Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi kohotan maljan neljästi Suomen itsenäisyydelle. (Maljan nostamisen alkoholittomana vaihtoehtona toimikoon nelinkertainen eläköön-huuto.)
Ensimmäinen malja nousee veteraaneille. Hienosti puolustettu.
Toinen malja menee poliitikoille. Kiitos kun olette omalta osaltanne edistäneet vakautta sekä yhteiskunnan sisällä että lähialueillamme.
Kolmas malja kipataan ihmisyyden hyville puolille. On ne vaan hienoja juttuja – rauha, kuunteleminen, suvaitsevaisuus ynnä muu sellainen, jonka ansiosta kykenemme kilpailun ja riitelyn ohella myös yhteistyöhön ja sujuvaan kanssaelämiseen.
Ja neljäs malja kuuluu suurvaltapolitiikalle. Ensinnäkin teidän sotkujenne vuoksi Suomi onnistui livahtamaan itsenäisyyteen, ja toisekseen teidän kisanne eivät ole onneksi kuin kerran uhanneet itsenäisyytemme kannalta oleellisia asioita. Ja silloinkaan ei sentään sen pahemmin.
Näiden komeiden maljojen jälkeen onkin sitten pakko mennä siihen, mikä minua itsenäisyyspäivän vietossa ihmetyttää: kyvyttömyys erottaa lähikäsitteet toisistaan. Senhän voisi olettaa olevan hienon yleissivistävän koulutusjärjestelmämme jäljiltä peruskauraa, mutta ei, sitä se ei todellakaan ole.
Kaivakaamme siis avuksi se kuuluisa rautalanka.
Valtiollinen itsenäisyys on sitä, että tämän – rajoiltaan jokseenkin sattumanvaraisen – maapläntin asukkaat ovat voineet päättää keskenään omista asioistaan. Ja tosiaan on todella hienoa, ettei tällä tontilla päätösvaltaa ole käyttänyt sitten vuoden 1917 Pietarin tsaari tai Moskovan kommunisti. Tosin sekin on onni, että itsenäisyys ei tarkoittanut 30-luvulta alkaen lapualaisten diktatuuria. Valtiollinen itsenäisyys ei siis välttämättä tarkoita demokratiaa.
Itsenäisyys ei myöskään tarkoita samaa kuin suomalaisuus, eli kansallisuuteen perustuvaa identiteetin osaa. Identiteetteja voidaan muodostaa yhteisöllisesti melkolailla riippumatta siitä, miten valtiollinen valta ympärillä muodostuu – synnytettiinhän ajatus suomalaisuudesta tsaarin nokan alla. (Huom. Suomalaisuus ei siis suinkaan ole mikään ikuinen asia.)
Itsenäisyyspäivän vouhotuksista epäilyttävin on kuitenkin isänmaallisuuden korostaminen. Sen avullahan nivotaan usein yhteen itsenäisyys, kansallinen identiteetti ja tietty maantieteellinen alue. Usein tälle sopalle lätkäistään nimeksi kansallinen suvereniteetti, josta öhöttäminen näyttää olevan nykyisin äärimmäisen muodikasta. Tämä ilmiö saa usein suorastaan oksettavia ilmenemismuotoja, kuten leinojakorut, veteraanien rinnastaminen vähän yhteen jos toiseenkin asiaan ja niin edelleen, tiedäthän.
(Jostain syystä veteraanit muuten vedetään mukaan peliin lähinnä silloin, kun keskustellaan vähemmistöistä ja muista ´ei meistä´. Miksiköhän kukaan ei nosta heitä esille esim. silloin kun peruspalveluiden toteutuminen koetaan kyseenalaiseksi. Luulisi sen olevan melko keskeinen osa ´puolustettavaa´ yhteiskuntaa :) )
Isänmaallista ahdasmielisyyttä ei näytä yhtään häiritsevän sekään, että itsenäisyyden käsitehän ei sisällään määrittele sitä, millainen kansallisuuksien kokonaisuus tätä itsenäistä valtaa käyttää. Saatikka se, että suomalaiseen yhteiskuntaan on aina sisältynyt kansallisia vähemmistöjä – jostain suomalaisten kulttuurien tai poliittisten näkökulmien moninaisuudesta nyt puhumattakaan. Miksi ihmeessä isänmaallisuuteen näyttää olevan jokseenkin mahdoton sisällyttää ajatusta moninaisuudesta?
Sinällään kansallinen umpimielisyys ei ole ensinnäkään mitään uutta, mutta ei sen uudelleen vahvistuminenkaan ole yllättävää. Onhan globalisaatiokehitys osaltaan osoittanut tiukkarajaisen kansallisvaltio-käsitteen keinotekoisuuden. Valitettavasti osa porukasta ei vain kykene tätä yksinkertaisuuttaan käsittämään, ja umpimielisten vastarektio on taattu. Ei näiden rajojen sisällä ole koskaan ollut yhtä ainoaa suomalaisuutta ja vastaavasti suomalaisuutta voi kokea ihan missä tahansa muualla. Ja eiköhän ´meidän suomalaisten´ kesken ole enemmän eroavaisuuksia kuin jonkinlaisen keskimääräisen suomalaisen ja vaikkapa ruotsalaisen välillä.
Surullisinta tällaisessa kapea-alaisessa isänmallisuudessa on se, jos se nostetaan politiikan keskiöön, eräänlaiseksi poliittiseksi itseisarvoksi. En nimittäin keksi oikeastaan mitään mielekästä syytä ylipäätään korostaa kansallisuutta politiikassa. Isänmaallisuudesta ja kansallisesta suverineetista töhöttämisen sijasta mielestäni olisi paljon – siis huomattavan paljon – oleellisempaa keskittyä ihan yksinkertaisesti siihen, kuinka me, ihmiset, pärjäämme. Toteutuuko meidän ihmisarvomme ja perusoikeutemme, voimmeko sekä ruumillisesti että henkisesti hyvin, näyttääkö tulevaisuus vähintäänkin nykyisen kaltaiselta, ja kuinka näiden asioiden toteutuminen parhaiten varmistetaan? Ei näihin peruskysymyksiin vastaamiseen tarvita suomalaista uhoa.
(Huomaa sekin, että näiden kysymysten kannalta myös talouspolitiikan pitäisi olla väline, ei itseisarvo. Nykyäänhän tilanne näyttää ajoittain päinvastaiselta.)
Eli kyllä, neuvostodiktatuuri oli näiden peruskysymysten kannalta ilmeinen uhka. Mutta ei, Euroopan unioni ei sitä ole. Pikemminkin eurooppalaisessa yhteisöllisyydessä on nurkkapatriotismia äärettömän paljon enemmän potentiaalia näiden perusseikkojen toteuttamiseen – varsinkin, jos eurooppalaisessa yhteistyössä päästäisiin eroon isänmaallisesta kisailusta. (Se ei tosin onnistu ilman unionin rakenteiden muuttamista, eli sitä parjattua liittovaltiokehitystä.)
Enkä malta olla lisäämättä myös paikallisnäkökulmaa: Nimittäin kuntauudistuskeskustelussa ei pitäisi sinällään keskittyä identiteettikysymyksiin. Se, koenko halutessani tuomarilaisuutta, espoolaisuutta vai suurhelsinkiläisyyttä (tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi toiviaiskyläläisyyttä, kiuruvetisyyttä vai suuriisalmelaisuutta), ei liity suoraan siihen, miten hyvin koen kotikuntani tukevan vaikutusmahdollisuuksiani ja hyvinvointiani.
Ja kyllä, se, että pyrimme jaottelemaan ihmisiä keinotekoisesti esimerkiksi kansallisuuden mukaan, on ilmeinen uhka. Sen ladun päässä ei ole paljon muuta kuin ihmisarvon riisuminen vieraalta ja erilaiselta – ja tästä tuppaakin olemaan melko lyhyt matka Kansainvälisen rikostuomioistuimen syytteisiin, jos asia näin modernisti ilmaistaan. Mutta tuohon väliinkin mahtuu aivan liian paljon turhaa nokittelua ja kisailua, josta on pidemmän päälle enemmän haittaa kuin hyötyä aivan kaikille. Tämän verran meidän pitäisi kyetä kokonaisuutta hahmottamaan.
(Miksiköhän muuten talouden saralla korostetaan rajattomuutta ja vapaakauppaa, mutta politiikassa pidetään kynsin ja hampain kiinni kansallisten raja-aitojen rippeistä? Kansallisuudenhan voisi jättää puhtaasti kulttuuri- ja identiteettikysymykseksi.)
Keskitytään siis oleelliseen. Myös itsenäisyyspäivänä – koska se on meille mahdollista.
Malja sille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti