On ollut ilmoilla vähän sellaista meininkiä, että uusi kämppä. Huone pari lisää ja ainakin yksi seinänaapuri vähemmän, tiedäthän. Työpaikalle pitäisi päästä edelleen polkupyörällä, mielellään ilman hikoilua, ja Peipen (puspus) pitäisi päästä kätevästi julkisilla Isolle kirkolle. Ja toki ne vakiojututkin, ettei saisi olla isompaa remppaa tulossa ja erilaiset kosteusvaaratkin vähän epäilyttävät. Myös autolle ja Vulkaanilleni pitäisi löytyä omat, kivat paikkansa. Niin, ja kodiltahan sen vielä pitäisi tuntua – heti kynnyksen ensimmäistä kertaa ylittäessä.
Aika perusyhtälöä on varmaan sekin, että ihan tuollaiset perustoiveet ohjaavat katselemaan kämppiä, jotka ovat vähintään sellaiset 10 – 15 prosenttia yli minimibudjetin. Täällä pk-seudulla se ei edes tarkoita mitään kovin kummoista, on meinaan sellainen kysynnän ja tarjonnan meno täällä (päällä). Ymmärränkin jossain muodossa ympäriskuntiin muuttajia ja samaistun jossain määrin siirtolaisten kotiseutukaipuuseen.
Melkoinen ansahan se tämä tällainen tilanne on. Sitä voisi niin helposti sitoa itsensä sellaisiin lainoihin, ettei siinä edes tarvittaisia mullistuksia korkotasossa, omissa työkuvioissa tai arjen menoissa. Olisi niin helppo laskea viimeisen sentin päälle, ja ottaa riski. Siitäkin huolimatta, että enää oma taloudellinen vastuu ei kata pelkkää vuokrakämpän irtaimistoa.
Tätä se keskiluokkaisuus kai on. Yritetään olla vähän enemmän kuin ollaankaan – koska muutkin ovat. Ei taida nimittäin olla Kreikka ihan ainoa, joka on vedellyt melkoisella riskillä ja oman taloutensa reaaliteetteja unohdellen.
Joku teorioitaan kirjoihin rustannut onkin joskus todennut, että yksilö sidotaan nykyaikaiseen yhteiskuntaan lopullisesti ja tehokkaimmin juuri asuntounelmien ja asuntolainan avulla. Sen jälkeen on paha enää kieltäytyä ylitöistä tai muistakaan ansaintakeinoista. Ainakaan taka-askelia ei voi ottaa, downsiftaus ei onnaa.
Eikä tilannetta lainkaan paranna se, että sisustuslehdet tuputtavat siihen kuuluisaan pintaremonttiin. Sillä tosin näytetään nykyisin viittaavaan lähinnä kodin sisustamista uusien muotien mukaan. Trendikäs koti on vissiin se juttu, ja ensi vuonna onkin sitten jo uudet tuulet.
No joo, eipä tämä sen kummoisempaa ole kuin eräänlaista matematiikkaa. Palkkaa x määrä, työn pysyvyys y todennäköisyydellä, velkaa z euroa, omaisuutta k:n verran ja potentiaalisia korjaus-, remontti- ja kulutustoiveita karkeasti ja varovasti yläkanttiin laskien ainakin jotain l-tasoa. Ja pienenä lisänä toki se, että kodiltahan se voisi tuntua :)
Väitin kuitenkin, että asunnon merkitystä elämänlaadun tekijänä usein liioitellaan. Ainakin itselläni painaa vaakakupissa enemmän taloudellinen riippumattomuus kuin kämpän läheisyys suhteessa siihen liitettyä ideaalia. Etenkin jos tuota ideaalia pitää määritellä talon uutuuden, neliömäärän, olohuoneen takaseinän värin, keittökoneiden ovien materiaalien sekä muiden sangen ulkoisten tekijöiden avulla.
Tämä tässä ainakin on selkiintynyt, aiempaakin vahvemmin :)
----
Ps. Onneksi se eka asuntotarjouksemme ei mennyt läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti