Vahvan johtajan kaipuusta

Elämme poikkeuksellisia aikoja – jälleen kerran.

Nämä ankeat ajat ovat saaneet yhä useamman kaipaamaan sitä kuuluisaa vahvaa johtajaa. Tosin kukaan ei tunnu oikein vaivautuvan avaamaan sitä, mitä tällä vahvalla johtajalla mahdetaan tarkoittaa. Ainakin minulle tulee kiusaus tulkita ehdotukset niin, että joku vähintään Kekkosen tasoinen jehu olisi jotensakin tarpeen.

Vai mitä muuta vahva johtajuus voisikaan tarkoittaa? Jossain yhteyksissä on mainittu Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan Herman van Rompuyn aseman vahvistaminen. Mitäköhän kaikkea valtaa sille sitten oikein pitäisi antaa? Vai kuka muu voisikaan olla tilanteeseen sopivin ´valistunut itsevaltias´? Komission Barroso? Keskuspankin Draghi? Tai ehkä pestin voisi nykyoppien mukaisesti ulkoistaa vaikkapa kansainvälistä rahoitusalaa edustavalle IIF:lle?

No joo, puhuuhan ne toiset sentään vahvasta *poliittisesta* johtajuudesta, mutta ei sitäkään oikein avata. Voisiko se sitten olla sitä, että esim. Merkel käyttää kaikkea sitä poliittista valtaa mitä nykyinen, tarkoituksellisen epämääräinen Euroopan unionin rakenne hänelle suo? Tosin ei tästäkään oikein tunnuta tykkäävän, vai onko kyse sitten siitä, että Merkelillä vain pitäisi olla nykyistä vahvempi tahto?

Eniten ihmettelen kuitenkin sitä, onko tosiaan niin, että näin hädän hetkellä emme yhtäkkiä luottaisikaan edustukselliseen demokratiaan ja yhteistyöhön? Ehkä ne ovat vähän samanlaisia asioita kuin joku ympäristönsuojelu ja kehitysyhteistyö – asioita, joita voi harrastella ehkä joskus sitten, kun ei ole enää mitään muita huolia? (Ja milloinkohan sellaiset ajat koittaisivat?)

Tosiasiassa, ainakin poliittikkojen suusta kuultuina, nämä puheet vahvasta johtajavasta taitavat olla lähinnä keino ulkoistaa vastuu olemattomalle johtohahmolle. Rahoitusalan edustajille vastaavat puheet taitavat puolestaan olla yksi keino ilmaista, että poliitikkojen nykytoimet eivät tyydytä markkinoita.

Itse asiassa vahvaan johtajaan verrattuna huolestuttavampaa näissä puheissa onkin niiden taustalla oleva pakon retoriikka. Siitähän on Suomessakin meuhkattu sitten 90-luvun alun laman. On pakko tehdä sitä ja tätä – ja jostain syystä tämä pakko tuntuu liittyvän enemmän tai vähemmän sijoittajien voiton mahdollisuuksien edistämiseen. Mutta jos jokin olisi aidosti pakko, niin tuskinpa tuo jäisi tekemättä, vai mitä :)

Irvokkainta tässä kriisissä on se, että kriisin perussyyt tuntuvat olevan edelleen vahvempaa valuuttaa kuin nykydemokratian perusperiaatteet. Tuntuu nimittäin siltä, että etenkin eurooppalaiset oikeistolaiset ja konservatiivit eivät halua luopua yhtäältä uusliberalistisesta markkinauskostaan ja toisaalta nationalismin ylikorostamisestaan. Näiden rinnalla edustuksellisuuteen ja yhteistyöhön perustuva demokratia tuntuu olevan melko köykäistä tavaraa.

Jos kerran olemme joutuneet ojaan rahoitusmarkkinoiden pikavoittojärjestelmän ja erityisesti muutamien jäsenvaltioiden talouspoliittisten mokien vuoksi, niin miksi edelleen sijoitustoiminta tuntuu jatkuvan ennallaan ja jokainen jäsenvaltio keskittyy lähinnä ajamaan omia vakuus- ja muita päähänpinttymiään. Tuntuu siltä, että EU:ssa ei nähdä metsää puilta. Ikään kuin jatkettaisiin housuun tuuttaamista, vaikka uusliberalismin kökkäre tukkiikin koko lahkeen ja nationalismi valuu reittä pitkin. Ja nyt en edes viitsi mennä Stubbin kulttuuri-, eiku siis, markkinadarwnismiin tai johonkin Halla-ahon tankkipuheisiin (nämä ajatukset taitavatkin olla tätä kriisiä syvemmällä).

Tilanteen surullisuutta ei kovinkaan paljoa paranna se, että ainakin joillakin lienee mahdollisuus todeta, että minähän sanoin. Jälkiviisaudella emme pääse ajassa taaksepäin, mutta opiksi siitä edes voisi ottaa.

Ja sitten iso mutta. Nimittäin kaikeksi onneksi elämä ei taida päättyä tälläkään kertaa tähän. On tässä nimittäin jokunen positiivinenkin seikka, usko pois :)

Ensinnäkin mikään tosiasiallinen asia ei sinällään puhu edustuksellisuuteen ja yhteistyöhön perustuvan demokratian alennustilan puolesta. Paitsi tietty tuo kyvyttömyys nähdä metsää puilta ja öhötys vanhoissa kaavoissa, mutta tästä sokeudesta ei voi sinällään syyttää demokratiaa (kuten ei voi nykykriisistäkään syyttää euroa sinällään).

Uskon nimittäin, että tässäkin tilanteessa demokraattinen prosessi on, hieman Churchilliä mukaillen, haastavista vaihtoehdoista selvästi paras mahdollinen. Toki demokratiaankin kaivataan johtajuutta sen verran, että mahdollisimman monesta edustuksellisesta ryhmittymästä tulisi löytyä sellaiset henkilöt, jotka kykenevät perustelemaan ryhmänsä jäsenille näkökenttän avartamisen oman navan tuijottelusta ja sen yhden ajatuksen jankkaamisesta edes hitusen monipuolisemmaksi – niin, että toistenkin ryhmittymien näkökulmia pyrittäisiin ymmärtämään. Tarvittaisiin siis Kekkosen sijasta nippu ahtisaaria :) (Valitettavasti niistä näyttäisi olevan hieman pulaa – mistä historia muistanee muistuttaa jälkipolvia.)

Toinen positiivinen asia on eurooppalaisen yhteistyön tiivistäminen. Olkoonkin, että tästä ilmiöstä tuntuu nykyään joutuvan käyttää termiä liittovaltio(peikko). Edellinen käsite oli ennen kiva juttu, mutta jälkimmäinen ei enää naurata ketään. Koska kansallinen suvereniteetti :)

Oli käsite mikä tahansa, niin tarvitsemme yhteistyöhön nojautuvat Euroopan. Sellaisen Euroopan, jossa valta kuuluu kansalaisten valitsemalle parlamentille, eikä suinkaan jäsenvaltioiden päämiehille. Euroopan, jossa sekä yhteison että osavaltioiden tulisi toimia kestävästi, niin taloudellisesti, ekologisesti kuin sosiaalisestikin. Ja toki tässä Euroopassa ihmiset olisivat sijoitusmarkkinoita (ja peruspalvelut hallintorajoja) tärkeämpiä.

Mutta siis positiivista on se, että EU näyttää kaikesta huolimatta jatkavan yhteistyön tiivistämisen askelten ottamista. Onhan se 90-luvun lopussa muodollisesti käyttöön otettu vakaus- ja kasvusopimus vissiin nyt vihdoinkin tarkoitus ottaa ihan oikeasti käyttöön. Ja kai siellä jotain pieniä tiukennuksia finanssivalvontaan on tulossa, ehkä jopa aiemmin hörhöajatukseksi luokiteltu valuutansiirto- eli Tobinin verokin.

Tottahan toki nämä askeleet kohti aiempaa tiivimpää yhteistyötä voisivat olla nykyistä suurempia, mutta suunta sentään on oikea. Onko syy askelten pienuuteen ja haparoivuuteen sitten siinä johtajuudessa, niin tiedä vaikka olisikin. Mutta ei siis suinkaan yhtä Kekkosta, vaan monta ahtisaarta :)

-----

Ps. Yhtenäistä Eurooppaa odotellessa jokaisen kannattaa pohtia esim. sitä, mikä on kansallisen suvereniteetin merkitys nykyisen kaltaisessa postkansallisvaltiollisessa maailmassa, ja toisaalta sitä, kuinka uskottava satu näkymättömästä kädestä – sellaisenaan – onkaan :)

Uuden asunnon loukku

On ollut ilmoilla vähän sellaista meininkiä, että uusi kämppä. Huone pari lisää ja ainakin yksi seinänaapuri vähemmän, tiedäthän. Työpaikalle pitäisi päästä edelleen polkupyörällä, mielellään ilman hikoilua, ja Peipen (puspus) pitäisi päästä kätevästi julkisilla Isolle kirkolle. Ja toki ne vakiojututkin, ettei saisi olla isompaa remppaa tulossa ja erilaiset kosteusvaaratkin vähän epäilyttävät. Myös autolle ja Vulkaanilleni pitäisi löytyä omat, kivat paikkansa. Niin, ja kodiltahan sen vielä pitäisi tuntua – heti kynnyksen ensimmäistä kertaa ylittäessä.

Aika perusyhtälöä on varmaan sekin, että ihan tuollaiset perustoiveet ohjaavat katselemaan kämppiä, jotka ovat vähintään sellaiset 10 – 15 prosenttia yli minimibudjetin. Täällä pk-seudulla se ei edes tarkoita mitään kovin kummoista, on meinaan sellainen kysynnän ja tarjonnan meno täällä (päällä). Ymmärränkin jossain muodossa ympäriskuntiin muuttajia ja samaistun jossain määrin siirtolaisten kotiseutukaipuuseen.

Melkoinen ansahan se tämä tällainen tilanne on. Sitä voisi niin helposti sitoa itsensä sellaisiin lainoihin, ettei siinä edes tarvittaisia mullistuksia korkotasossa, omissa työkuvioissa tai arjen menoissa. Olisi niin helppo laskea viimeisen sentin päälle, ja ottaa riski. Siitäkin huolimatta, että enää oma taloudellinen vastuu ei kata pelkkää vuokrakämpän irtaimistoa.

Tätä se keskiluokkaisuus kai on. Yritetään olla vähän enemmän kuin ollaankaan – koska muutkin ovat. Ei taida nimittäin olla Kreikka ihan ainoa, joka on vedellyt melkoisella riskillä ja oman taloutensa reaaliteetteja unohdellen.

Joku teorioitaan kirjoihin rustannut onkin joskus todennut, että yksilö sidotaan nykyaikaiseen yhteiskuntaan lopullisesti ja tehokkaimmin juuri asuntounelmien ja asuntolainan avulla. Sen jälkeen on paha enää kieltäytyä ylitöistä tai muistakaan ansaintakeinoista. Ainakaan taka-askelia ei voi ottaa, downsiftaus ei onnaa.

Eikä tilannetta lainkaan paranna se, että sisustuslehdet tuputtavat siihen kuuluisaan pintaremonttiin. Sillä tosin näytetään nykyisin viittaavaan lähinnä kodin sisustamista uusien muotien mukaan. Trendikäs koti on vissiin se juttu, ja ensi vuonna onkin sitten jo uudet tuulet.

No joo, eipä tämä sen kummoisempaa ole kuin eräänlaista matematiikkaa. Palkkaa x määrä, työn pysyvyys y todennäköisyydellä, velkaa z euroa, omaisuutta k:n verran ja potentiaalisia korjaus-, remontti- ja kulutustoiveita karkeasti ja varovasti yläkanttiin laskien ainakin jotain l-tasoa. Ja pienenä lisänä toki se, että kodiltahan se voisi tuntua :)

Väitin kuitenkin, että asunnon merkitystä elämänlaadun tekijänä usein liioitellaan. Ainakin itselläni painaa vaakakupissa enemmän taloudellinen riippumattomuus kuin kämpän läheisyys suhteessa siihen liitettyä ideaalia. Etenkin jos tuota ideaalia pitää määritellä talon uutuuden, neliömäärän, olohuoneen takaseinän värin, keittökoneiden ovien materiaalien sekä muiden sangen ulkoisten tekijöiden avulla.

Tämä tässä ainakin on selkiintynyt, aiempaakin vahvemmin :)

----

Ps. Onneksi se eka asuntotarjouksemme ei mennyt läpi.

Rasismista ja urpouden voimaantumisesta

Nyt se on sitten todistettu, että Suomi on rasistinen maa – oikein gallupilla (HS 12.11.2011, sivu A5). Otsikkokin huutaa, että nyt se on tullut ja tehnyt pesän tänne. Mistäköhän mahtoi juuri nyt keksiä tänne tulla? :)

Sori vaan, mutta varauksellisuus uusia asioita kohtaan ja kaikenmuotoinen ennakkoluuloisuus ovat suunnilleen yhtä vieraita seikkoja ihmisyydessä kuin ystävyys tai rakkaus. Maailma on moninainen ja inhimillisyys ei ole joko-taita. Ei ihminen ole pelkkä vaistojen varassa saalistava eläin, onneksi.

Tätä vasten onkin hieman merkillistä, kuinka monella (27 %) on ollut pokkaa väittää olevansa rasismista vapaa yksilö, ainakin käytännön tasolla. Aika rohkea väite. Niin, ja kukaanhan ei ole tietenkään itse kovinkaan rasistinen. En minä, mutta pojat? :) Mutta ehkäpä noista 27 % vastaajista iso osa kaipaakin vähän samalla tapaa yksinkertaista mustavalkomaailmaa kuin vastaajien iso urpojen enemmistö. Ryteikköön menee molemmilla suunnilla. Niin, että heilahtaa.

Urpopuoli kyselyä onkin melko pöyristyttävä: 65 % vastaajista on jollakin tasolla sitä mieltä, että tiettyjen ”rotujen” edustajat eivät vain yksinkertaisesti kykene elämään ”modernissa” yhteiskunnassa ja lähes 75 % ajattelee tosiasiana kansojen välisiä älykkyyseroja. Ja kaiken huippuna voisi melkeinpä pitää sitä, että lähes 85 % katsoo, että kulttuureiden pitäisi elää toisistaan erillään. Niin, ja islamin luoma ”uhka” (n. 55 %)… puh :(

Tulokset tekevät minut surulliseksi. Paljoa ei lohduta edes se, että edellisiin tuloksiin nähden jokseenkin ristiriitaisesti selvä enemmistö vastaajista pitää kaikkia ihmisiä kutakuinkin yhtä arvokkaina (97%) ja edellyttää heille vähintäänkin verrattain tasavertaista kohtelua (88%). Niin, ja entäs tämä: yli 60 % katsoo sitten kuitenkin, että vähemmistöt sopeutuvat vähintään jokseenkin hyvin suomalaiseen yhteiskuntaan. Miten tämä ja edellä olevat oletukset roduista ja kulttuurien rajoista sopivat yhteen, se on melkoinen mysteeri :)

No, sinällään ei pitäisi edes leikkiä yllättynyttä. Elämmehän me urpouden voimaantumisen aikaa. Tiedäthän, jotain vähän samanlaista kuin aikanaan koettiin vaikkapa keskiluokan, työläisten, naissukupuolen tai niiden ”rotujen” kohdalla. Nyt on sitten urpojen vuoro. Askel eteen, kaksi taakse.

Tästä on pitkälti kiittäminen länsimaisen sananvapauden ja netin tietynlaisen punkhenkisyyden yhteisvaikutusta. Kuka tahansa saa ja voi purkaa omat ennakkoluulonsa ja pelkonsa kätevästi kaikkien iloksi niin, että samanhenkiset voivat löytää toisensa Assan baarin nurkkapöytää laajempina joukkoina. Tiedäthän, Suoli24-keskustelupalsta, Homma-forum, uutissivustojen kommenttipalstat ja niin poispäin.

Ei rasismi tai urpous, tai edes niiden laajuus, ole mitään uusia asioita. Pitkään sentään oli kuitenkin ymmärrys siitä, että tietyt typeryydet on parempi pitää ihan omana tietonaan. Mutta nyt, siis pitkälti netin ansiosta, olemme päätyneet yhteiskuntaan, jossa jokainen voi pää punaisena huutaa omaa kapea-alaista maailmaansa niin, ettei siinä tarvitsee edes yrittää kuunnella, saatikka ymmärtää muita. (Tällaisten ihmisten kohtaaminen ihan tavan arjessakin on melko hauskaa, saa kerrankin keskittyä kuuntelemiseen.)

Surkuhupaisinta tässä on se, että nämä samaiset raukat pyrkivät yleensä omimaan itselleen esimerkiksi suomalaisuuden. Eivätkä taida edes itse tajuta, että tuskin se suomalaisuus edes heidän itsensä mielestä tarkoittaa kapekatseista nurkkakuntaisuutta ja ehdotonta jääräpäisyyttä. Ainakin minulta on jäänyt jotain ymmärtämättä, jos vaikkapa ne veteraanit puolustivat juurikin tällaisia asioita. (Vaikka toki onpa minulla hankaluuksia ymmärtää sekin, kuinka suomalaisuus on yhtä kuin talvisota ja jääkiekon maailmanmestaruuskisat).

Se ei sinällään ole kovin yllättävää, että urpouteen ei sisälly sen tasoista itseanalyysia, että lähdettäisiin pohtimaan vaikkapa globaalien rakenteiden muutosten tai yhden amerikkalaisen ristiretkeläisen propagandan vaikutuksia meidän kaikkien pieniin sydämiin. On se maailma pelottava, ja koska sitä ei ymmärrä, niin helpompaahan se on epäillä oman takapihan läheisyydessä pyöriviä kummallisuuksia.

Niin, ja onhan tässä sekin hauska piirre, että siellä parjatussa erilaisessa maailmassa voimaantuminen on johtanut juurikin niiden paljon perään huudettujen länsimaisten arvojen motivoimiin kansannousuihin. Ja samanaikaisesti täällä pyritään samaan kuin jotkut alqaidalaiset konsanaan: haikaillaan epätoivoisesti takaisin olematonta menneisyyttä.

Kyllä tämä joskus vielä naurattaa – ja sillä välin täytynee toivoa nopeaa ”ajan hengen” muutosta. Ja jos jotain hyvääkin, niin ei näy ainakaan kasvatus- ja sivistystyölle loppua :)

Meidän isä on tuottavampi kuin teidän isä

Kyllä havahtui lehtorinkin todellisuuteen oikein kunnolla tuossa torstaiaamuna, kun Hesari oli taas vetänyt kuviot ja otsikot sellaiseen asentoon että (HS 10.11.2011, sivu A14). Seisoi nimittäin oikein heti otsikossa ja ingressissä, että on teollisuuden palkat päässeet tipahtamaan kyydistä ja vastaavasti opettajien ansiot kirineet tuottavuuskehityksen edelle. Ei siinä tarvinnut edes varsinasta teksteä lukea, kun niin hyvin oli toimitus asiansa jutun kuvioissa todistanut. Ei ole noussut opettajien tuottavuuskäyrä ei sitten yhtään – ja silti palkankorotuksia ovat jostain onnistuneet ruinaamaan.

Niin, että kyllä se oli taas hyvä, että keskiviikon A-plussakin kokoomusministeri muisti taas vaatia tuottavuuden kasvua julkiselle sektorille. Missäpä ei tuottavuuden kasvua kaivattaisi ja kukapa ei sitä haluasi. Ja tuskin kukaan on myöskään unohtanut sitä tosiasiaa, että siellä ne kunnan miehet taas seisovat, kun yksi vähän lapiota heiluttelee. Sen sijaan perusteollisuudestahan se, tunnustettakoon, vähän takapajuinen Suomi elää.

Kyllä se on nimittäin niin, että euro on paras konsultti, ja oli se Henry Ford melkoinen nero ihmiseksi. Asiahan on sillä tavalla, että ei tästä maailmasta kannata keksimällä monimuotoista mennä tekemään. Se on hyvä, että meillä on sellaiset rätingit, että yksi kaava ja siinä se tulos sitten on – tai siis koulutukseen kohdalla ei ole.

Eikä tässä kannata lähteä yhtään filosofoimaan jollakin koulu- tai tehdastuotannon perustehtävien välisillä eroilla. Eihän ne loppujen lopuksi eroa yhtään toisistaan: raaka-aineet laitokseen, valmis tuotos ulos ja montako euroa ja tuntia siihen meni, siinäpä se. Onhan se nimittäin niin, että pitää pystyä keskittymään oleelliseen.

Se on sitten jo melkoista saivartelua, jos alettaisiin kikkailemaan sillä, millaisia vaikutuksia tuotantoprosessilla on lopputuotoksen ominaisuuksiin. Kännykkä on aina kännykkä ja ylioppilas on ylioppilas. Ei markkinoita kiinnosta minkäänlaiset toissijaiset yksityiskohdat, kuten joku käytettävyys ja kestävyys tai oppiminen ja sisäistäminen. Henkimaailman juttuja, joita voi jotkut yliopistopellet ja muu eliitti miettiä vielä sen aikaa, kunnes niidenkin viikonloppuseminaarit saadaan lakkautetuiksi tuottamattomiksi julistettuina.

Niin, olisi minulla melko montaa hyvää ideaa siitäkin, miten saataisiin koulumaailman tuottavuutta parannettua monta indeksilukua yhdellä rysäyksellä, mutta pitää palata niihin aatoksiin joku toinen kerta.