Presidentin kausi on päättynyt, eläköön presidentti!

En osaa oikein päättää, onko näissä vaaleissa ollut enemmän kyse symbolisesta mielipiteen ilmaisusta vai pelkästä poliittisesta teatterista, johon äänestäjäkunta ottaa harvaisen voimakkaasti osaa.  Ideaalissa maailmassa moista innostusta näkisi ennemminkin eduskunta- ja kunnallisvaalien aikaan – ja niiden välissä.

Mutta tuttu ilmiöhän tämä on. Kun ilmiöille saadaan kasvot, niiden kiinnostavuus lisääntyy. Kukapa kuuli asiantuntijoiden raportteja vaikkapa Afrikan sarven tulevasta nälänhädästä tai autourheilun vaarallisuudesta, mutta heti kun saadaan sumeasilmäisen ja pallomahaisen puolikuoleen lapsen tai Ayrton Sennan autonromun kuva töllöttimeen, niin tunne herättää meidät horroksesta. Herättää ajattelemaan ja ottamaan kantaa.

Yksilön tunnistettavat kasvot ja enemmän tai vähemmän edustava ulkoinen yleisolemus auttavat meitä muodostamaan henkilöstä jonkinlaisen selkeän mielikuvan. On helpompi valita yksittäinen Idoli kuin ottaa kantaa esim. puolueiden kautta yhteiskunnallisten kysymysten moninaiseen kokonaisuuteen.

Tämä ilmiö korostuu nykyisten puolivallattomien presidenttien aikana. Presidenttiä ei tarvitse arvioida todellisten päätösten perusteella, ei etu- eikä oikein jälkikäteenkään. Kansalaisten arjessahan presidentti näkyy lähinnä muutamien ulostulojen sanallisissa painotuksissa. Presidentin aito toimivalta ei juuri kansalaisten arkea häiritse.

Ideaalissa maailmassa emme tarvitsisikaan lainkaan presidenttiä, vaan luottaisimme parlamentaariseen demokratiaan. Todellisuus vain taitaa olla sellainen, että jokainen tunnistaa edelliseen käsitteen, muttei taida oikein ymmärtää jälkimmäistä.

Siksi näillä vaaleilla on iso merkitys.

Vaalien kautta me äänestäjät pohdimme omia näkemyksiämme, keskustelemme niistä ja otamme kantaa. Sitä on politiikka – ja politiikan kautta päätämme, millaisessa yhteiskunnassa ja maailmassa elämme. Nämä vaalit innostavat meitä ottamaan kantaa henkilökohtaisesti – ja se on itsessään tärkeää. Se on tärkeää, vaikka vaalien varjolla keskustellaan asioista, jotka eivät sinällään liity millään tavalla presidenttiyteen. Se on tärkeää, vaikka presidentin valinta ei vaikuta näihin asioihin mitenkään.

Ilman keskustelua ja mielipiteitä ei ole kansanvaltaa.

----

Henkilövaalien avulla voimme yksinkertaistaa yhteiskunnallisten kysymysten ohella myös historiaa. Vaalit voivat symboloida poliittisten valintojen ohella myös historian muutoksia. Ja totisesti, jokaisia vaalejahan pidetään historiallisina – ainakin niiden tapahtumahetkellä.

Nytkin on huomioitu mm. se, että ensimmäistä kertaa toisella kierroksella ei ole vastakkain perinteisen vasemmiston ja oikeiston edustajat. Lisäksi on ihmetelty, että yhä useampi menee sanomaan äänen sen, ketä kannattaa – ja vieläpä aivan uudella tavalla, sosiaalisessa mediassa. Ja onpa melko moni – ihan tavallinen palkansaajakin – innostunut antamaan ropojaan vaalityöhön.

Niin, ja vaihtuuhan näiden vaalien myötä – todennäköisesti – 30-vuotinen symbolinen demarivalta kokoomusvaltaan. Jytkyn historiallisen jatkuvuuden ratkeaminen sen sijaan siirtyi kunnallisvaaleihin.

Kaikki nämä ovat kuitenkin ilmiötä, jotka eivät todellakaan liity vain ja ainoastaan näihin vaaleihin. Ja eihän historiallisuus sellaista olekaan. Jonkun ilmiön historiallinen merkityksellisyys vaatii sekä taustaa että jatkuvuutta. Yksi tapahtuma voi korkeintaan symboloida tätä muutosten virtaa.

Luulen, että nämä vaalit eivät tule saamaan kovinkaan montaa sanaa tuleviin historiankirjoituksiin. Ei ainakaan, jos vaalit voittaa gallupsuosikki.

----

Sinällään näissä vaaleissa on ollut paljonkin eräänlaista tietyn hetken pientä kivaa. Kaikkihan alkoi siitä, että oikein mikään puolue ei meinannut löytää mieleistään ehdokasta. Ainoina poikkeuksina taisivat olla juuri nämä toiselle kierrokselle ehdokkaansa saaneet puolueet, joskin vielä pari kuukautta sitten valtaosa suomalaisista ei olisi osannut sanoa Haavistosta oikein mitään ja Niinistökin pihtaili vaalitaktisesti ehdokkuuttaan viimemetreille saakka.

Vaalien kliimaksi taidettiin puolestaan kokea ykköskierroksen ääntenlaskennassa ja siinä, kuka pääsee haastamaan Niinistön kakkoskierroksella. Molemmat haastajat olivat etukäteisarvioihin nähden yllätyksiä. Väyrynen nousi konkarin ottein ja kevennetyin imagoin kisaan, vaikka aluksi kukaan ei edes omassa puolueessa olisi halunnut miestä ehdolle. Haavisto puolestaan onnistui keräämään asiantuntevalla ja korostuneen sovittelevalla roolillaan useiden sympatiat puolelleen.

Todetaan sekin, että Väyrynen olisi tosiaankin saattanut päästä äänimäärässä Niinistöä lähemmäksi toisella kierroksella. Silti olen onnellinen, että se oli Haavisto eikä Väyrynen. Vain lopputulos merkitsee.

Myös Lipposen kehnoa suosiota on ihmetelty, mutta eipä tuo nyt niin suuri ihme ole. Lipposenhan osuus on kirjattu kansakunnan muistiin demaripääministeriksi, jonka hallitukset harjoittivat kaikkea muuta kuin sosiaalidemokraattista politiikkaa. Eikä Lipposesta voinut tämän vuoksi tehdä näihin vaaleihin uskottavaa kansakunnan arvojen ja sivistyksen puolustajaa. Viesti ei vastaa todellisuuskäsitystä.

Siitäkin on ollut puhetta, että onpa mukava kun ei ole loka juuri lentänyt. Eikä pahasti olekaan, vaikka henkilökohtaisesti minua on ärsyttänyt Haaviston homouteen liittynyt keskustelu. Osa on päässyt oikein tv:seen sanomaan, että sairauttahan se on ja pistää ihan vihaksi. Toivottavasti tällaiset urpoudet saavat yhä useamman ajattelemaan, että onkohan tuon suuntaisissakaan ajatuksissa oikein mitään järkeä.

Varsinaista ärtymystä on kuitenkin aiheuttanut se – minkä luen loanheitoksi –, että useat jopa fiksuina esiintyvät henkilöt ovat väittäneet, että Haavistoa äänestettäisiin siksi, että tämä on homo. Tällainen väite kuvannee kuitenkin enemmän väitteen esittäjää kuin sen kohdetta. Jos joku ei kykene näkemään Haaviston henkilökohtaisen homouden taustalla hänen edustamiaan arvoja ihmisoikeuksista ja tasa-arvoisuudesta, niin purkakoon sitten omaa homosuhtautumistaan vaikka ala-arvoisesti.

Ehkä maailma muuttuu kuitenkin. Tavallisen hitaasti.

Tässä mielessä toivon, että vaaleilla voisi olla vihreästä näkökulmasta suurempaakin merkitystä. Ehkä aiempaa useampi on havainnut, ettei se nyt niin paljoa kirpaissutkaan ottaa kantaa ympäristö- ja ihmisoikeuskysymysten puolesta – selvästi ja kuuluvasti.

Siitä on hyvä jatkaa.

Toinen mikä tietty hieman harmittaa, on se, että kisan näyttäisi voittavan se ehdokas, joka on keskittynyt eniten virheiden välttämiseen ja vetänyt tietoisesti matalinta profiilia. Mutta tämä nyt on tällainen kilpailuhenkinen näkemys, joten jääköön omaan arvoonsa. Sillä ei ole juuri symbolista merkitystä, ei poliittisesti eikä historiallisesti. Tosin tämä samainen ilmiö on näkynyt myös siinä, etten ole havainnut kenenkään perustelleen oikein mitenkään Niinistön paremmuutta. Keskustelu on käynyt lähinnä siinä, millaisia haastajat ovat. Kuvaavaa tämäkin.

----

Niin, ja kai tässä on vielä jokunen tunti aikaa toivoa ihmettä. Ihmettä siitä, että suomalaiset valitsisivat vuonna 2012 ihmisoikeuksien, ympäristön, ruohonjuuritason ja arvoliberaalin painotuksen.

Jos eivät, niin siemen jatkanee joka tapauksessa versomistaan. Pienistä vastareaktioista (jytky) tai hidastumisistaan (Niinistö) huolimatta. Aamen.