Erään lapsen syntymä

Se taisi olla joku lokakuun alku, kun tajusimme olevamme raskaana. Aika jännä. Kovin kauaa asiaa ei oltu ehditty ”suunnitella,” mutta niin se tikku vaan näytti plussaa. Joten eipä siinä, uutta kohti :)

Siittäjän näkökulmasta suunnilleen kaksi ensimmäistä kolmannesta raskauden koko mitasta menee etupäässä puolisossa tapahtuvien mahdollisten hormoonimuutosten havaitsemiseen sekä omaan pinnan alla hiljakseltaan kytevään ajatukselliseen valmistautumiseen – tai siis kenellä tarkoittaa ja kenellä ei. Muun muassa perhevalmennuksissa opin, että löytyy sitä isiäkin, jotka eivät olleet asialle suoneet juuri ajatuksen ajatusta viikkoa paria ennen laskettua H-hetkeä. Ehkä niillä synnytysoppaillakin - siis niillä, jotka kertovat mm. sen, että voi se myös mieskin välillä tampata mattoja - on siis oikeasti joku kohdeyleisönsä :)

Toki alkuraskauteen liittyi myös yksittäisiä erityistapahtumia, kuten ultraa ja sen sellaista. Käytiin varmuuden vuoksi varhaisultrassa varmistamassa, että jokin siellä sykkii. Pituutta taisi silloin olla noin 1,3 senttiä. Ekassa virallisessa sitä oli jo kokonaiset viisi senttiä ja muutoinkin tyyppi vaikutti raajoineen kaikkineen joltakin ihmisen ja South Park -hahmon välimuodolta :)

Loppua kohden masu tietenkin kasvoi ja jossain välissä sieltä oli tuntunut jo ekat liikkeetkin. Lisäksi tuli neuvolakäynnit, kunnan järjestämät perhevalmennukset sekä käymämme maksullinen synnytysvalmennus. Kahden jälkimmäisen ero oli selvä: edellisessä lähinnä kerrottiin, mihin pitää mennä, jos joku haluaa ulos. Jälkimmäisessä sitten valmistauduttiin ihan oikeasti siihen, mitä se synnytys voikaan itseasiassa olla.

Toki asiaan liittyi myös byrokratiaa, kun anoimme oikeutta synnyttää lapsemme kotikuntamme sijasta mökkipaikkakunnallamme, tai siis 120 kilsan päässä sieltä – kiitos palveluiden keskittämistoimenpiteiden.

Itse synnytys käynistyi joskus aamulla. Peipe (puspus) herätti minut hetken supistelujen jälkeen. Söimme siinä sitten aamupalat ja lisäksi mm. vein biojätteet kompostiin ja kastelin kasvimaan. KYS:ssä pääsimme suorilla synnytyssaliin ja itse synnytyskin sujui – kaikeksi onneksi – ilman mitään kummallisuuksia.

Peipe (puspus) hoiti synnytyksen oikein hienosti, valtavalla keskittymisellä ja mielenlujuudulla. Olen ylpeä hänestä. Ja itsekin tajusin onneksi käydä jossain välissä syömässä kunnon eväät ja näin minusta oli apua juuri silloin, kun sitä kenties eniten kaivattiin. Onneksi saimme myös hyvän, eli samalla sekä kokeneen että ainoastaan sopivasti synnytyksessä mukana olleen, kätilön.

Kaikkineensa synnytys kesti melko lailla tarkkaan 12 tuntia, jos lasketaan supistusten alkamisesta lapsen pihalle tuloon. Se oli kyllä metka vaihe, se ulostulo. Ei sitä oikein arvannut mitä sieltä oli tulossa, kun päälaki ekan kerran näyttäytyi. Pian sitä kuitenkin oli pinnalta putsattu, rintaa hamuava pieni olento äidin rinnalla ja omassa sylissä. Taisi elämä muuttua kertarykäyksellä, vähän jokaiselta :)

Synnytyksen jälkeen oltiin sitten muutama yö synnytysosastolla, onneksi perhehuoneessa. Olisi ollut kyllä aika ankeaa etsiä joku muu yöpaikka (vaikka sellainenkin oli tarjolla!) ja tulla morjestamaan uutta perhettä aamulla.

Jos Peipeä (puspus) meinasi kypsyttää loppuraskauden odottelu ison mahan kanssa, niin itselläni meinasi tulla perhehuoneen neljä seinää vähän turhankin tutuiksi. Puhumattakaan siitä, että KYS ei tarjonnut isille ruokaa, ei edes rahasta. Viimeisenä päivänä tajusin onneksi käväistä läheisellä ABC:lla syömässä ”isoäidin lihapullat”, lukemassa Hesarin ja juomassa kahvit.

Nyt tätä uutta ihmiseloa on sitten ihmetelty kuukauden verta. Hyvin on vissiin mennyt tämäkin. Ihan alussa ihmeteltiin huudon syytä, kun ei pieni suu kyennyt vielä paljaaltaan vetämään tarpeeksi maitoa. Rintakumi auttoi kummasti. Sitten vatsa ilmoitteli, ettei pysty äkkiseltään käsittelemään kaikkea maitoa ilman vatsaväänteitä. Siihen löytyi onneksi tippalääkettä, jonka myötä olo on kummasti helpottunut. Muutoin arki meneekin Lillukan osalta nukkuessa, syödessä, mökin seiniä, kattoa ja ikkunoita ihmetellessä - sekä toki välillä myös huutaessa. On kuitenkin toistaiseksi antanut nukkua ja kaikkea, kolmesta viiteen tuntia kerralla. Niin, ja kasvu, se on kovaa. Grammoja, senttejä ja uusia ihopoimuja tulee uskomatonta vauhtia.

Isyydenkin olen jo tunnustanut – kun se sitten kuitenkin lopulta onnistui ilman, että sitä varten olisi tarvinnut reissata tuhatta kilometriä. Kohta pitäisi varmaan ilmoitella nimeä ja muuta. Tosin se vaatii sen, että pitää itse ottaa selville maistraatin osoite. Saamassamme asiaa koskevassa kirjeessä oli ainoastaan seurakunnan osoite valmiiksi etsittynä!? :)

Yhtä kaikki, onhan se pienoinen ihme: nyt se on ja öhöttää tuossa. Aika kokonaisvaltaisesti.

---

EDIT: Myös neuvolantäti on mahtava. Tuli eka kerralla käymään luonamme ja pahoitteli, että seuraava ei välttämättä onnaa enää. Muutenkin on koko ajan, että soitelkaa tai tekstailtaa ihan mihin aikaan tahansa.