopa -murhiin saakka?
Hyvä kortin käyttö vaatinee ainakin sen, että sekä vertailtavasta että kortin taustalla olevasta ilmiöstä on onnistuttu poimimaan se oleellisin. Esim. natsikortti tosiaan viitannee usein juuri rasismiin ja kansanvainoihin, jolloin sitä vastaan on melko pöljää puolustautua mm. Hitlerin työllistämistöiden positiivisilla seurauksilla. Ei natseja niistä puolista tunneta. Toki ongelmana voi olla se, että ilmiöissä halutaan painottaa eri asioita... :)
tiistai 3. joulukuuta 2013
Suomen Pisa-pudotuksesta
Suomen Pisa-pudotuksesta pari asiaa.
1. Sijoitus on kuitenkin ihan hyvä. Monessa 5.-6. Ei paha.
2. Suunta on huono, vaikka sijoituksissa onkin kyse suhteellisesta asemasta, jolloin joku voi nousta ilman, että toinen sinänsä heikkenee. (Taisi ne Suomen pisteetkin olla laskussa.)
3. Mutta ne syyt - monenlaista ehdotusta on kuultu. Yleensä ainakin mediassa nousee esille, että kullakin esittelijällä olisi yksi tai ehkä kaksi syytä. Kyseessä lienee tällaista monimutkaisempi ilmiö.
4. Tuohon "niillä on älypuhelimet ja kaikkea" suhtaudun kyllä kovin varauksellisesti. Siinä haiskahtaa mielestäni varsin vahvasti se, että henkilöt, joiden lapsuudessa ei vastaavia ollut, pitävät näitä uusia hapatuksia syynä vähän kaikkeen. 50-luvulla se oli rock, 60-luvulla Beatles ja omassa nuoruudessani varoitettiin roolipelaamisen vaaroista :)
5. Jos halutaan analysoida syitä monipuolisemmin, niin tarkasteluun tulee ottaa ainakin yhteiskunta kokonaisuutena ja erikseen koulumaailma.
6. Itselläni on hieman taipumus pohtia sitä, että onko useat Aasian maat sellaisessa tilanteessa, jossa Suomikin kenties aiemmin oli: ahkera kouluttautuminen nähtiin keinona vanhempia parempaan yhteiskunnallisen menestymiseen. Suomessahan tämä ei enää päde. Ja se ei välttämättä ole kokonaan huono juttu. Osaamme arvostaa muitakin asioita, esim. niitä kuuluisia pehmeitä arvoja. Ratkaisu tuskin on se, että kaikki nuoret rankametsään, -kele! Ja joo, voisihan tätä lähteä laajentamaan vaikka mihin postmoderniin suuntaan elämän pirstaloitumisesta ja siitä, että koulutus on vain yksi osa modernia identiteettiä. Nämä linjat ovat kuitenkin melko laajoja, jos halutaan keskittyä yksittäisiin Pisa-testeihin.
7. Mutta sitten on tietysti se, mitä on tapahtunut kouluissa. Olen sen verran rakenneihminen, etten usko, että kaikki on pelkkää psykologiaa ja asennetta. Myös rakenteilla on iso rooli, ja niissä vastaavasti niillä kuuluisilla resursseilla elikkäs mm. rahoituksella. Tässä mielessä olen siis samaa mieltä kuin vuoden opettaja: jos koko ajan leikataan, niin ei ole ihme, että se jossain näkyy. Peruskoulussa ratkaisevaa lienee ollut mm. erityisopetuksen ja koulunkäyntiavustajien vähentäminen. Tällöin yhä useammassa luokassa on niitä, jotka tarvitsisivat normaalia luokkaa enemmän henkilökohtaista tukea ja samalla koko ryhmä kärsii helposti, kun opetuksessa kuitenkin yritetään huomioida koko sakki, porukka, posse.
Olisiko näissä ajatuksissa jotain alkua ja itua? Ituhippi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)