Olemmeko kokoomuslaisen ideologian vankeja?

Vaikka ei pidä provosoitua, kun provosoidaan, niin reagoinpa muutamiin aivan viime viikon juttuihin. Kokoomus on saanut itselleen melkoisen 2000-luvun värisuoran: pääministeri, presidentti sekä EU:hun ja talouteen liittyvät keskeiset ministerin salkut. Lisäksi pian alkaa uudelleen kamppailu siitä, kuinka valtiontalouden alijäämää tullaan supistamaan. Kokoomus on jo ilmoittanut Jyrki Kataisen suulla, että valtion ansiotuloverotukseen ei puututa. Ja sitten on vielä nämä enemmän tai vähemmän tietoiset provosoinnit eli Jaana Pelkosen blogi ja Björn Wahlroosin tämän päivän Hesarin Sunnuntai-sivujen haastattelu.

Yhtä kaikki, elämme yhteiskunnassa, jossa kokoomuslaista arvomaailmaa ei tarvitse juurikaan perustella. Se on yhteiskunnallisen, tai vähintäänkin taloudellisen, keskustelun lähtökohta. Vähän samaan tapaan kuin vielä 80-luvulla kaiken perustelematon lähtökohta oli sosiaalidemokraattinen ideologia. Ajat ovat totisesti muuttuneet.

Kokoomuslaisen ideologian voinee tiivistää siihen, että sen mukaan työnteon pitää aina olla kannattavaa ja lähestulkoon kaikenlaisessa yksilön toimeentulon varmistamisessa on kyse kannustinloukusta. Kaiken keskiössä on talouskasvu ja se varmistuu vain työnteon kannustavuudella.

Tämä ideologia edustaa ilmeisen selkeästi klassista talousliberalismia, uskoa markkinavoimien vapaan toiminnan kaikkivoipaisuuteen. Ihmiskäsitys perustuu puolestaan ihmisen taloudelliseen rationaalisuuteen eli siihen, että ihmisen taloudellista toimintaa ohjaa hyöty.

Pari huomiota.

Ensinnäkin mikään aate ei ole historian saatossa osoittautunut yksinään ja ääritulkintoina kovinkaan hyväksi – sitä ei tee myöskään kokoomuslainen ideologia. Siksi elämmekin – jälleen kerran – vaarallisia aikoja. Esimerkiksi hyvinvointivaltion rakentamisenhan vuosikymmenet 60-80-luvuilla perustuivat pitkälti eräänlaisesta sosiaalidemokraattisesta luonteestaan huolimatta hyvin pitkälti ideologiseen yhteistyöhön erityisesti keskustalaisuuden ja vasemmistolaisuuden välillä.

Nyt tunnutaan menevän melko vahvasti yhden ideologian varassa. Vasemmisto on heikko, vihreät pieni ja todellinen konservatiivisiipi keskittynyt lähinnä ihmisten luokitteluun perustuviin kysymyksiin eli ns. arvokysymyksiin.

Toisekseen jos rehellisiä ollaan, niin kokoomuksen tulisi puhua työnteon kannustavuuden sijasta työllistämisen kannattavuudesta. Sen verran selkeästi kaikki kokoomuksen päähuomion saavat päätökset liittyvät nimenomaan työnantajan näkökulmaan eli siihen, kuinka edullista ja joustavaa työllistäminen on. Työnteosta puhuminen viittaa mielestäni enemmän palkansaajan näkökulmaan, ja työllistäminen ja työssä oleminen ovat edelleen kaksi täysin eri näkökulmaa.

Kolmanneksi olisi hauska kuulla, mihin muuhun kuin ideologiaan perustuu esim. väitteet erilaisten yhteiskunnan myöntämien tukien toimimisesta lähes automaattisesti kannustinloukkuina. Siis isossa mittakaavassa, tilastollisesti. Nimittäin jos katsot mitä tahansa työllisyyteen, työttömyyteen tai toimeentulotukiin liittyvää ajallista tilastoa, niin näet sen reagoivan ensisijaisesti yksinomaan taloussuhdanteisiin. Tämän perusteella olisi melko uskaliasta väittää, että ihmiset heittäytyvät laiskoiksi taantumissa.

Samalla tavalla tilastot eivät puolusta oikein mitään yhteyttä talouskasvun ja toimeentulotukien muutoksissa. Työttömyys ja tukien määrän tarve ovat vähentyneet talouskasvun myötä riippumatta siitä, millaisia muutoksia sosiaaliturvajärjestelmään on tehty. Talouskasvu on puolestaan ainakin näihin päiviin saakka perustunut pitkälti vientiin ja sen muutokset pitkälti kansainvälisen talouden kehitykseen, ei sinällään esim. suomalaiseen tukitasoon – eikä oikeastaan edes esim. työn verottamisen tasoon.

Kokoomuslainen heittäisi joka tapauksessa tähän väliin varmaan kansainvälisen kilpailukyvyn käsitteen eli sen, kuinka hyvät edellytykset suomalainen yhteiskunta tarjoaa täällä toimiville yrityksille pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Sosiaalituilla ei ole tähän oikeastaan mitään merkitystä. Palkkatasolla sen sijaan alkaakin jo olla, mutta kokoomuslaiseen ideologiaan näyttää kuuluvan myös se, että keskustelu kansainvälisestä kilpailukyvystä typistyy yleensä vain hintakilpailukykyyn ja verotaakkaan.

Kansainväliseen kilpailukykyyn vaikuttaa kuitenkin moni muukin asia. Palkkatasossa olemme jo hävinneet kilpailun, ainakin jos vertailukohtana on esim. Romanian tai Kiinan työläisten palkat. Ja vastaavasti Suomeen rinnastettavien yhteiskuntien osalta emme taida poiketa kovinkaan paljoa, emme niin palkka- kuin verotasonkaan osalta.

Siksikin ihmettelen sitä, miksi Suomessa ei keskustella enemmän kilpailukykyynkin vaikuttavista muista suomalaisen yhteiskunnan piirteistä. Mehän olemme pärjänneet lukuisissa kansainvälisissä yhteiskuntavertailussa erinomaisesti, lähes poikkeuksetta olemme sijoittuneet kärkeen. Tämä on tapahtunut pitkälti sen vuoksi, mitä olemme tottuneet kutsumaan pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Miksi emme siis keskittyisi enemmän tähän erityisen hyvään erityispiirteeseemme? Miksi keskitymme sellaisiin näkökulmiin, jotka ovat omiaan heikentämään tätä vahvuuttamme?

Ankeinta tässä kokoomuslaisessa ideologiassa on se, että se korostaa kaikessa yksilöä. Tämä tietysti sopii alati yksilökeskeistyvään maailmankuvaan ja käy siksi niin hyvin kaupaksi. Ankeaa tässä on se, että tätä kautta tulee helposti syyllistettyä korostuneesti yksilöitä, työttömiksi jääneitä ja tukea tarvitsevia ihmisiä.

Tämä yksilökeskeinen tarina näkyy myös siinä, että taloudellisen tuottavuuden nähdään olevan yksilöiden motiivista kiinni ja motiivin nähdään puolestaan olevan riippuvainen ensisijaisesti taloudellisista kannustimista. On sinällään hassua, miten vahvasti nämä kokoomuslaiset yksilötulkinnat näyttävät elävän esim. sosiaalipummit- ja työn tuottavuus -puheissa.

Mutta kysypä itseltäsi, kuinka oikeutettua on syyttää esim. metsäteollisuuden parissa työskennellyttä työntekijää siitä, että hän ei kyennyt näkemään vuosikymmenet sitten suomalaisen metsäteollisuuden ahdinkoa. Tai kuinka monta sellaista ihmistä olet kohdannut, joka tekevät omat juttunsa ylpeällä ammattitaidolla ja alati kehitystä etsien niin, että heille kuitenkin riittää normaalin elämisen taso eivätkä he tule kaivanneeksi mitään sen kummempia taloudellisia palkkioita. Jos jälkimmäinen esimerkkini tuntuu täysin vieraalta, niin kannattanee vierailla kaupallisen alan sijasta esim. pienissä autokorjaamoissa tai vaikkapa kouluissa. Tai jos sekään ei riitä, niin voit tutustua psykologiaan ja etsiä sieltä tietoa siitä, millaiset erilaiset asiat motivoivat ihmisiä. Monelle työ ei ole ensisijaisesti taloutta.

Edelliseen esimerkkiini kokoomuslainen varmaan heittäisi, että työttömäksi jääneen metsäteollisuustyöntekijän pitää kouluttautua uudelleen tai ryhtyä yrittäjäksi. Totta, näinhän rakennemuutoksessa tuleekin tehdä. Mutta se ei tapahdu hetkessä ja vielä vähemmän se onnistuu puhtaan markkinavetoisesti. Aina se ei onnistu olleenkaan, ja vielä useammin on kaikkien etu, että yksilö ei joudu kohtaamaan yhteiskunnallista muutosta yksin.

Ja mitä vielä tulee voimakkaasti nimettyihin sosiaalipummeihin, joilla kai tarkoitetaan ihmisiä, jotka jäävät tietoisesti tukijärjestelmän varaan. Edellä jo viittasinkin siihen, että tilastot eivät näytä osoittavan, että tällaisia ihmisiä olisi kovinkaan paljoa. Se on nimittäin eri asia, onko meillä paljon töitä vailla ja tukea tarvitsevia ihmisiä. Juurihan olemme saaneet tietoja myös siitä, että yhä useampi ihminen ei edes hae nykyään tukia. Ovatko hekin sitten sosiaalipummeja?

Vai syrjäytyneitä? Jotka kokoomuslaisten puheissa näytetään usein sekoittavan tuen varassa eläviin. Yleisemmin syrjäytyneillä taidetaan kuitenkin tarkoittaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät jaksa enää aktiivisesti edes hakea tukia. Ovat syrjäyteneet jopa yhteiskunnan tukimuotojen ulkopuolelle. Tämä ei taida ihan vastata kokoomuslaista väitettä sosiaalipummeista, vai mitä?

Niin, ja sitten kannattaa päivittää tiedot myös siitä, kuinka ´palkitsevaa´ elämä pelkkien tukien varassa onkaan. Ei vastaa mielikuvia sekään.

Ja sitten on vielä ne tuloerot. Nytkin Wahlroos yrittää väittää – vastoin kaikkia tutkimusanalyyseja – että tuloerojen kehittymisellä ei olisi mitään yhteyttä syrjäytyneisyyteen ja tuloryhmien välisiin kasvaviin terveyseroihin. Tämäkinhän on sitä tyypillistä kokoomuslaista ideologiaa, mitä väliä sillä on, jos joku toimii niin, että saa vähän enemmän varallisuutta itselleen. Ei se ole keneltäkään pois, sanovat monet.

Ikään kuin yhtäkkiä verotuksella ja muilla yhteiskunnan tulonjakoon liittyvillä jutuilla ei olisikaan mitään merkitystä tai että yhteiskunnan tuloerot syntyisivät tyhjästä. Jos kuitenkin katsotaan menneisyyteen, niin Suomessa tuloerot ovat sekä edelleen maailman pienintä tasoa että samalla myös maailman nopeimmassa kasvussa. Nykyinen talouskasvun pysähtyminen on hieman hidastanut tätä kehitystä, mutta on aivan ilmeistä, että mikäli yhteiskunnassa ei tehdä poliittisia muutoksia, niin sama kehitys jatkuu, mikäli talouskasvu jälleen vain joskus kunnolla vielä käynnistyy.

Tuloerojen kasvun taustalla on lyhykäisyydessään yhtäältä samanaikainen vaurastumisen mahdollisuuksien ja köyhyyden lisääntyminen sekä toisaalta verotusratkaisut. Vaurastumisen mahdollisuudet ovat perustuneet pitkälti sijoitusmahdollisuuksien lisääntymiselle. Köyhyyden lisääntyminen selittyy sitä vastoin paljolti korkealla työttömyysasteella ja sillä, että tukitaso on jäänyt selvästi jälkeen yleisestä hinta- ja tulotasosta. Tehdyt verotuspäätökset ovat osaltaan vahvistaneet kehitystä.

1990-luvun laman myötä Suomessa on sekä vähennetty verotuksen progressiota että pyritty joka välissä keventämään yleistä veroastetta, mutta aivan erityisesti oikeastaan ainoaa tuloeroja kurissa pitää valtion progressiivista tuloveroa. Samalla kunnallisveron, mikä on tasavero, on annettu kasvaa. Tuloerojen kasvu ei ole mikään luonnonvakio, joka täytyy vain hyväksyä. Se on poliittisen valinnan tulos.

Heitetään tähän muuten sekin tilastollinen seikka, että lähinnä taloudellista vauratta mittaava bruttokansantuote on kasvanut lähes yhtäjaksoisesti sitten 90-luvun laman, mutta samanaikaisesti sellaiset mittarit (mm. GPI), jotka mittaavat laajemmin sekä yksilöiden että ympäristön hyvinvointia, ovat jopa laskeneet. Minusta meidän tulisikin kysyä, mitä haluamme: pelkkää talouskasvua vai hyvinvoinnin kasvua? Kokoomus haluaa perustaa päätöksensä bkt:hen.

Ja juu, mitä tulee yksisilmäiseen ideologiaan, niin sille on olemassa luonnollisesti myös vaihtoehto. Esim. taloustieteestä löytyy sellainenkin käsite kuin sosiaaliliberalismi eli markkinavetoisuuden ja sosiaalisten näkökulmien yhdistelmä. Pyrkimys siihen, että markkinoiden toimintaa ohjataan sen verran, että siellä ei tapahdu ylilyöntejä ja muistetaan myös ne, jotka eivät saa enemmän tai vähemmän hetkellisesti itselleen toimeentuloa markkinoilta. Näitähän ovat muuten työttömien ohella myös esim. äidit ja opiskelijat – ja mikä merkitys suomalaiselle yhteiskunnalle onkaan ollut sillä, että myös naiset voivat osallistua aktiivisesti yhteiskunnan kehittämiseen ja yhteiskunta turvaa aivan kaikille mahdollisuudet hankkia itselleen sopivin ja laadukas koulutus.

Näkemykseni mukaan nyt olemme lieventämässä sosiaaliliberalismista sosiaalipainotusta. Kiitos tästä kuuluu juurikin kokoomuslaiselle ideologialle, joka näyttää joka välissä – näteistä sanoistaan huolimatta – painottavan talousliberalismin puolta. Kysymys ei siis ole joko-tai, vaan kyse on – ratkaisevista – aste-eroista ja painotuksen muutoksen suunnasta.

Nykyinen kehitys ja kokoomuslainen hegemonia huolestuttavat minua. Ja isosti huolestuttavatkin (vaikka itsekin keskityn esim. somessa luultavasti määrällisesti enemmän perussuomalaisiin liittyviin, joskin tämän asian rinnalla kuitenkin vähämerkityksellisiin, päättömyksiin).

Mikäli nykyinen suunta jatkuu, niin ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja kun voi todeta työmarkkinoiden ulkopuolisten aseman edelleen kurjistuvan, leipäjonojen pidentyvän, terveydenhuollon kallistuvan ja eriarvoistuvan, koulutukseenkin perustuvan sosiaalisen liikkuvuuden heikentyvän sekä usean ulkoistetun ja yksityistetyn projektin tulevan kalliimmaksi kuin julkisen vastaavaan. Ja nyt joku varmasti pohtii, että onpa ´taas´ Latukalta melkoista mustamaalista ja pelottelua. Valitsin kuitenkin tuohon listaan tietoisesti ilmiöitä, jotka ovat jo todellisuutta. Googlaa vaikka :)

Valinta on meidän.

Olenko Naton salarakas?

Tuskin olen ainoa, joku on ryhtynyt presidentinvaalien vuoksi pohtimaan omaa Nato-kantaansa. Tarkoitan tällä Arhinmäen sisääntulonsa kunniaksi nostattamaa keskustelua siitä, kuka vastustaa Natoa eniten. Kysymys oli tietysti Arhinmäelle, Väyryselle ja Soinille tyypillisesti siinä määrin retorinen, että kysyjä on myös vastaus.

Ja itse keskustelu – se oli ankeaa. Kukaan ei tainnut sanoa oikeastaan mitään itse Natosta tai sen roolista kansainvälisessä politiikassa. Keskustelu junnasi yksinomaan vain tosiaan siinä, millä sanamuodoilla Natoon ei olla nyt menossa.

Tällainen dogmaattinen asenne on omiaan nostattamaan ainakin minussa vastareaktion. Ryhdyinkin pohtimaan useita Naton vastaisia argumentteja ja havaitsin niistä monen olevan melkoista huuhaata.

Natoon liittyminen ei tarkoita sitä, että Suomen pitäisi osallistua uusiin sotiin. Nato-mailla on oikeus päättää mihin operaatioon ne lähtevät. Joskus näihin operaatioihin lähtevät myös valtiot, jotka eivät ole Naton varsinaisia jäseniä. Onhan Suomikin mukana Naton Afganistanin operaatiossa ja toisaalta mm. Saksa on jättänyt monet touhut väliin.

Natoon liittyminen tuskin tekisi myöskään Suomesta yhtään nykyistä enempää USA:n nukkevaltiota. Se on kyllä totta, että USA:lla lienee paljon vaikutusvaltaa Natossa. Mutta niinhän sillä on kansainvälisessä politiikassa ja mm. YK:ssa muutenkin. Tilanne siis tuskin näiltä osin muuttuisi yhtään mihinkään. Tai siis onhan USA:n kansainvälinen asema muuttumassa, mutta se ei sinällään suoraan liity Natoon.

Olisikohan joku joskus myös pohtinut sitä, joutuisiko Suomi Nato-jäsenyyden myötä helpommin Naton vastaisten voimien eli esim. ääri-islamistien terroristi-iskun kohteeksi. Todennäköisyys tähänkin lienee melko pieni. Onhan Suomi tosiaan jo nyt mukana kenties eniten ainakin ääri-islamistista terrorismia ruokkivassa sodassa Afganistanissa.

Sitä paitsi Suomi on jo nyt Naton rauhankumppanijäsen eli tekee tiivistä yhteistyötä Naton kanssa ja hankkii uudet aseensa Nato-yhteensopiviksi. Näiltä osin muutos ei siis olisi kovinkaan suuri.

Ja sitten on tietysti vielä se puoltava argumentti, että päästäisiin taas uuteen pöytään päättämään asioista. Tämä mahdollisuus ei aukea vielä rauhankumppanina. Mutta tämäkin pöytäargumentti on suunnilleen yhtä tyhjä kuin nuo edellä mainitsemani vastustavat argumentit.

Ihan joka pöytään pääsemisen ei pidä olla itsestäänselvyys. Ja tässä onkin suunnilleen se ainoa syy, miksi en halua Suomea Naton jäseneksi. Nato on kuitenkin edelleen ensisijaisesti sotilasliitto, joka keskittyy ensisijaisesti sotilaallisiin operaatioihin. Mielestäni Suomen pitäisi vähentää omaa rooliaan tällä saralla muutenkin.

Mikäli Nato joskus oikeasti muuttuu ´täydenpalvelun´ kriisinhallintajärjestöksi, niin sitten Suomen jäsenyyttä voi miettiä puolestani uudelleen. Tällöin Suomella voisi olla mahdollisuus korostaa sekä Naton sisällä että Naton toimintojen kautta itse siviilikriisinhallintaa sekä reilua meininkiä eli esim. ihmisoikeuksia ja ympäristönäkökulmia.

Tosin tähänkin jäisi se iso mutta, että mikä olisi tällöin Naton ja YK:n välinen suhde. Missään nimessä Suomen ei pidä olla mukana vahvistamassa nykyistä kehitystä, jossa YK:n rooli uhkaa olla pienenemään päin – jopa siinä määrin, että YK:n vauraimmat ja ammattitaitoisimmat maat ovat hyvin pitkälti mm. ulkoistaneet rauhanturvaoperaatiot muutoinkin heikommin menestyville valtioille. Suomi ei saa olla vahvistamassa tai edes ylläpitämässä kehitystä siihen suuntaan, että maailma johdetaan harvojen ja valittujen klubeista. Se tuskin on pitkässä juoksussa edes Suomenkaan etu.

Arhinmäkeläisten mieliksi vielä tämä: Minusta Suomen ei pidä liittyä Natoon. Piste :)

Sen sijaan meidän tulisi yrittää elvyttää YK uuteen nousuun ja samalla saada se uudistetuksi. Se olisi äärimmäisen paljon tärkeämpää kuin tämä tällainen tyhjänpäiväinen Nato-keskustelu. Ja jos Natosta on kerran käytävä keskustelua, niin sen olisi syytä perustua hyviin argumentteihin. Muuten keskustelusta on omiaan tulemaan tunnepitoista – ja tunteethan voivat muuttua, nopeastikin.

---

Ps. Jätin nyt ottamatta kantaa Suomen maanpuolustuksen järjestämistapaan sekä rahakysymyksiin, koska Nato-kysymys on näkemykseni mukaan enemmän periaatteellinen ja Suomen kansainväliseen rooliin liittyvä.

Mitä Pekka tekisi?

Vaikka kuulun siihen koulukuntaan, joka ei tykkää niinkään palvoa neroja vaan näiden ajatuksia, niin kyllähän Pekan kampanjasta voi nostaa innostavaksi esimerkiksi monenlaista.

Suurin opetus oli varmasti ylipäätään se, että ympäristö, ihmisoikeudet ja liberaalius voivat oikeasti nousta suorastaan valtavirtaan. Se on mahdollista, joskin tällä kertaa se tapahtui henkilökeskeisesti. Siitä on vielä melkoinen matka esim. kuntavaalien menestykseen. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että yksittäisillä henkilöillä ja näiden imagoilla on – osittain valitettavasti – merkitystä. Vihreidenkin kannattaa tämä jossain määrin hyväksyä :)

Toisaalta Pekan sovittelua ja vastapuolen aitoa kuuntelua korostava imago oli kyllä tosi hieno. Siinä olisi paljon mahdollisuuksia ja se on itsessään arvokasta. Tosin sen ei pidä yrittää väittää – kuten välillä tunnutaan tekevän – tarkoittavan sitä, että mihinkään ei saisi sanoa vastaan. Onkin syytä muistuttaa jälleen kerran itseään Amnestyn linjasta: totuus on vahvin aseemme. Tässä yhteydessä totuudella muuten tarkoitetaan asiafaktoja, eikä suinkaan tunnepitoista pääpunaisena huutamista, miltä pohjalta totuuskäsityksiin näytetään myös yritettävän vaikuttaa. Asia-argumentit.

Lisäksi nostaisin esille Pekkaan liittyvän eräänlaisen ruohonjuuritason painotuksen, tietynlaisen maanläheisyyden. Pekan imago on ollut eräänlainen vihreä versio soinilaisuudesta, helposti lähestyvästä kansanmiehestä. Pekka kykeni ilmaisemaan itseään selkeästi, ja harrastaahan hän kuplavolkkareitakin! :) Ei kansantajuisuuden tarvitse aina tarkoittaa populistista sisällön puutetta ja vielä vähemmän kansaan kuuluminen tarkoittaa automaattisesti perussuomalaisuutta :) Lisäksi nykyihmisiltä alkaa löytyä uskoa myös suuryritysten ja valtiollisen ylimmän johdon ulkopuolelta tuleviin tahoihin. Eläköön kansalaisyhteiskunta! :)

Vastavuoroisesti on hauska ajatella myös sitä, mitä Väyrynen olisi tehnyt – siis mikäli olisi päässyt Pekan sijasta toiselle kierrokselle. Väyrynen olisi varmasti keksinyt jotain meuhkaa ja olisipa Väyrysen kannatus ollut varmasti Pekan kannatusta parempikin. Kisa olisi ollut toisin sanoen tasaisempi ja niin sanotusti värikkäämpi.

Silti oli äärimmäisen hienoa, että toisella kierroksella oli Pekka eikä Väyrynen. Ei ainoastaan vihreiden arvojen vuoksi, vaan myös vaalikampanjointityylin vuoksi. Pekka tavallaan tarjosi itseään ehdokkaana, mutta ei lähtenyt mihinkään epätoivoiseen kikkailuun tai vaikkapa suoranaiseen vastapuolen mustamaalaukseen. Tämäkin on sinällään arvokasta ja siitä on syytä pitää kiinni myös jatkossa. Asiakysymyksin ja niin sanotusti omaan peliin keskittyen.

Vaikka Pekan kampanjointityyli oli arvokasta, ei se ollut selvästikään kovin tuloksellista. Ja kuten niin monet muutkin (ei tosin esim. YLE:n vaalistudiossa ollut Jörn Donner :) ), niin myös minä väitän edelleen, että merkittävä tekijä näissä vaaleissa oli Pekan sivarius, homous ja kirkkoon kuulumattomuus. Näin ei pitäisi olla, mutta niin vaan oli.

Mutta jäi Pekalle tuloksellisuudessa parannettavaakin. Pekan olisi pitänyt haastaa Niinistö ilmaisemaan kantansa paljon nähtyä selvemmin. Tässä mielessä Niinistö pääsi liian helpolla – luultavasti helpommalla kuin jos vastassa olisi ollut Väyrynen. Toisekseen Pekka ei aina tullut sanoneeksi edes omia asioitaan loppuun. Tämä salli Niinistölle mahdollisuuden ottaa eräänlaisia ulkoisia voittoja.

Juu, ja näkyihän tässä varmaan myös osittain se ero, kummalla kakkoskierroksen ehdokkaista oli kokeneempi kampanjakoneisto takanaan. Nyt vihreät saivat aikamoista harjoitusta :) Sitä ainakin on syytä jatkoa ajatellen miettiä, kuinka paljon ja millä keinoin niin sanottuja liikkuvia äänestäjiä herätellään. Nyt tuntui, että nämä keinot johtivat pienoiseen epämääräisyyteen ja turhaan varovaisuuteen.

Jep, eiköhän tämä ollut tässä. Kuten se kuuluisa isoisä sanoi, PTUUIIIIIIIIIIIIIIIII, ja uutta matoa koukkuun :)

----

Ps. Kuulun myös muuten siihenkin koulukuntaan, joka ei tykkää kampanja- ja kampanjointi-sanoista, vaikka niitä tässä blogissa useaan otteeseen käytinkin. Minulle niissä särähtää korvaan se, että tehdään vaalien aikana jotain pitkälti vain siksi, että saataisiin tulosta ääntenlaskennassa. Puolueiden pitäisi olla mitä ovat ja sillä kasvispihvi.

Tältä osin on mielenkiintoista katsoa, mitä Niinistön puheet syrjäytymisen ehkäisemisestä ja ahneuden poistamisesta tulevat tarkoittamaan. Varsinkin kun presidentin tehtävät eivät sinällään noihin asioihin liity oikein mitenkään.

Presidentin kausi on päättynyt, eläköön presidentti!

En osaa oikein päättää, onko näissä vaaleissa ollut enemmän kyse symbolisesta mielipiteen ilmaisusta vai pelkästä poliittisesta teatterista, johon äänestäjäkunta ottaa harvaisen voimakkaasti osaa.  Ideaalissa maailmassa moista innostusta näkisi ennemminkin eduskunta- ja kunnallisvaalien aikaan – ja niiden välissä.

Mutta tuttu ilmiöhän tämä on. Kun ilmiöille saadaan kasvot, niiden kiinnostavuus lisääntyy. Kukapa kuuli asiantuntijoiden raportteja vaikkapa Afrikan sarven tulevasta nälänhädästä tai autourheilun vaarallisuudesta, mutta heti kun saadaan sumeasilmäisen ja pallomahaisen puolikuoleen lapsen tai Ayrton Sennan autonromun kuva töllöttimeen, niin tunne herättää meidät horroksesta. Herättää ajattelemaan ja ottamaan kantaa.

Yksilön tunnistettavat kasvot ja enemmän tai vähemmän edustava ulkoinen yleisolemus auttavat meitä muodostamaan henkilöstä jonkinlaisen selkeän mielikuvan. On helpompi valita yksittäinen Idoli kuin ottaa kantaa esim. puolueiden kautta yhteiskunnallisten kysymysten moninaiseen kokonaisuuteen.

Tämä ilmiö korostuu nykyisten puolivallattomien presidenttien aikana. Presidenttiä ei tarvitse arvioida todellisten päätösten perusteella, ei etu- eikä oikein jälkikäteenkään. Kansalaisten arjessahan presidentti näkyy lähinnä muutamien ulostulojen sanallisissa painotuksissa. Presidentin aito toimivalta ei juuri kansalaisten arkea häiritse.

Ideaalissa maailmassa emme tarvitsisikaan lainkaan presidenttiä, vaan luottaisimme parlamentaariseen demokratiaan. Todellisuus vain taitaa olla sellainen, että jokainen tunnistaa edelliseen käsitteen, muttei taida oikein ymmärtää jälkimmäistä.

Siksi näillä vaaleilla on iso merkitys.

Vaalien kautta me äänestäjät pohdimme omia näkemyksiämme, keskustelemme niistä ja otamme kantaa. Sitä on politiikka – ja politiikan kautta päätämme, millaisessa yhteiskunnassa ja maailmassa elämme. Nämä vaalit innostavat meitä ottamaan kantaa henkilökohtaisesti – ja se on itsessään tärkeää. Se on tärkeää, vaikka vaalien varjolla keskustellaan asioista, jotka eivät sinällään liity millään tavalla presidenttiyteen. Se on tärkeää, vaikka presidentin valinta ei vaikuta näihin asioihin mitenkään.

Ilman keskustelua ja mielipiteitä ei ole kansanvaltaa.

----

Henkilövaalien avulla voimme yksinkertaistaa yhteiskunnallisten kysymysten ohella myös historiaa. Vaalit voivat symboloida poliittisten valintojen ohella myös historian muutoksia. Ja totisesti, jokaisia vaalejahan pidetään historiallisina – ainakin niiden tapahtumahetkellä.

Nytkin on huomioitu mm. se, että ensimmäistä kertaa toisella kierroksella ei ole vastakkain perinteisen vasemmiston ja oikeiston edustajat. Lisäksi on ihmetelty, että yhä useampi menee sanomaan äänen sen, ketä kannattaa – ja vieläpä aivan uudella tavalla, sosiaalisessa mediassa. Ja onpa melko moni – ihan tavallinen palkansaajakin – innostunut antamaan ropojaan vaalityöhön.

Niin, ja vaihtuuhan näiden vaalien myötä – todennäköisesti – 30-vuotinen symbolinen demarivalta kokoomusvaltaan. Jytkyn historiallisen jatkuvuuden ratkeaminen sen sijaan siirtyi kunnallisvaaleihin.

Kaikki nämä ovat kuitenkin ilmiötä, jotka eivät todellakaan liity vain ja ainoastaan näihin vaaleihin. Ja eihän historiallisuus sellaista olekaan. Jonkun ilmiön historiallinen merkityksellisyys vaatii sekä taustaa että jatkuvuutta. Yksi tapahtuma voi korkeintaan symboloida tätä muutosten virtaa.

Luulen, että nämä vaalit eivät tule saamaan kovinkaan montaa sanaa tuleviin historiankirjoituksiin. Ei ainakaan, jos vaalit voittaa gallupsuosikki.

----

Sinällään näissä vaaleissa on ollut paljonkin eräänlaista tietyn hetken pientä kivaa. Kaikkihan alkoi siitä, että oikein mikään puolue ei meinannut löytää mieleistään ehdokasta. Ainoina poikkeuksina taisivat olla juuri nämä toiselle kierrokselle ehdokkaansa saaneet puolueet, joskin vielä pari kuukautta sitten valtaosa suomalaisista ei olisi osannut sanoa Haavistosta oikein mitään ja Niinistökin pihtaili vaalitaktisesti ehdokkuuttaan viimemetreille saakka.

Vaalien kliimaksi taidettiin puolestaan kokea ykköskierroksen ääntenlaskennassa ja siinä, kuka pääsee haastamaan Niinistön kakkoskierroksella. Molemmat haastajat olivat etukäteisarvioihin nähden yllätyksiä. Väyrynen nousi konkarin ottein ja kevennetyin imagoin kisaan, vaikka aluksi kukaan ei edes omassa puolueessa olisi halunnut miestä ehdolle. Haavisto puolestaan onnistui keräämään asiantuntevalla ja korostuneen sovittelevalla roolillaan useiden sympatiat puolelleen.

Todetaan sekin, että Väyrynen olisi tosiaankin saattanut päästä äänimäärässä Niinistöä lähemmäksi toisella kierroksella. Silti olen onnellinen, että se oli Haavisto eikä Väyrynen. Vain lopputulos merkitsee.

Myös Lipposen kehnoa suosiota on ihmetelty, mutta eipä tuo nyt niin suuri ihme ole. Lipposenhan osuus on kirjattu kansakunnan muistiin demaripääministeriksi, jonka hallitukset harjoittivat kaikkea muuta kuin sosiaalidemokraattista politiikkaa. Eikä Lipposesta voinut tämän vuoksi tehdä näihin vaaleihin uskottavaa kansakunnan arvojen ja sivistyksen puolustajaa. Viesti ei vastaa todellisuuskäsitystä.

Siitäkin on ollut puhetta, että onpa mukava kun ei ole loka juuri lentänyt. Eikä pahasti olekaan, vaikka henkilökohtaisesti minua on ärsyttänyt Haaviston homouteen liittynyt keskustelu. Osa on päässyt oikein tv:seen sanomaan, että sairauttahan se on ja pistää ihan vihaksi. Toivottavasti tällaiset urpoudet saavat yhä useamman ajattelemaan, että onkohan tuon suuntaisissakaan ajatuksissa oikein mitään järkeä.

Varsinaista ärtymystä on kuitenkin aiheuttanut se – minkä luen loanheitoksi –, että useat jopa fiksuina esiintyvät henkilöt ovat väittäneet, että Haavistoa äänestettäisiin siksi, että tämä on homo. Tällainen väite kuvannee kuitenkin enemmän väitteen esittäjää kuin sen kohdetta. Jos joku ei kykene näkemään Haaviston henkilökohtaisen homouden taustalla hänen edustamiaan arvoja ihmisoikeuksista ja tasa-arvoisuudesta, niin purkakoon sitten omaa homosuhtautumistaan vaikka ala-arvoisesti.

Ehkä maailma muuttuu kuitenkin. Tavallisen hitaasti.

Tässä mielessä toivon, että vaaleilla voisi olla vihreästä näkökulmasta suurempaakin merkitystä. Ehkä aiempaa useampi on havainnut, ettei se nyt niin paljoa kirpaissutkaan ottaa kantaa ympäristö- ja ihmisoikeuskysymysten puolesta – selvästi ja kuuluvasti.

Siitä on hyvä jatkaa.

Toinen mikä tietty hieman harmittaa, on se, että kisan näyttäisi voittavan se ehdokas, joka on keskittynyt eniten virheiden välttämiseen ja vetänyt tietoisesti matalinta profiilia. Mutta tämä nyt on tällainen kilpailuhenkinen näkemys, joten jääköön omaan arvoonsa. Sillä ei ole juuri symbolista merkitystä, ei poliittisesti eikä historiallisesti. Tosin tämä samainen ilmiö on näkynyt myös siinä, etten ole havainnut kenenkään perustelleen oikein mitenkään Niinistön paremmuutta. Keskustelu on käynyt lähinnä siinä, millaisia haastajat ovat. Kuvaavaa tämäkin.

----

Niin, ja kai tässä on vielä jokunen tunti aikaa toivoa ihmettä. Ihmettä siitä, että suomalaiset valitsisivat vuonna 2012 ihmisoikeuksien, ympäristön, ruohonjuuritason ja arvoliberaalin painotuksen.

Jos eivät, niin siemen jatkanee joka tapauksessa versomistaan. Pienistä vastareaktioista (jytky) tai hidastumisistaan (Niinistö) huolimatta. Aamen.