Joulun päivänavaus

Tässäpä viimeisenä varsinaisena koulupäivänä pitämäni päivänavaus. Alkuun laitoin soimaan n. 1.18 ajaksi Tapio Rautavaaran Kulkurin Iltatähteä. Teksti on kirjoitettu normaaliakin enemmän puherytmiin sopivaksi.

----

Jaa-a, lomahan se on mielessä, mutta hoidetaan nyt vielä nämä viimeiset päivät tässä. Ja kerran nyt kun on lomasta puhe, niin mainittakoon, että tuossa edellä soi suosikkijoululauluni, vanha kunnon Tapsa, joku sanoisi. Sopii etenkin mökkijouluihin.

Ja vaikka lomasta minun olisi nyt tarkoitus puhua, mutta kun en oikein osaa käyttää erinäisiä perinneoppaita, niin ajattelin puhua hieman lempiaiheestani, eli itsestäni - ja tällä kertaa siis siitä, kuinka olen joululoman eri elämäni kehitysvaiheissani tähän saakka kokenut.

Lapsena joulunviettoni taisi kokea tähänastisen elämäni huippuhetken, ainakin jos mietitään joulun kaupallisuutta. Silloin jouluna saadut lahjat olivat tärkeässä asemassa, vaikka toki sukulaistenkin ajoittainen läsnäolo on jäänyt jollakin muotoa mieleen. Ja meillä oli noin muutoinkin se tapa, että jouluaatto vietettiin perheen kesken. Muistaakseni joulupäivänä sai mennä paritalossa olevaan naapuriin, ja sitten tapanina vasta muiden kavereiden luokse.

Kaupallisesta joulusta ihmettelen tätä nykyä hieman sitä, miksi niin monet paheksuvat ostosparatiisien joulumarkkinointia. Minä saan nimittäin päänsäryn ostoskeskuksista, olipa siellä joulu tai ei. Ja toisekseen ei paikallisessa marketissa, joissa siis paljon mieluummin käyn, juuri juhlapyhät näy - niitä muutamaa kausihyllyä lukuun ottamatta. Sen kyllä kestää.

Lapsuuden jouluihin liittyen voin jakaa myös kiitosta. Kiitän nimittäin vanhempiani siitä, että he ovat tarjonneet minulle päihteettömän joulun, ja ylipäätään päihteettömän vanhemmuuden mallin. Valitettavasti näin ei kaikissa perheissä ole. Itselläni on tosin tarkoitus siirtää tämä malli myös omalle lapselleni.

Sitten nuoruuteen. Nuorihan yrittää heikentää hetkellisesti sidettään vanhempiinsa. Tilalle tulevat kaverit, ja näin oli myös minun tapauksessani. Silloin kun asuin vielä kotona, niin oli siistiä päästä joulun jäljiltä katsomaan, mitä uusia pelejä kukakin oli kaveripiirissä saanut. Ja saatettiinhan me sitten lomapäivinä pelata jotain rooli- tai strategiapeliä yötä myötenkin.

Opiskeluaikoina touhu muuttui siinä määrin, että kaikki opiskelijakaverit lähtivät opiskelupaikkakunnalta perheidensä luokse. Niin tein minäkin, yllättävänkin monta vuotta - kunnes, näin eroperheen lapsena, kyllästyin sukuloimaan vähän siellä sun täällä. Kyllästyin siihen, että rauhoittumisen lomana markkinoitu vapaa olikin yhtä ravaamista paikasta toiseen.

Ryhdyinkin viettämään jouluja joko täysin itsekseni tai jonkun kohtalotoverini kanssa. Se oli ehkä hivenen diippiä, mutta hienoa ja avartavaakin se oli. Varsinkin nuorena - joka siis olen tokin mitä suuremmissa määrin edelleenkin - oli tärkeää pysähtyä pohtimaan mm. sellaisia asioita kuin mistä olen tulossa, mihin menossa ja kuka itse asiassa olekaan. Ah, ollapa mökillä pimeän ja täysin hiljaisen maaseudun ympäröimänä - vailla kiirettä mihinkään, pöydässä aivan liian iso jouluateria ja pihamaalla tuli rätisemässä saunan kiukaassa.

No, viimeistään nyt on touhu kuitenkin jälleen muuttumassa. Nimittäin lapseni syntymän myötä perhejoulu on kokemassa suoranaista renessanssia. Nyt suunnitelmissamme on kiertää neljän isovanhemman luona, nähdä pariin otteeseen ulkomailla asuvaa siskoani perheineen, ehtiä viettää aikaa mökilläkin ja kaupan päälle vieläpä ehtiä hoitaa kesken jäänyttä muuttoa täällä Espoossa.

Toivottavasti ei stressi iske, koska se mitä olen eniten joululomissa arvostanut, on juurikin kiireettömyys ja letkeä meininki. Näistä viimeistä sisältyy mielestäni myös tähän seuraavaan biisiin.

Oikein rentouttavaa joululomaa kaikille, myös yhteiskuntaopin kirjoittajille! :)

---
 

Loppuun soimaan n. 2.20 ajaksi Niko Ahvosen (vier. Sami Saari) Tanssin aika.

Ps. Yllä mainittu päihteettömyys ei tarkoita absolutismia - en keksinyt parempaakaan sanaa.

En vanno kuolevani lippumme puolesta

Itsenäisyyspäivä aiheuttaa minulle päänsärkyä. Ihan jo alkaen siitä, että aattona olen velvoitettu työni puolesta olemaan salissa, jossa lähes kaikki vannovat laulaen kuolevansa siniristilipun puolesta. Ensi vuonna taidan jäädä minäkin salin takaosaan valvomaan opiskelijoita – mikä on ainakin siltä osin harmi, että onhan kyseessä myös syksyn ylioppilaiden lakkiaisjuhlat.

Muutoinkin tuntuu siltä, että jo pelkkä juhlimisesta kieltäytyminen on eräänlainen kansallinen tabu, puhumattakaan vähäisestäkin kritiikistä päivää kohtaan. Uskonnolliset juhlat ja varsinkaan niiden uskonnollinen sisältö eivät tule aivan samalla tavalla jokaisen arkeen kuin “hyvä itsenäisyyspäivä” – etenkään tällaiselle uutisaddiktille :)

Suurin päänsärky itsenäisyyspäivästä syntyykin itsenäisyyspäivän näennäisen itsestäänselvyyden, joka paikkaan tunkeavuuden sekä sen sisällön määrittelemättömyyden yhdistelmästä. Tällainen yhdistelmä on vähintäänkin epä-älyllinen ja potentiaalisesti jopa vaarallinen. Nykyinen tapa viettää itsenäisyyspäivää on omiaan luomaan vaikutelmaa siitä, että kansallinen yhtenäisyys  ja varsinkin kansallinen itsemääräämisoikeus voisivat olla kestäviä itseisarvoja.

Ja vaikka nationalismi oli aikanaan hyvä yhdistävä tekijä silloin, kun oli syytä irtaantua tsaarin ja bolsevikin vallasta sekä puolustautua kommunistista diktatuuria vastaan, niin onpa tällä samalla aatteella mm. yritetty sulkea pois “väärin” poliittisesti ajattelevia ja kohdeltu kaltoin sekä omia kansallisia vähemmistöjä että miehityksen yhteydessä vangittuja “vääränlaisia” ihmisiä. Viittaan nyt esimerkiksi punaisten, saamelaisten sekä venäjänkielisten kohteluun.

Nykyinen tapa juhlia itsenäisyyspäivää ei ole omiaan tuomaan esille tätä ristiriitaa – ja sitä kautta johdatella juurikaan pohtimaan sitä, mikä historiassamme ja tässä hetkessä on aidosti tärkeää, kestävää ja säilyttämisen arvoista. Päinvastoin, nationalismiin voidaan verhota mm. ilmiselvä rasismi sekä yritys säilyttää illuusio nurkkakuntaisesta kansallisesta yhtenäisyydestä - ja näitä asioita voidaan jopa yrittää väittää perussuomalaisiksi piirteiksi! :)

Niin, ja onhan sekin jo mielenkiintoista, kuinka itsenäisyyden juhliminen on hyvin suurelta osalta sotien ylistämistä. Kuinkahan moni suomalainen edes muistaa, miten ja milloin Suomi oikeasti itsenäistyi? Retorisesta voisi myös kysyä, miksi emme juhli rehellisemmin sodissa saavutettuja ja silloin sangen tärkeitä torjuntavoittoja jonakin suoremmin niihin liittyvänä juhlapäivänä – niitähän riittäisi.

Sekin on mielenkiintoista, kuinka useat suurimmista nykyisistä kansallisista ylpeyden aiheista – kuten vaikkapa suuryrityksemme tai useat urheilusankarimme – ovat myös niitä, jotka tehokkaimmin välttelevät verojen maksua ja sitä kautta osallisuuttaan nyky-yhteiskunnan ylläpitoon.

Erityisen huolissani olen kuitenkin nuorista. Muistanhan itsekin, kuinka nuorena on tärkeää löytää “omat porukat” ja kuinka vetovoimainen vaihtoehto joka paikkaan tunkeva isänmaallisuus voikaan olla, nimim. Suomen MM-kultaa vuonna -95 juhlinut :) Myös tänäpäivänä koulumaailmassa näkee konkreettisesti senkin, kuinka otollista maaperää nuoret voivat olla mm. muukalaisvihamielisyydelle. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa?

Itsenäisyyspäivän lauluja ja juhlallisuuksia ei voi pitää kasvatuksellisesti kovinkaan onnistuneina – ei nuorille eikä oikein aikuisillekaan :)

Näiden seikkojen vuoksi minusta olisikin parempi, että juhlistaisimme nykyisen kaltaisten itsenäisyysjuhlien sijasta esimerkiksi demokraattisen, tasa-arvoisen ja suvaitsevaisen yhteiskunnan juhlaa. Siinä sivussa voisi kunnioittaa veteraaneja diktatuurin torjumisesta, suuria ikäluokkia hyvinvointivaltion rakentamisesta ja meitä “pullamössöjä” pehmeiden arvojen esille nostamisesta. (Mistäs sitä kunnioittaisikaan nykylapsia ja -nuoria? :) )

Että oikein hyvää kaikille! :)

Erään asuntokaupan tarina

Katsottiin tuossa  jo jokunen aika ennen lapsemme syntymää Peipeni (puspus) kanssa, jotta pieneltähän tämä meidän kaksiomme alkaa tuntua. Ei siinä välttämättä olisi mitään, jos kykenesimme elämään minimalistisesti, mutta ei, ei se näemmä oikein onnistu. Minulla on levyni ja motukkakamppeeni, ja Peipellä puolestaan esiintymiskamojaan.

Käytiin siinä sitten useammissa näytöissä ja pidettiin omaa kämppää omatoimisesti Oikotiellä myynnissäkin kuukauden verran. Ei syntynyt kauppoja. Yksi tarjous tosin itse tehtiin, mutta se ei mennyt läpi, kun myyjä ei uskaltanut teettää kuntotarkoitusta. Paljastettiin tällä ehdolla potentiaalinen bluffi (nyt siellä näkyykin olevan ainakin salaojitusprojekti käynnissä).

Haudattiin siinä sitten asuntokauppaideat hetkeksi, kun alkoi Peipen (puspus) maha kasvaa. Ensimmäisellä kerrallahan se taisi olla juuri Peipe, joka inspiroi meidät konkreettiseen asunnon etsintään - siis muuhunkin kuin Sunnuntai-Hesarin asuntoilmoitusten ylimalkaiseen selailuun.

Sitten kuitenkin tuossa viime keväänä innostuin itse pohtimaan asuntoasioita uudelleen. Ehkä siihen vähän vaikutti fiilis siitä, millaiseen asuntoon haluaa oman lapsensa tuoda. Peipekin (puspus) innostui.

Samalla hetkellä sattui vielä sekin, että Peipen (puspus) veli pyysi meitä mukaansa erääseen asuntonäyttöön, joka kiinnosti häntä. Tuumattiin, jotta että tullaan ja itse asiassa tuollahan saattaisi olla yksi meitä kiinnostava toinen kohde.

Käytiin sitten sielläkin, ja omaltahan se tuntui- kynnystesti oli onnistunut. Lisäksi arvelimme vanhasta kokemuksesta, etteivät ne tästä juuri miksikään muutu. Alue on se, mikä kiinnostaa, hinta mahdollinen ja kivassa huoneistoissa jopa kolme makuuhuonetta – yksi ylimääräinenkin siis!

Taisi mennä viikon verta, kun olimme tarjouksemme tehneet. Siinä sitten parit kuvioon kuuluvat vastatarjoukset ja se oli siinä.

Sitten pitikin saada oma myydyksi ennen uuden asunnon putoamista syliin. Onneksi aikaa oli jonkun verran ja pankista saatiin lupaus ns. bullet-lainasta.

Mutta kyllä hirvitti. Ekat näytötkin omassa asunnossa viestivät varsin hiljaisesta touhusta. Onneksi alkoi kesäloma – jotenkin ajatus ei kuumottanut yhtä paljon mökin saunan terassilla kuin kaupunkikaksiossa :)

Ja sitten se kävikin – yllättävän nopeasti vieläpä – että välittäjä soitti, jotta kaupat on tehty entisestäkin. Mitä nyt välittäjä puhelunsa aluksi vitsaili, että kiville meni :) Ja joo, pitihän siitä hinnasta tehdä selväksi, ettemme myy ihan millä tahansa (eka tarjous oli jokseenkin törkeä).

Ajoituksetkin menivät melko kivasti nappiin: kesän aluksi, suunnilleen lapsemme syntymän aikoihin, saimme tietää, jotta oma meni kaupaksi. Sitten saimme kuitenkin nauttia kesälomasta ilman muuttohärdellejä. Muutot tapahtuivat vasta kesän päätteeksi ja niin, että sitä pystyi jatkamaan sopivasti alkaneella isyysvapaalla.

Ja se muutto. Aluksi ajattelimme, että uuden asunnon yksi vahvuus on se, ettei siinä tarvitse tehdä remonttia. Kuitenkin siellä mökin saunan terassilla alkoi syntyä idea jos toinenkin: voisihan sinne ylös laittaa laminaattia ja sen yhdenkin seinän voisi maalata uusiksi jne. jne. :)

Siis ihan hyvät muuttohärdellit. Ja vieläpä hyvällä kiireellä varsinkin siinä vaiheessa, kun oli hetken aikaan omana sekä vanha että uusi. Onneksi kamojen siirto meni sentään hyvin, kiitos muuttoapujen. Remppaankin löytyi onneksi hienoa apua – erityisesti Äiskän ammattitaitoinen mies. Ilman häntä ei olisi tullut jälleen kerran oikein mitään, useammastakaan asiasta.

Mutta nyt sitä sitten asua töllötetään täällä. Ja muutto on edelleen kesken :) Pitäisi nimittäin vielä laittaa yhteen kohtaan vielä pätkä tapettia, maalia vähän tuonne ja tänne sekä tavaraa sinne ja tuonne. Pikkuhiljaa, tai siis joululomalla sitten :) Makuuhuoneen uusi kaappi ja olohuoneen uusi sohva sentään tulivat tuossa ihan viikkona parina.

Sen voi kuitenkin sanoa, että omalta tämä tosiaan tuntuu – meille sopivalta. Neliöitä on kohtuullisesti, huoneita mukavasti, mukavan avara alakerta, uusi maali seinässä tekee sisätiloista oman ja tuoreen, pihapiiri on sekä kiva että lapsiystävällinen, ja naapurit vaikuttavat kivoilta. Työpaikalle on kutakuinkin täsmälleen sama kuin edellisestä asunnosta – mutta moottoriteiden hörinä ei tänne kuulu.

Ainoina miinuksina taitaa olla selkeän moottoripyöräparkin puuttuminen, ahtaat autojen parkkiruudut sekä tietysti iänikuinen riski siitä, että tulee jotain isoa remonttia. (Onneksi säästöihin jäi sentään hieman puskuria.)

Koti se on ihmiselläkin.

Yllättävän nopeasti sitä unohtaa, miltä tuntui asua "siinä vanhassa".

---

Ps. Edellinen asuntoyhtiö sen sijaan jätti “kivat” muistot itsestään vaatimalla lisärahaa kuitenkaan kykemättä yksilöimään miksi…!?! :(

Erään lapsen syntymä

Se taisi olla joku lokakuun alku, kun tajusimme olevamme raskaana. Aika jännä. Kovin kauaa asiaa ei oltu ehditty ”suunnitella,” mutta niin se tikku vaan näytti plussaa. Joten eipä siinä, uutta kohti :)

Siittäjän näkökulmasta suunnilleen kaksi ensimmäistä kolmannesta raskauden koko mitasta menee etupäässä puolisossa tapahtuvien mahdollisten hormoonimuutosten havaitsemiseen sekä omaan pinnan alla hiljakseltaan kytevään ajatukselliseen valmistautumiseen – tai siis kenellä tarkoittaa ja kenellä ei. Muun muassa perhevalmennuksissa opin, että löytyy sitä isiäkin, jotka eivät olleet asialle suoneet juuri ajatuksen ajatusta viikkoa paria ennen laskettua H-hetkeä. Ehkä niillä synnytysoppaillakin - siis niillä, jotka kertovat mm. sen, että voi se myös mieskin välillä tampata mattoja - on siis oikeasti joku kohdeyleisönsä :)

Toki alkuraskauteen liittyi myös yksittäisiä erityistapahtumia, kuten ultraa ja sen sellaista. Käytiin varmuuden vuoksi varhaisultrassa varmistamassa, että jokin siellä sykkii. Pituutta taisi silloin olla noin 1,3 senttiä. Ekassa virallisessa sitä oli jo kokonaiset viisi senttiä ja muutoinkin tyyppi vaikutti raajoineen kaikkineen joltakin ihmisen ja South Park -hahmon välimuodolta :)

Loppua kohden masu tietenkin kasvoi ja jossain välissä sieltä oli tuntunut jo ekat liikkeetkin. Lisäksi tuli neuvolakäynnit, kunnan järjestämät perhevalmennukset sekä käymämme maksullinen synnytysvalmennus. Kahden jälkimmäisen ero oli selvä: edellisessä lähinnä kerrottiin, mihin pitää mennä, jos joku haluaa ulos. Jälkimmäisessä sitten valmistauduttiin ihan oikeasti siihen, mitä se synnytys voikaan itseasiassa olla.

Toki asiaan liittyi myös byrokratiaa, kun anoimme oikeutta synnyttää lapsemme kotikuntamme sijasta mökkipaikkakunnallamme, tai siis 120 kilsan päässä sieltä – kiitos palveluiden keskittämistoimenpiteiden.

Itse synnytys käynistyi joskus aamulla. Peipe (puspus) herätti minut hetken supistelujen jälkeen. Söimme siinä sitten aamupalat ja lisäksi mm. vein biojätteet kompostiin ja kastelin kasvimaan. KYS:ssä pääsimme suorilla synnytyssaliin ja itse synnytyskin sujui – kaikeksi onneksi – ilman mitään kummallisuuksia.

Peipe (puspus) hoiti synnytyksen oikein hienosti, valtavalla keskittymisellä ja mielenlujuudulla. Olen ylpeä hänestä. Ja itsekin tajusin onneksi käydä jossain välissä syömässä kunnon eväät ja näin minusta oli apua juuri silloin, kun sitä kenties eniten kaivattiin. Onneksi saimme myös hyvän, eli samalla sekä kokeneen että ainoastaan sopivasti synnytyksessä mukana olleen, kätilön.

Kaikkineensa synnytys kesti melko lailla tarkkaan 12 tuntia, jos lasketaan supistusten alkamisesta lapsen pihalle tuloon. Se oli kyllä metka vaihe, se ulostulo. Ei sitä oikein arvannut mitä sieltä oli tulossa, kun päälaki ekan kerran näyttäytyi. Pian sitä kuitenkin oli pinnalta putsattu, rintaa hamuava pieni olento äidin rinnalla ja omassa sylissä. Taisi elämä muuttua kertarykäyksellä, vähän jokaiselta :)

Synnytyksen jälkeen oltiin sitten muutama yö synnytysosastolla, onneksi perhehuoneessa. Olisi ollut kyllä aika ankeaa etsiä joku muu yöpaikka (vaikka sellainenkin oli tarjolla!) ja tulla morjestamaan uutta perhettä aamulla.

Jos Peipeä (puspus) meinasi kypsyttää loppuraskauden odottelu ison mahan kanssa, niin itselläni meinasi tulla perhehuoneen neljä seinää vähän turhankin tutuiksi. Puhumattakaan siitä, että KYS ei tarjonnut isille ruokaa, ei edes rahasta. Viimeisenä päivänä tajusin onneksi käväistä läheisellä ABC:lla syömässä ”isoäidin lihapullat”, lukemassa Hesarin ja juomassa kahvit.

Nyt tätä uutta ihmiseloa on sitten ihmetelty kuukauden verta. Hyvin on vissiin mennyt tämäkin. Ihan alussa ihmeteltiin huudon syytä, kun ei pieni suu kyennyt vielä paljaaltaan vetämään tarpeeksi maitoa. Rintakumi auttoi kummasti. Sitten vatsa ilmoitteli, ettei pysty äkkiseltään käsittelemään kaikkea maitoa ilman vatsaväänteitä. Siihen löytyi onneksi tippalääkettä, jonka myötä olo on kummasti helpottunut. Muutoin arki meneekin Lillukan osalta nukkuessa, syödessä, mökin seiniä, kattoa ja ikkunoita ihmetellessä - sekä toki välillä myös huutaessa. On kuitenkin toistaiseksi antanut nukkua ja kaikkea, kolmesta viiteen tuntia kerralla. Niin, ja kasvu, se on kovaa. Grammoja, senttejä ja uusia ihopoimuja tulee uskomatonta vauhtia.

Isyydenkin olen jo tunnustanut – kun se sitten kuitenkin lopulta onnistui ilman, että sitä varten olisi tarvinnut reissata tuhatta kilometriä. Kohta pitäisi varmaan ilmoitella nimeä ja muuta. Tosin se vaatii sen, että pitää itse ottaa selville maistraatin osoite. Saamassamme asiaa koskevassa kirjeessä oli ainoastaan seurakunnan osoite valmiiksi etsittynä!? :)

Yhtä kaikki, onhan se pienoinen ihme: nyt se on ja öhöttää tuossa. Aika kokonaisvaltaisesti.

---

EDIT: Myös neuvolantäti on mahtava. Tuli eka kerralla käymään luonamme ja pahoitteli, että seuraava ei välttämättä onnaa enää. Muutenkin on koko ajan, että soitelkaa tai tekstailtaa ihan mihin aikaan tahansa.

Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan

Persujen rasistisiivessä on parikin henkilöä saanut tuomiot joko kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tai uskonrauhanrikkomisesta. Tämä on herättänyt keskustelua viharikoksista ja sananvapaudesta.

Asia on mielestäni varsin yksinkertainen.

Aluksi on syytä kysyä, hyväksymmeko sen, että kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa kenestä ja mistä tahansa. Myös sellaista, joka vahingoittaa tai voi vahingoittaa toista ihmistä.

Jos emme hyväksy tätä eli hyväksymme sananvapauden(kin) rajallisuuden, niin sitten pitää miettiä – kenties kiinnostavinta kysymystä – sananvapauden rajoista. Eli jos sinusta esimerkiksi Halla-ahon saamat tuomiot eivät olleet perusteltuja, niin mikä olisi sellainen kuviteltu rikos, joka puolestaan olisi rikoksen tunnusmerkit ylittävä rikos. Miten se eroaisi Halla-ahon toimista?

Minusta kansanryhmää vastaan kiihottaminen on perusteltu rikosnimike. Yhteiskunnalla tulee olla keinoja puuttua ilmeisiin vihanlietsontoihin. Sen sijaan uskonrauhan rikkomista en oikein ymmärrä. Uskonto ei pysty luokkaantumaan. Sen sijaan kansanryhmää vastaan kiihottaminen käsitykseni mukaan suojelee – tai ainakin se voisi suojalla – tietyn uskonryhmän jäseniä, siis ihmisiä.

Siitäkään ei mielestäni ole epäselvyyttä, etteivätkö Halla-ahon sanat yleistysten ja valheiden kautta solvaisi ja panettelisi tiettyjä kansanryhmiä. Sen sijaan tässä viimeisissä oikeudenkäynnissä – tai ainakin sen uutisoinnissa – ihmetytti keskittyminen pääasiassa yhteen ainoaan kirjoitukseen, ja vieläpä sen yksittäisiin sanamuotoihin. Mielestäni, tässä tapauksessa, Halla-ahon kirjoituksia olisi tullut tarkastella kokonaisuutena. Se oli toki hyvää, että oikeus arvioi myös kirjoituksen motiiveja ja julkaisun asiayhteyksiä - halla-aholaisethan saivartelisivat mielellään yksinomaan kirjaimista.

Halusimmepa tai emme, yhteisöissä ja yhteiskunnissa on sääntöjä. Niiden avulla määritellään mm. sallitun ja ei-sallitun raja. Mielestäni me yksilöt ansaitsemme yhteiskunnan turvan olemisellemme – tämä koskee myös sanallista vihanlietsontaa. Tämä on erityisen tärkeää tällaisena muukalaisvihamielisyyden ja islamin vastaisuuden aikakaudella.

Asia on yksinkertainen, näin periaattellisella tasolla. Oikeus on tehnyt päätöksensä yksittäistapauksissa.