Erään lapsen syntymä

Se taisi olla joku lokakuun alku, kun tajusimme olevamme raskaana. Aika jännä. Kovin kauaa asiaa ei oltu ehditty ”suunnitella,” mutta niin se tikku vaan näytti plussaa. Joten eipä siinä, uutta kohti :)

Siittäjän näkökulmasta suunnilleen kaksi ensimmäistä kolmannesta raskauden koko mitasta menee etupäässä puolisossa tapahtuvien mahdollisten hormoonimuutosten havaitsemiseen sekä omaan pinnan alla hiljakseltaan kytevään ajatukselliseen valmistautumiseen – tai siis kenellä tarkoittaa ja kenellä ei. Muun muassa perhevalmennuksissa opin, että löytyy sitä isiäkin, jotka eivät olleet asialle suoneet juuri ajatuksen ajatusta viikkoa paria ennen laskettua H-hetkeä. Ehkä niillä synnytysoppaillakin - siis niillä, jotka kertovat mm. sen, että voi se myös mieskin välillä tampata mattoja - on siis oikeasti joku kohdeyleisönsä :)

Toki alkuraskauteen liittyi myös yksittäisiä erityistapahtumia, kuten ultraa ja sen sellaista. Käytiin varmuuden vuoksi varhaisultrassa varmistamassa, että jokin siellä sykkii. Pituutta taisi silloin olla noin 1,3 senttiä. Ekassa virallisessa sitä oli jo kokonaiset viisi senttiä ja muutoinkin tyyppi vaikutti raajoineen kaikkineen joltakin ihmisen ja South Park -hahmon välimuodolta :)

Loppua kohden masu tietenkin kasvoi ja jossain välissä sieltä oli tuntunut jo ekat liikkeetkin. Lisäksi tuli neuvolakäynnit, kunnan järjestämät perhevalmennukset sekä käymämme maksullinen synnytysvalmennus. Kahden jälkimmäisen ero oli selvä: edellisessä lähinnä kerrottiin, mihin pitää mennä, jos joku haluaa ulos. Jälkimmäisessä sitten valmistauduttiin ihan oikeasti siihen, mitä se synnytys voikaan itseasiassa olla.

Toki asiaan liittyi myös byrokratiaa, kun anoimme oikeutta synnyttää lapsemme kotikuntamme sijasta mökkipaikkakunnallamme, tai siis 120 kilsan päässä sieltä – kiitos palveluiden keskittämistoimenpiteiden.

Itse synnytys käynistyi joskus aamulla. Peipe (puspus) herätti minut hetken supistelujen jälkeen. Söimme siinä sitten aamupalat ja lisäksi mm. vein biojätteet kompostiin ja kastelin kasvimaan. KYS:ssä pääsimme suorilla synnytyssaliin ja itse synnytyskin sujui – kaikeksi onneksi – ilman mitään kummallisuuksia.

Peipe (puspus) hoiti synnytyksen oikein hienosti, valtavalla keskittymisellä ja mielenlujuudulla. Olen ylpeä hänestä. Ja itsekin tajusin onneksi käydä jossain välissä syömässä kunnon eväät ja näin minusta oli apua juuri silloin, kun sitä kenties eniten kaivattiin. Onneksi saimme myös hyvän, eli samalla sekä kokeneen että ainoastaan sopivasti synnytyksessä mukana olleen, kätilön.

Kaikkineensa synnytys kesti melko lailla tarkkaan 12 tuntia, jos lasketaan supistusten alkamisesta lapsen pihalle tuloon. Se oli kyllä metka vaihe, se ulostulo. Ei sitä oikein arvannut mitä sieltä oli tulossa, kun päälaki ekan kerran näyttäytyi. Pian sitä kuitenkin oli pinnalta putsattu, rintaa hamuava pieni olento äidin rinnalla ja omassa sylissä. Taisi elämä muuttua kertarykäyksellä, vähän jokaiselta :)

Synnytyksen jälkeen oltiin sitten muutama yö synnytysosastolla, onneksi perhehuoneessa. Olisi ollut kyllä aika ankeaa etsiä joku muu yöpaikka (vaikka sellainenkin oli tarjolla!) ja tulla morjestamaan uutta perhettä aamulla.

Jos Peipeä (puspus) meinasi kypsyttää loppuraskauden odottelu ison mahan kanssa, niin itselläni meinasi tulla perhehuoneen neljä seinää vähän turhankin tutuiksi. Puhumattakaan siitä, että KYS ei tarjonnut isille ruokaa, ei edes rahasta. Viimeisenä päivänä tajusin onneksi käväistä läheisellä ABC:lla syömässä ”isoäidin lihapullat”, lukemassa Hesarin ja juomassa kahvit.

Nyt tätä uutta ihmiseloa on sitten ihmetelty kuukauden verta. Hyvin on vissiin mennyt tämäkin. Ihan alussa ihmeteltiin huudon syytä, kun ei pieni suu kyennyt vielä paljaaltaan vetämään tarpeeksi maitoa. Rintakumi auttoi kummasti. Sitten vatsa ilmoitteli, ettei pysty äkkiseltään käsittelemään kaikkea maitoa ilman vatsaväänteitä. Siihen löytyi onneksi tippalääkettä, jonka myötä olo on kummasti helpottunut. Muutoin arki meneekin Lillukan osalta nukkuessa, syödessä, mökin seiniä, kattoa ja ikkunoita ihmetellessä - sekä toki välillä myös huutaessa. On kuitenkin toistaiseksi antanut nukkua ja kaikkea, kolmesta viiteen tuntia kerralla. Niin, ja kasvu, se on kovaa. Grammoja, senttejä ja uusia ihopoimuja tulee uskomatonta vauhtia.

Isyydenkin olen jo tunnustanut – kun se sitten kuitenkin lopulta onnistui ilman, että sitä varten olisi tarvinnut reissata tuhatta kilometriä. Kohta pitäisi varmaan ilmoitella nimeä ja muuta. Tosin se vaatii sen, että pitää itse ottaa selville maistraatin osoite. Saamassamme asiaa koskevassa kirjeessä oli ainoastaan seurakunnan osoite valmiiksi etsittynä!? :)

Yhtä kaikki, onhan se pienoinen ihme: nyt se on ja öhöttää tuossa. Aika kokonaisvaltaisesti.

---

EDIT: Myös neuvolantäti on mahtava. Tuli eka kerralla käymään luonamme ja pahoitteli, että seuraava ei välttämättä onnaa enää. Muutenkin on koko ajan, että soitelkaa tai tekstailtaa ihan mihin aikaan tahansa.

Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan

Persujen rasistisiivessä on parikin henkilöä saanut tuomiot joko kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tai uskonrauhanrikkomisesta. Tämä on herättänyt keskustelua viharikoksista ja sananvapaudesta.

Asia on mielestäni varsin yksinkertainen.

Aluksi on syytä kysyä, hyväksymmeko sen, että kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa kenestä ja mistä tahansa. Myös sellaista, joka vahingoittaa tai voi vahingoittaa toista ihmistä.

Jos emme hyväksy tätä eli hyväksymme sananvapauden(kin) rajallisuuden, niin sitten pitää miettiä – kenties kiinnostavinta kysymystä – sananvapauden rajoista. Eli jos sinusta esimerkiksi Halla-ahon saamat tuomiot eivät olleet perusteltuja, niin mikä olisi sellainen kuviteltu rikos, joka puolestaan olisi rikoksen tunnusmerkit ylittävä rikos. Miten se eroaisi Halla-ahon toimista?

Minusta kansanryhmää vastaan kiihottaminen on perusteltu rikosnimike. Yhteiskunnalla tulee olla keinoja puuttua ilmeisiin vihanlietsontoihin. Sen sijaan uskonrauhan rikkomista en oikein ymmärrä. Uskonto ei pysty luokkaantumaan. Sen sijaan kansanryhmää vastaan kiihottaminen käsitykseni mukaan suojelee – tai ainakin se voisi suojalla – tietyn uskonryhmän jäseniä, siis ihmisiä.

Siitäkään ei mielestäni ole epäselvyyttä, etteivätkö Halla-ahon sanat yleistysten ja valheiden kautta solvaisi ja panettelisi tiettyjä kansanryhmiä. Sen sijaan tässä viimeisissä oikeudenkäynnissä – tai ainakin sen uutisoinnissa – ihmetytti keskittyminen pääasiassa yhteen ainoaan kirjoitukseen, ja vieläpä sen yksittäisiin sanamuotoihin. Mielestäni, tässä tapauksessa, Halla-ahon kirjoituksia olisi tullut tarkastella kokonaisuutena. Se oli toki hyvää, että oikeus arvioi myös kirjoituksen motiiveja ja julkaisun asiayhteyksiä - halla-aholaisethan saivartelisivat mielellään yksinomaan kirjaimista.

Halusimmepa tai emme, yhteisöissä ja yhteiskunnissa on sääntöjä. Niiden avulla määritellään mm. sallitun ja ei-sallitun raja. Mielestäni me yksilöt ansaitsemme yhteiskunnan turvan olemisellemme – tämä koskee myös sanallista vihanlietsontaa. Tämä on erityisen tärkeää tällaisena muukalaisvihamielisyyden ja islamin vastaisuuden aikakaudella.

Asia on yksinkertainen, näin periaattellisella tasolla. Oikeus on tehnyt päätöksensä yksittäistapauksissa.

Lukuvuosikatsaus 2011 – 2012

Niinpä se on uran yhdeksäs lukuvuosi jo kaukana takana, viides samassa työpaikassa. Ja mitenkäs se menikään - tästäkö se alkaa kunnon kehitysvaihe vai miten se menikään? :)

Niin, ja eipä kai tuossa paljon mitään ihmeellistä ollut. Varmaan eka sellainen perusvuosi: sisällönhallinta kuosissa ja kurssimateriaali sillä tavalla omaa, ettei tarvitse oppikirjoissa riippua ja tunneilla pystyy soveltamaan. Ihan kiva, vaikka vielähän tuota touhua voi kehittää, monellakin tapaa :)

Myös opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa tuntuu olevan oikein kiva perusmeininki, sellainen hyvä työsuhdemeininki :)

Ensi lukuvuosi tuleekin olemaan hieman erilainen. Tarkoituksenani on olla sellaista viikkoa puoltatoista lukuunottamatta poissa sekä ensimmäinen että viides, viimeinen jakso. Isyys- ja vanhempainvapailla nääs.

Sen ohella on tietysti mielenkiintoista nähdä, kuinka isyys vaikuttaa työhön suhtautumiseen. Sitä en kylläkään uskalla etukäteen edes arvailla. Parempi kun katsoo, mitä tulee :)

Mutta nyt – kuten aina – nautitaan lomasta! :)

Uhkana ”perinteiset arvot”

Oli tuossa uutinen Puolasta. Siellä paikallinen sisäministeri vastustaa naisiin kohdistuvan väkivallan hillitsemiseen pyrkivää Euroopan neuvoston sopimusta. Perusteluna tällä miehellä on ”perinteiset arvot.”

Tästä tulikin mieleeni, että perinteiset arvot taitavat nousta esille vain kahdessa yhteydessä. Ensinnäkin, jos konservatiivi huolestuu – jo tapahtumassa olevan – yhteiskunnallisen muutoksen nopeudesta eikä hän keksi oikein mitään vakuuttaviakaan argumentteja. "Miksi homot eivät saa solmia samanlaista juridista parisuhdetta kuin heterot – no, kun ”perinteiset arvot” :)

Toinen tilanne, jossa perinteiset arvot nousevat esille lienee tietyt, menneisyyteen katsovat juhlapäivät. Esimerkiksi joka joulukuun kuudes uusinnetaan yhä uudelleen ja uudelleen se, mitä itsenäisyys tarkoittikaan. Itsenäisyys on perinteinen suomalainen arvo :)

Näiden "perinteisten arvojen" ohella on meillä on kuitenkin aidosti yhteiskuntaa yhdistäviä, yhteisiä arvoja. Niitä ei tosin tarvitse erikseen puolestaa, ne vain ovat. Hiljaisina, jossain tuolla taustalla. Usein vieläpä niin, että niihin ei tule kiinnittäneeksi huomiota (vaikka syytä voisikin olla).

”Perinteiset arvot” tuntuvatkin lievästi sanottuna kumisevan tyhjyyttään, mutta kai niillä joitakin (ainakin samanmielisiä) pystyy hämäämään. Mietipä, jos vaikka parisuhdekeskustelussa konservatiiveillä olisi jotain muitakin argumentteja kuin että aina ennenkin on menty näin. Tai että joskus mietittäisiin itsenäisyyden sisältöä ja merkitystä, siis muutakin – näitä asioita sinällään väheksymättä – kuin että torjuntavoitto ja ”täällä ei ryssä määrää”.

---

Ps. Jostain syystä näihin ”perinteisiin arvoihin” näyttäisi myös liittyvä selkeähkö jaottelu meihin ja niihin toisiin, hyviin ja pahoihin.

Erään autokaupan tarina

Tulimme raskaaksi. Tämä tapahtuma herätti tietysti monenlaisia tuntemuksia ja aatoksia, joista yksi pamahti päähäni työmatkalla liikennevaloissa: tarvitsen uuden auton.

Olin katsellut jo aiemmin autoja liikennevaloihin pysähtyessäni. Tosin silloin olin katsellut lähinnä sitä, kuinka erilaisia ihmisiä onkaan, ja pohtinut sitä, kuinka monen *pitää* oikeasti ajaa päivittäin itsekseen autollaan. Espoossa.

Lähihistoriani autojen kanssa on ollut se, että ostin edellisen autoni ensimmäisen valmistumisen jälkeisen työpaikkani kunniaksi. Silloin korostin auton valinnassa sitä, että auto on vain liikkumisväline. Sitä korosti mielestäni sekä auton harmaa väli että auton merkki, Toyota Corolla – sellainen pienehkö peruskärry.

Kyseinen auto oli ollut minulle kuluneet yhdeksän vuotta varsin passeli. Kilsoja oli kertynyt vuodesta toiseen hyvin tarkasti kymmenisen tuhatta vuotta kohti. Auto ei ollut vaatinut juurikaan isompia huoltoja ja liikutti sekä ihmisiä että tavaraa paikasta toiseen. Sen paras ominaisuus oli viisiovisuus ja siihen liittyvä mahdollisuus tehdä takapenkeistä ja tavaratilasta tilava tavarankuljetuskokonaisuus. Yksi iso ongelma autossa kuitenkin oli: emme mahtuneet siihen edes kahdestaan Peipeni (puspus) kanssa, kun muutimme kesän aluksi kaupungista mökille. Auto oli tavaraa täynnä lattiasta kattoon kaikkialla muualla paitsi kuljettajanpaikalla.

Tähän tarvittiin muutos. Ja tämä ajatus sai minut katselemaan autoja vähän uusin silmin. Siitä se siis alkoi :)

Siellä liikennevaloissa tein sellaisen empiirisen havainnon, että kyllä se näyttäisi olevan selkeästi Volvo V70:n, jossa on 2000-luvun autoista selkeästi tilavin tavaratila. Tuntui, että mikään muu vähänkin henkilöauton mitoissa säilyvä auto ei pysty kilpailemaan tämän tosiasian kanssa. Ja joukostahan tuntui löytyvän todellisia valefarmareita – autoja, joissa tavaratilaan tuskin mahtuisi edes halkokoria.

Seuraavaksi suuntasin Nettiautoon katselemaan Suomessa tarjolla olevia autoja.  Tuntuikin, että nykyään voi löytää yhdestä paikasta KAIKKI tarjolla olevat kulkuneuvot. Ei tarvitse tyytyä kotikylän huijareiden valikoimaan. Nettiauton rinnalla löysin googlettamalla mm. testikirjoituksia sekä tietysti asiantuntijoiden käymiä syväanalyyttisia keskusteluja tyyliin Suomi24.

Ja koska pitää olla vaihtoehtoja, Volvon rinnalla pidin hetken ajatuksissani Skoda Oktaviaa – ”järkevämpää” rinnakkaistuotetta. Sydän veti kuitenkin Volvoa kohti. Ja peli oli menetetty viimeistään siinä vaiheessa, kun tajusin, että siitä on myös XC- eli farmarimaasturimalleja. Skoda Scoutteja ei vastaavasti ollut, bensakoneella, tarjolla yhden yhtä. Maasturiominaisuus houkutteli kuluneen talven kokemusten pohjalta. Olin jäänyt silloin molemmilla lumisilla kerroilla kiinni aurattuun mökkipihaani. Josko se loppuisi. Lisäksi korotettu maavara tuo mökkityön kunnostamiseen muutaman lisävuoden :)

Pisteenä iin päälle oli varmasti se, että Volvo XC:n hieman normiautoista ronskiudellaan poikkeava ulkokuori alkoi mielyttämään silmääni. Etenkin mustana :)

Ilman omantunnontuskia tämä valinta ei kylläkään mennyt. Onhan varsinkin kyseisen aikakauden Volvo melkoinen saastuttaja. Iso kone ja ei vielä nykyisen kaltaista panostusta moottorin ekologisuuteen. Niin, ja se aikakausi valikoitu hyvin yksinkertaisesti: katsoin uusien autojen hintoja lehti-ilmoituksista ja tilieni saldoa. Siltä pohjalta tempasin hatusta sopivan puolipyöräen summan, että sen verran sitä voisi laittaa.

Tältä pohjalta katsoin sitten tarjolla olevat yksilöt netistä. Yksi kelvollinen näytti löytyvän naapuripitäjän, Helsingin, puolelta. Siis koeajoon. Ja hyvältähän se tuntui :) Sitten takaisin nettiin ja puhelinyhteys kiinnostavinta yksilöä myyvään kauppiaaseen. Tämä lupasi ajattaa auton Jyväskylästä luoksemme koeajoon. Kuulosti hyvältä!

Onneksi tovi ennen koeajoa tuli mieleeni erään joensuulaisen ystäväni kikka: koeajossa auto, jonka tietää mallina jo miellyttävän, välittömästi katsastusaseman kuntotarkastukseen. Nyt siellä selvisi, että takaiskarit ja etujarrut eivät menisi välttämättä katsastuksessa läpi, muutoin kelpo yksilö. Viat kun on katsastusaseman lapulla mustaa valkoisella, niin myyjän on paha sanoa oikein mitään auton iästä tai muusta. Myyjä lupasikin hoitaa nämä asiat kuntoon, niin kuin tekikin, vaikka väillä en meinannut sitä uskoa.

Heti alkumetreillä vielä Bilian nettisivut auki ja sieltä mm. kattoboksi telineineen, takatilan muovimatto ja maalin paikkauskynä, niin siinäpä se. Nyt auto on ollut alla hieman reilut kaksi kuukautta ja hyvälle valinnallehan tuo tuntuu. Seuraavaa huoltoa odottaessa :)

---

Ps. Niin, ja se vanha auto, se Corolla meni luonnollisesti vaihdossa – hintaan, mitä veikkailinkin nettiautojen hintojen perusteella ja mitä kaksi automyyjää koslasta tarjosi.