Eikös presidentti voisi edustaa tulevaa?

Do diih, sitä olisi sitten taas tilaisuus osallistua uuden Kekkosen valintaan. Tänään, voi hurjaa.

Ajoittain tuntuu vähän siltä, että melko monen äänestäjän suhtautuminen presidenttiin muistuttaa pitkälti lasten uskoa joulupukkiin tai satujen kuninkaisiin: sitä periaatteessa tietää, että joulupukkia ja kuninkaita ei ehkä olekaan, mutta sitten toisaalta kuitenkin… jospa presidentti osaisikin kertoa, mikä on oikea vastaus parveketupakointiin, kuntauudistukseen, nuorten työllisyyden tai EU-kuvioihin. Onhan se ´arvojohtaja´ sentään :)

Ja onhan tällaisissa henkilövaaleissa jotain saamaa draivia kuin tosi-tv:n pudotuskisoissa. Jokainen pystyy ottamaan kantaa, kuka ehdokkaista on edustavin, kokenein tai antaa säpsäkimpiä 15 sekunnin vastauksia tv-tentaattorin kysymyksiin. Näissä kisoissa pääsee fanittamaan!

Näin hauskoja kisoja ei kannata pilata sillä, että todellisuudessa tässä ollaan valitsemassa vallaltaan jotain ministerin tasoista hahmoa, jolla katsotaan olevan jonkin sortin yleisempääkin symboliarvoa – mihin ja millaista, siitä en ole oikein varma.

Tuntuu siltä, että nykyään lähes mikä tahansa muu politiikan osa-alue voisi mahdollistaa kiinnostavampaa poliittista keskustelua kuin ulkopolitiikka. Naton vastustamisen tarmokkuuden tasot eivät johdata kovinkaan pitkälle. Muutoinhan ulkopolitiikan johtaminen – yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa – on lähinnä vähemmän julkisia kahdenkeskisiä neuvotteluita kolmansien osapuolten kanssa sekä päätöksiä siitä, minne suomalaisia rauhanturvaajia lähetetään. Ulkopolitiikka vaikuttaakin konsensuspolitiikan kenties viimeisimmältä, mutta ainakin vahvimmalta sarakkeelta.

Se symboliarvokin taitaa rajoittua pitkälti siihen, mitkä ovat uudenvuodenpuheen painotukset ja millaisia kuvia iltapäivälehdet saavat linnanjuhlien isäntäparista. Koko kansan presidentin arvojohtuudella saattoi olla jotain merkitystä vielä silloin, kun oli sodan haavojen nuoleskelun aika. Hiihto, pientalonpoikaisuus ja Armi Kuusela, - kele!

Joo, ei tosiaan ollut omat vaalikiimat aluksi kovinkaan kaksiset – enkö tiedä, ovatko ne sitä vieläkään. Aluksi kuitenkin pohdin, että tutkailenpa kolmea mahdollista ehdokasta, Arhinmäkeä, Biaudet´a ja Haavistoa, vaikken uskonut kenellekään heistä olevan mahdollisuuksia oikein mihinkään. Paljonpa sitä silloin arvasi.

Melko pian hylkäsin kolmesta vaihtoehdostani kaksi. Toinen lähti yksipuolisuutensa vuoksi ja toinen ärsyttävyytensä. Tärkeydestään huolimatta, ei pelkän tasa-arvoisuuden ja ihmisoikeuksien toistaminen joka välissä ihan riitä. Ja joskus sentään – kaikista epäilystäni huolimatta – olen yrittänyt tykätä Arhinmäestä. Tähän yritykseen tuskin on enää paluuta.

Ja sitten on ne vanhat patut, joiden kehutaan olevan niin kovin kokeneita. Ikään kuin kokemuksessa merkitsisi yksinomaan määrä, eikä laatu lainkaan. Niinistöhän hallitseekin lähinnä yhteiskunnan säästämisen pahoinvoivaksi, Lipponen ärisemällä johtamisen ja Väyrynen kulissien takaisen kähminnän. Siitäkään en ole aivan vakuuttunut, saako näistä herroista arvoja esille yhtään sen enempää kuin Suomen Kuvalehden syntymäpäivät-ilmoituksista.

Tunnustan toki sen, että myös minun äänestyspäätökseni syntyi pitkälti tunnepohjaisesti. Maailma nimittäin muuttuu, ja jos kerran presidentistä ei pystytä luopumaan jokseenkin tarpeettomana, niin voisihan se edes edustaa muuttuvaa yhteiskuntaa tulevaisuuspainotteisesti. Kuudessa vuodessa yhteiskunta ehtii muuttumaan jo jonkun verran :)

Se olisi nimittäin ihan oukki doukki, jos tuleva presidentti edustaisi sanoissaan, teoissaan ja olemuksessaan menneisyyteen tarkertumisen sijasta yhteiskunnallista liberalisoitumista. Ja tuskin siitäkään on haittaa, että Haavistolla on selkeää konkreettista kokemusta siitä, että maailma ei ole enää pelkkä ´länsi´ eikä kansainvälinen politiikka pelkkää valtioidenvälisyyttä. Puhumattakaan pelkän talouden tai kansallisen edun painottamisesta.

Siksi – olemassa olevista vaihtoehdoista, ja pekkamaisen hillityllä varmuudella – Pekka :)

---

Ps. Pientä lisäsuolaa vaaleihin on tuonut kitinä gallupeista: ei saisi äänestäjä käyttää julkista tietoa äänestyspäätöksessään – ei ainakaan enää silloin, kun vaalikampanjat pääsevät lopulta käyntiin. Äänestystaktikointia saa tehdä vain eduskuntavaaleissa kun ratkaistaan se, kenestä tulee seuraava pääministeri – ainakin siihen saakka, kunnes puolue keksii vaihtaa puheenjohtajaansa.