Olemmeko kokoomuslaisen ideologian vankeja?

Vaikka ei pidä provosoitua, kun provosoidaan, niin reagoinpa muutamiin aivan viime viikon juttuihin. Kokoomus on saanut itselleen melkoisen 2000-luvun värisuoran: pääministeri, presidentti sekä EU:hun ja talouteen liittyvät keskeiset ministerin salkut. Lisäksi pian alkaa uudelleen kamppailu siitä, kuinka valtiontalouden alijäämää tullaan supistamaan. Kokoomus on jo ilmoittanut Jyrki Kataisen suulla, että valtion ansiotuloverotukseen ei puututa. Ja sitten on vielä nämä enemmän tai vähemmän tietoiset provosoinnit eli Jaana Pelkosen blogi ja Björn Wahlroosin tämän päivän Hesarin Sunnuntai-sivujen haastattelu.

Yhtä kaikki, elämme yhteiskunnassa, jossa kokoomuslaista arvomaailmaa ei tarvitse juurikaan perustella. Se on yhteiskunnallisen, tai vähintäänkin taloudellisen, keskustelun lähtökohta. Vähän samaan tapaan kuin vielä 80-luvulla kaiken perustelematon lähtökohta oli sosiaalidemokraattinen ideologia. Ajat ovat totisesti muuttuneet.

Kokoomuslaisen ideologian voinee tiivistää siihen, että sen mukaan työnteon pitää aina olla kannattavaa ja lähestulkoon kaikenlaisessa yksilön toimeentulon varmistamisessa on kyse kannustinloukusta. Kaiken keskiössä on talouskasvu ja se varmistuu vain työnteon kannustavuudella.

Tämä ideologia edustaa ilmeisen selkeästi klassista talousliberalismia, uskoa markkinavoimien vapaan toiminnan kaikkivoipaisuuteen. Ihmiskäsitys perustuu puolestaan ihmisen taloudelliseen rationaalisuuteen eli siihen, että ihmisen taloudellista toimintaa ohjaa hyöty.

Pari huomiota.

Ensinnäkin mikään aate ei ole historian saatossa osoittautunut yksinään ja ääritulkintoina kovinkaan hyväksi – sitä ei tee myöskään kokoomuslainen ideologia. Siksi elämmekin – jälleen kerran – vaarallisia aikoja. Esimerkiksi hyvinvointivaltion rakentamisenhan vuosikymmenet 60-80-luvuilla perustuivat pitkälti eräänlaisesta sosiaalidemokraattisesta luonteestaan huolimatta hyvin pitkälti ideologiseen yhteistyöhön erityisesti keskustalaisuuden ja vasemmistolaisuuden välillä.

Nyt tunnutaan menevän melko vahvasti yhden ideologian varassa. Vasemmisto on heikko, vihreät pieni ja todellinen konservatiivisiipi keskittynyt lähinnä ihmisten luokitteluun perustuviin kysymyksiin eli ns. arvokysymyksiin.

Toisekseen jos rehellisiä ollaan, niin kokoomuksen tulisi puhua työnteon kannustavuuden sijasta työllistämisen kannattavuudesta. Sen verran selkeästi kaikki kokoomuksen päähuomion saavat päätökset liittyvät nimenomaan työnantajan näkökulmaan eli siihen, kuinka edullista ja joustavaa työllistäminen on. Työnteosta puhuminen viittaa mielestäni enemmän palkansaajan näkökulmaan, ja työllistäminen ja työssä oleminen ovat edelleen kaksi täysin eri näkökulmaa.

Kolmanneksi olisi hauska kuulla, mihin muuhun kuin ideologiaan perustuu esim. väitteet erilaisten yhteiskunnan myöntämien tukien toimimisesta lähes automaattisesti kannustinloukkuina. Siis isossa mittakaavassa, tilastollisesti. Nimittäin jos katsot mitä tahansa työllisyyteen, työttömyyteen tai toimeentulotukiin liittyvää ajallista tilastoa, niin näet sen reagoivan ensisijaisesti yksinomaan taloussuhdanteisiin. Tämän perusteella olisi melko uskaliasta väittää, että ihmiset heittäytyvät laiskoiksi taantumissa.

Samalla tavalla tilastot eivät puolusta oikein mitään yhteyttä talouskasvun ja toimeentulotukien muutoksissa. Työttömyys ja tukien määrän tarve ovat vähentyneet talouskasvun myötä riippumatta siitä, millaisia muutoksia sosiaaliturvajärjestelmään on tehty. Talouskasvu on puolestaan ainakin näihin päiviin saakka perustunut pitkälti vientiin ja sen muutokset pitkälti kansainvälisen talouden kehitykseen, ei sinällään esim. suomalaiseen tukitasoon – eikä oikeastaan edes esim. työn verottamisen tasoon.

Kokoomuslainen heittäisi joka tapauksessa tähän väliin varmaan kansainvälisen kilpailukyvyn käsitteen eli sen, kuinka hyvät edellytykset suomalainen yhteiskunta tarjoaa täällä toimiville yrityksille pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Sosiaalituilla ei ole tähän oikeastaan mitään merkitystä. Palkkatasolla sen sijaan alkaakin jo olla, mutta kokoomuslaiseen ideologiaan näyttää kuuluvan myös se, että keskustelu kansainvälisestä kilpailukyvystä typistyy yleensä vain hintakilpailukykyyn ja verotaakkaan.

Kansainväliseen kilpailukykyyn vaikuttaa kuitenkin moni muukin asia. Palkkatasossa olemme jo hävinneet kilpailun, ainakin jos vertailukohtana on esim. Romanian tai Kiinan työläisten palkat. Ja vastaavasti Suomeen rinnastettavien yhteiskuntien osalta emme taida poiketa kovinkaan paljoa, emme niin palkka- kuin verotasonkaan osalta.

Siksikin ihmettelen sitä, miksi Suomessa ei keskustella enemmän kilpailukykyynkin vaikuttavista muista suomalaisen yhteiskunnan piirteistä. Mehän olemme pärjänneet lukuisissa kansainvälisissä yhteiskuntavertailussa erinomaisesti, lähes poikkeuksetta olemme sijoittuneet kärkeen. Tämä on tapahtunut pitkälti sen vuoksi, mitä olemme tottuneet kutsumaan pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Miksi emme siis keskittyisi enemmän tähän erityisen hyvään erityispiirteeseemme? Miksi keskitymme sellaisiin näkökulmiin, jotka ovat omiaan heikentämään tätä vahvuuttamme?

Ankeinta tässä kokoomuslaisessa ideologiassa on se, että se korostaa kaikessa yksilöä. Tämä tietysti sopii alati yksilökeskeistyvään maailmankuvaan ja käy siksi niin hyvin kaupaksi. Ankeaa tässä on se, että tätä kautta tulee helposti syyllistettyä korostuneesti yksilöitä, työttömiksi jääneitä ja tukea tarvitsevia ihmisiä.

Tämä yksilökeskeinen tarina näkyy myös siinä, että taloudellisen tuottavuuden nähdään olevan yksilöiden motiivista kiinni ja motiivin nähdään puolestaan olevan riippuvainen ensisijaisesti taloudellisista kannustimista. On sinällään hassua, miten vahvasti nämä kokoomuslaiset yksilötulkinnat näyttävät elävän esim. sosiaalipummit- ja työn tuottavuus -puheissa.

Mutta kysypä itseltäsi, kuinka oikeutettua on syyttää esim. metsäteollisuuden parissa työskennellyttä työntekijää siitä, että hän ei kyennyt näkemään vuosikymmenet sitten suomalaisen metsäteollisuuden ahdinkoa. Tai kuinka monta sellaista ihmistä olet kohdannut, joka tekevät omat juttunsa ylpeällä ammattitaidolla ja alati kehitystä etsien niin, että heille kuitenkin riittää normaalin elämisen taso eivätkä he tule kaivanneeksi mitään sen kummempia taloudellisia palkkioita. Jos jälkimmäinen esimerkkini tuntuu täysin vieraalta, niin kannattanee vierailla kaupallisen alan sijasta esim. pienissä autokorjaamoissa tai vaikkapa kouluissa. Tai jos sekään ei riitä, niin voit tutustua psykologiaan ja etsiä sieltä tietoa siitä, millaiset erilaiset asiat motivoivat ihmisiä. Monelle työ ei ole ensisijaisesti taloutta.

Edelliseen esimerkkiini kokoomuslainen varmaan heittäisi, että työttömäksi jääneen metsäteollisuustyöntekijän pitää kouluttautua uudelleen tai ryhtyä yrittäjäksi. Totta, näinhän rakennemuutoksessa tuleekin tehdä. Mutta se ei tapahdu hetkessä ja vielä vähemmän se onnistuu puhtaan markkinavetoisesti. Aina se ei onnistu olleenkaan, ja vielä useammin on kaikkien etu, että yksilö ei joudu kohtaamaan yhteiskunnallista muutosta yksin.

Ja mitä vielä tulee voimakkaasti nimettyihin sosiaalipummeihin, joilla kai tarkoitetaan ihmisiä, jotka jäävät tietoisesti tukijärjestelmän varaan. Edellä jo viittasinkin siihen, että tilastot eivät näytä osoittavan, että tällaisia ihmisiä olisi kovinkaan paljoa. Se on nimittäin eri asia, onko meillä paljon töitä vailla ja tukea tarvitsevia ihmisiä. Juurihan olemme saaneet tietoja myös siitä, että yhä useampi ihminen ei edes hae nykyään tukia. Ovatko hekin sitten sosiaalipummeja?

Vai syrjäytyneitä? Jotka kokoomuslaisten puheissa näytetään usein sekoittavan tuen varassa eläviin. Yleisemmin syrjäytyneillä taidetaan kuitenkin tarkoittaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät jaksa enää aktiivisesti edes hakea tukia. Ovat syrjäyteneet jopa yhteiskunnan tukimuotojen ulkopuolelle. Tämä ei taida ihan vastata kokoomuslaista väitettä sosiaalipummeista, vai mitä?

Niin, ja sitten kannattaa päivittää tiedot myös siitä, kuinka ´palkitsevaa´ elämä pelkkien tukien varassa onkaan. Ei vastaa mielikuvia sekään.

Ja sitten on vielä ne tuloerot. Nytkin Wahlroos yrittää väittää – vastoin kaikkia tutkimusanalyyseja – että tuloerojen kehittymisellä ei olisi mitään yhteyttä syrjäytyneisyyteen ja tuloryhmien välisiin kasvaviin terveyseroihin. Tämäkinhän on sitä tyypillistä kokoomuslaista ideologiaa, mitä väliä sillä on, jos joku toimii niin, että saa vähän enemmän varallisuutta itselleen. Ei se ole keneltäkään pois, sanovat monet.

Ikään kuin yhtäkkiä verotuksella ja muilla yhteiskunnan tulonjakoon liittyvillä jutuilla ei olisikaan mitään merkitystä tai että yhteiskunnan tuloerot syntyisivät tyhjästä. Jos kuitenkin katsotaan menneisyyteen, niin Suomessa tuloerot ovat sekä edelleen maailman pienintä tasoa että samalla myös maailman nopeimmassa kasvussa. Nykyinen talouskasvun pysähtyminen on hieman hidastanut tätä kehitystä, mutta on aivan ilmeistä, että mikäli yhteiskunnassa ei tehdä poliittisia muutoksia, niin sama kehitys jatkuu, mikäli talouskasvu jälleen vain joskus kunnolla vielä käynnistyy.

Tuloerojen kasvun taustalla on lyhykäisyydessään yhtäältä samanaikainen vaurastumisen mahdollisuuksien ja köyhyyden lisääntyminen sekä toisaalta verotusratkaisut. Vaurastumisen mahdollisuudet ovat perustuneet pitkälti sijoitusmahdollisuuksien lisääntymiselle. Köyhyyden lisääntyminen selittyy sitä vastoin paljolti korkealla työttömyysasteella ja sillä, että tukitaso on jäänyt selvästi jälkeen yleisestä hinta- ja tulotasosta. Tehdyt verotuspäätökset ovat osaltaan vahvistaneet kehitystä.

1990-luvun laman myötä Suomessa on sekä vähennetty verotuksen progressiota että pyritty joka välissä keventämään yleistä veroastetta, mutta aivan erityisesti oikeastaan ainoaa tuloeroja kurissa pitää valtion progressiivista tuloveroa. Samalla kunnallisveron, mikä on tasavero, on annettu kasvaa. Tuloerojen kasvu ei ole mikään luonnonvakio, joka täytyy vain hyväksyä. Se on poliittisen valinnan tulos.

Heitetään tähän muuten sekin tilastollinen seikka, että lähinnä taloudellista vauratta mittaava bruttokansantuote on kasvanut lähes yhtäjaksoisesti sitten 90-luvun laman, mutta samanaikaisesti sellaiset mittarit (mm. GPI), jotka mittaavat laajemmin sekä yksilöiden että ympäristön hyvinvointia, ovat jopa laskeneet. Minusta meidän tulisikin kysyä, mitä haluamme: pelkkää talouskasvua vai hyvinvoinnin kasvua? Kokoomus haluaa perustaa päätöksensä bkt:hen.

Ja juu, mitä tulee yksisilmäiseen ideologiaan, niin sille on olemassa luonnollisesti myös vaihtoehto. Esim. taloustieteestä löytyy sellainenkin käsite kuin sosiaaliliberalismi eli markkinavetoisuuden ja sosiaalisten näkökulmien yhdistelmä. Pyrkimys siihen, että markkinoiden toimintaa ohjataan sen verran, että siellä ei tapahdu ylilyöntejä ja muistetaan myös ne, jotka eivät saa enemmän tai vähemmän hetkellisesti itselleen toimeentuloa markkinoilta. Näitähän ovat muuten työttömien ohella myös esim. äidit ja opiskelijat – ja mikä merkitys suomalaiselle yhteiskunnalle onkaan ollut sillä, että myös naiset voivat osallistua aktiivisesti yhteiskunnan kehittämiseen ja yhteiskunta turvaa aivan kaikille mahdollisuudet hankkia itselleen sopivin ja laadukas koulutus.

Näkemykseni mukaan nyt olemme lieventämässä sosiaaliliberalismista sosiaalipainotusta. Kiitos tästä kuuluu juurikin kokoomuslaiselle ideologialle, joka näyttää joka välissä – näteistä sanoistaan huolimatta – painottavan talousliberalismin puolta. Kysymys ei siis ole joko-tai, vaan kyse on – ratkaisevista – aste-eroista ja painotuksen muutoksen suunnasta.

Nykyinen kehitys ja kokoomuslainen hegemonia huolestuttavat minua. Ja isosti huolestuttavatkin (vaikka itsekin keskityn esim. somessa luultavasti määrällisesti enemmän perussuomalaisiin liittyviin, joskin tämän asian rinnalla kuitenkin vähämerkityksellisiin, päättömyksiin).

Mikäli nykyinen suunta jatkuu, niin ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja kun voi todeta työmarkkinoiden ulkopuolisten aseman edelleen kurjistuvan, leipäjonojen pidentyvän, terveydenhuollon kallistuvan ja eriarvoistuvan, koulutukseenkin perustuvan sosiaalisen liikkuvuuden heikentyvän sekä usean ulkoistetun ja yksityistetyn projektin tulevan kalliimmaksi kuin julkisen vastaavaan. Ja nyt joku varmasti pohtii, että onpa ´taas´ Latukalta melkoista mustamaalista ja pelottelua. Valitsin kuitenkin tuohon listaan tietoisesti ilmiöitä, jotka ovat jo todellisuutta. Googlaa vaikka :)

Valinta on meidän.