Joulun päivänavaus

Tässäpä viimeisenä varsinaisena koulupäivänä pitämäni päivänavaus. Alkuun laitoin soimaan n. 1.18 ajaksi Tapio Rautavaaran Kulkurin Iltatähteä. Teksti on kirjoitettu normaaliakin enemmän puherytmiin sopivaksi.

----

Jaa-a, lomahan se on mielessä, mutta hoidetaan nyt vielä nämä viimeiset päivät tässä. Ja kerran nyt kun on lomasta puhe, niin mainittakoon, että tuossa edellä soi suosikkijoululauluni, vanha kunnon Tapsa, joku sanoisi. Sopii etenkin mökkijouluihin.

Ja vaikka lomasta minun olisi nyt tarkoitus puhua, mutta kun en oikein osaa käyttää erinäisiä perinneoppaita, niin ajattelin puhua hieman lempiaiheestani, eli itsestäni - ja tällä kertaa siis siitä, kuinka olen joululoman eri elämäni kehitysvaiheissani tähän saakka kokenut.

Lapsena joulunviettoni taisi kokea tähänastisen elämäni huippuhetken, ainakin jos mietitään joulun kaupallisuutta. Silloin jouluna saadut lahjat olivat tärkeässä asemassa, vaikka toki sukulaistenkin ajoittainen läsnäolo on jäänyt jollakin muotoa mieleen. Ja meillä oli noin muutoinkin se tapa, että jouluaatto vietettiin perheen kesken. Muistaakseni joulupäivänä sai mennä paritalossa olevaan naapuriin, ja sitten tapanina vasta muiden kavereiden luokse.

Kaupallisesta joulusta ihmettelen tätä nykyä hieman sitä, miksi niin monet paheksuvat ostosparatiisien joulumarkkinointia. Minä saan nimittäin päänsäryn ostoskeskuksista, olipa siellä joulu tai ei. Ja toisekseen ei paikallisessa marketissa, joissa siis paljon mieluummin käyn, juuri juhlapyhät näy - niitä muutamaa kausihyllyä lukuun ottamatta. Sen kyllä kestää.

Lapsuuden jouluihin liittyen voin jakaa myös kiitosta. Kiitän nimittäin vanhempiani siitä, että he ovat tarjonneet minulle päihteettömän joulun, ja ylipäätään päihteettömän vanhemmuuden mallin. Valitettavasti näin ei kaikissa perheissä ole. Itselläni on tosin tarkoitus siirtää tämä malli myös omalle lapselleni.

Sitten nuoruuteen. Nuorihan yrittää heikentää hetkellisesti sidettään vanhempiinsa. Tilalle tulevat kaverit, ja näin oli myös minun tapauksessani. Silloin kun asuin vielä kotona, niin oli siistiä päästä joulun jäljiltä katsomaan, mitä uusia pelejä kukakin oli kaveripiirissä saanut. Ja saatettiinhan me sitten lomapäivinä pelata jotain rooli- tai strategiapeliä yötä myötenkin.

Opiskeluaikoina touhu muuttui siinä määrin, että kaikki opiskelijakaverit lähtivät opiskelupaikkakunnalta perheidensä luokse. Niin tein minäkin, yllättävänkin monta vuotta - kunnes, näin eroperheen lapsena, kyllästyin sukuloimaan vähän siellä sun täällä. Kyllästyin siihen, että rauhoittumisen lomana markkinoitu vapaa olikin yhtä ravaamista paikasta toiseen.

Ryhdyinkin viettämään jouluja joko täysin itsekseni tai jonkun kohtalotoverini kanssa. Se oli ehkä hivenen diippiä, mutta hienoa ja avartavaakin se oli. Varsinkin nuorena - joka siis olen tokin mitä suuremmissa määrin edelleenkin - oli tärkeää pysähtyä pohtimaan mm. sellaisia asioita kuin mistä olen tulossa, mihin menossa ja kuka itse asiassa olekaan. Ah, ollapa mökillä pimeän ja täysin hiljaisen maaseudun ympäröimänä - vailla kiirettä mihinkään, pöydässä aivan liian iso jouluateria ja pihamaalla tuli rätisemässä saunan kiukaassa.

No, viimeistään nyt on touhu kuitenkin jälleen muuttumassa. Nimittäin lapseni syntymän myötä perhejoulu on kokemassa suoranaista renessanssia. Nyt suunnitelmissamme on kiertää neljän isovanhemman luona, nähdä pariin otteeseen ulkomailla asuvaa siskoani perheineen, ehtiä viettää aikaa mökilläkin ja kaupan päälle vieläpä ehtiä hoitaa kesken jäänyttä muuttoa täällä Espoossa.

Toivottavasti ei stressi iske, koska se mitä olen eniten joululomissa arvostanut, on juurikin kiireettömyys ja letkeä meininki. Näistä viimeistä sisältyy mielestäni myös tähän seuraavaan biisiin.

Oikein rentouttavaa joululomaa kaikille, myös yhteiskuntaopin kirjoittajille! :)

---
 

Loppuun soimaan n. 2.20 ajaksi Niko Ahvosen (vier. Sami Saari) Tanssin aika.

Ps. Yllä mainittu päihteettömyys ei tarkoita absolutismia - en keksinyt parempaakaan sanaa.

En vanno kuolevani lippumme puolesta

Itsenäisyyspäivä aiheuttaa minulle päänsärkyä. Ihan jo alkaen siitä, että aattona olen velvoitettu työni puolesta olemaan salissa, jossa lähes kaikki vannovat laulaen kuolevansa siniristilipun puolesta. Ensi vuonna taidan jäädä minäkin salin takaosaan valvomaan opiskelijoita – mikä on ainakin siltä osin harmi, että onhan kyseessä myös syksyn ylioppilaiden lakkiaisjuhlat.

Muutoinkin tuntuu siltä, että jo pelkkä juhlimisesta kieltäytyminen on eräänlainen kansallinen tabu, puhumattakaan vähäisestäkin kritiikistä päivää kohtaan. Uskonnolliset juhlat ja varsinkaan niiden uskonnollinen sisältö eivät tule aivan samalla tavalla jokaisen arkeen kuin “hyvä itsenäisyyspäivä” – etenkään tällaiselle uutisaddiktille :)

Suurin päänsärky itsenäisyyspäivästä syntyykin itsenäisyyspäivän näennäisen itsestäänselvyyden, joka paikkaan tunkeavuuden sekä sen sisällön määrittelemättömyyden yhdistelmästä. Tällainen yhdistelmä on vähintäänkin epä-älyllinen ja potentiaalisesti jopa vaarallinen. Nykyinen tapa viettää itsenäisyyspäivää on omiaan luomaan vaikutelmaa siitä, että kansallinen yhtenäisyys  ja varsinkin kansallinen itsemääräämisoikeus voisivat olla kestäviä itseisarvoja.

Ja vaikka nationalismi oli aikanaan hyvä yhdistävä tekijä silloin, kun oli syytä irtaantua tsaarin ja bolsevikin vallasta sekä puolustautua kommunistista diktatuuria vastaan, niin onpa tällä samalla aatteella mm. yritetty sulkea pois “väärin” poliittisesti ajattelevia ja kohdeltu kaltoin sekä omia kansallisia vähemmistöjä että miehityksen yhteydessä vangittuja “vääränlaisia” ihmisiä. Viittaan nyt esimerkiksi punaisten, saamelaisten sekä venäjänkielisten kohteluun.

Nykyinen tapa juhlia itsenäisyyspäivää ei ole omiaan tuomaan esille tätä ristiriitaa – ja sitä kautta johdatella juurikaan pohtimaan sitä, mikä historiassamme ja tässä hetkessä on aidosti tärkeää, kestävää ja säilyttämisen arvoista. Päinvastoin, nationalismiin voidaan verhota mm. ilmiselvä rasismi sekä yritys säilyttää illuusio nurkkakuntaisesta kansallisesta yhtenäisyydestä - ja näitä asioita voidaan jopa yrittää väittää perussuomalaisiksi piirteiksi! :)

Niin, ja onhan sekin jo mielenkiintoista, kuinka itsenäisyyden juhliminen on hyvin suurelta osalta sotien ylistämistä. Kuinkahan moni suomalainen edes muistaa, miten ja milloin Suomi oikeasti itsenäistyi? Retorisesta voisi myös kysyä, miksi emme juhli rehellisemmin sodissa saavutettuja ja silloin sangen tärkeitä torjuntavoittoja jonakin suoremmin niihin liittyvänä juhlapäivänä – niitähän riittäisi.

Sekin on mielenkiintoista, kuinka useat suurimmista nykyisistä kansallisista ylpeyden aiheista – kuten vaikkapa suuryrityksemme tai useat urheilusankarimme – ovat myös niitä, jotka tehokkaimmin välttelevät verojen maksua ja sitä kautta osallisuuttaan nyky-yhteiskunnan ylläpitoon.

Erityisen huolissani olen kuitenkin nuorista. Muistanhan itsekin, kuinka nuorena on tärkeää löytää “omat porukat” ja kuinka vetovoimainen vaihtoehto joka paikkaan tunkeva isänmaallisuus voikaan olla, nimim. Suomen MM-kultaa vuonna -95 juhlinut :) Myös tänäpäivänä koulumaailmassa näkee konkreettisesti senkin, kuinka otollista maaperää nuoret voivat olla mm. muukalaisvihamielisyydelle. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa?

Itsenäisyyspäivän lauluja ja juhlallisuuksia ei voi pitää kasvatuksellisesti kovinkaan onnistuneina – ei nuorille eikä oikein aikuisillekaan :)

Näiden seikkojen vuoksi minusta olisikin parempi, että juhlistaisimme nykyisen kaltaisten itsenäisyysjuhlien sijasta esimerkiksi demokraattisen, tasa-arvoisen ja suvaitsevaisen yhteiskunnan juhlaa. Siinä sivussa voisi kunnioittaa veteraaneja diktatuurin torjumisesta, suuria ikäluokkia hyvinvointivaltion rakentamisesta ja meitä “pullamössöjä” pehmeiden arvojen esille nostamisesta. (Mistäs sitä kunnioittaisikaan nykylapsia ja -nuoria? :) )

Että oikein hyvää kaikille! :)