Kesän toinen motukkareissuni suuntautui Baltiaan ja tällä reissulla mukana oli muitakin, nimittäin peipeni (puspus) sekä vanha reissukuomani V-Strommillaan. Valitettavasti TransAlp-kuski ei päässyt mukaan, vaikka sen suuntaisia puheita oli. Sellaista se muutto ja koiranpennun hankinta vissiin on. Itse matka oli poikkeuksellinen useassakin mielessä.
Historiallista!
Ensinnäkin reissu oli siinä määrin historiallinen, että kyseessä oli ensimmäinen yhteisreissu peipen kanssa ulkomaille – ja siis niin, että kertarysäyksellä ei ainoastaan kokeiltu, miten moottoripyöräilu toimii peipen kanssa ulkomailla, vaan myös kuinka uusi kokoonpano muokkaa minun ja vanhan reissutoverini kangistuneita kaavoja. Hyvinhän se taisi mennä ;)
Toisekseen yllätin itseni ja harjoitin ekaa kertaa varmaan ikinä etukäteisvalmisteluja muussakin mielessä kuin pyörän huollosta huolehteminen ynnä pakkaaminen. Tähän touhuu lipsahdin varmaan hyvin pitkälti siksi, että menin kysylemään motoristiforumilla vinkkejä reissua ajatellen – ja sitten kun niitä tuli, niin pakkohan sitä oli katsella vähän muutakin. Ei paha juttu tämäkään, tiedä vaikka joskus jatkossakin kokeilisi :) (Toki rehellisyyden nimissä mainittakoon, että reissutoveri kunnostautui menolautan ja parin eka yön majapaikkojen varaamisessa.)
Kolmanneksi reissusta tuli – tosin ilman mitään etukäteissuunnitelmia – eka, jolla olin kipeänä. Heti matkan ekana iltana pamahti nimittäin jonkin sortin kesäflunssa päälle. Syytän tästä sitä, että koko pk-seudun motukkaliikkeistä ei meinannut löytyä ei sitten yhdestäkään revenneiden tilalle päälle sopivia ja alle 80 euroa maksavia kurapöksyjä. Tuli sitten ajeltua reteesti takki auki ympäri alan liikkeitä. Tämä päälle ekana iltana matkalla pyörittiin kaupungilla sen verran pitkään, että pelkkä t-paita ja shortsi-yhdistelmä ei enää oikein riittänyt. Koko matka meni sitten enemmän tai vähemmän puolikuntoisena, mikä häiritsi vähemmin kuin olisi voinut, vaikka varmastihan sillä jokin vaikutus oli.
Menomatka
Varsinainen matka alkoi meidän osalta 500 kilsan ´siirtymätaipaleella´ Ylä-Savon mökiltämme Espoon kotiimme, mikä onkin muuten peipelleni pisin päivämatka tähän mennessä - ja ihan kivastihan se sujui, joskin matkalla täytyi muistella uudelleen, kuinka saamme kamamme (kaksi varustesäkkiä) pysymään kyydissämme. Samaa asiaa jouduime harjoittelemaan vielä ekana päivänä Virossa ja toimivaksi ratkaisuiksi osoittautui yhden ylimääräisen kiinnikkeen tekeminen sissybarin (takaistuimen selkänojan) yläosaan. Lopputuloksena oli jonkin sortin kolmipistekiinnitys.
Espoossa nysvättiin sitten yksi päivä (mm. niiden kurapöksyjen metsästystä sekä pihan kastelua) ja seuraavana mentiin lautalle joskun kukonlaulun aikaan, missä reissukokoonpanomme täydellistyi. Ja eipä juuri aikaakaan kun oltiikin jo Tallinnassa, ja siitäpä sitä oli taas hyvä lähteä tykittelemään kohti Saarenmaata. Kelitkin suosivat, niin mikäpä siinä oli painellessa. Ja muutenkin matkalla oli mukava ihmetellä uuden maan kokemuksia sekä tavata jos jonkinlaista motoristia. Jälkimmäisistä jäi eniten mieleen kunnon vanhan koulukunnan ruotsalaiskaksikko, jolla taisi olla kokemusta jo joku 30 – 40 vuotta ja esim. ”gee-pee-är-ässiin” suhtautuminen rajoittautui lähinnä nauruhduksiin :)
Saarenmaalla karautettiin suorilla Kuressaareen ja siellä etukäteen varaamaamme B&B-henkiseen majapaikkaan, joka osoittautui matkamme osalta heikoimmaksi hinta-laatu-suhteeltaan, lähinnä kalleudensa vuoksi. Päivämatkaa kertyi sellaiset 240 kilsaa ja koska saavuimme kaupunkiin varhaisillasta, ehdimme tepastella keskustassa ja linnoituksella vielä hyvän tovin ennen yöunia. Kivaltahan se näytti ja ainakin henkilökohtaisesti söin siellä reissun parhaan aterian, villisikaa.
Miinuksena toki jo edellä mainittu kesäflunssan puhkeaminen, minkä seurauksena yö meni varsin sekavissa tunnelmissa. Koko yön piti yrittää saada jollekin pihalle kaikki päivän aikana vastaan tulleet motukat parkkiin järjestykseen, aina uudestaan. Muistan, että erityisesti eräs iso Midnight star 1900:n oli tässä mielessä tosi hankala tapaus :)
Seuraavana päivänä suuntasimme kuitenkin kohti Pärnuä, jossa pysähdyimme syömään ja rannallakin käytiin. Kivaltahan tuo kaupunki näytti, ilmat suosivat ja suomella pärjäsi kaikkialla melkein vähän turhankin hyvin, mutta omat fiilikset olivat sattuneesta syystä hieman väsyneet. Pärnusta poistuessa onnistuin ajamaan pariin otteeseen muuten hyvällä tiellä todella syvällä olleisiin viemärinkansiin ja tämän seurauksena oikean etuvilkkuni oranssi linssi murtui kannastaan ja putosin jonnekin. Havaitsin tämän tosin vasta illalla majapaikkamme pihalla ja seuraavana päivänä tuli tehtyä todellinen MacGyver-viritelmä löytämästäni huomionauhasta, jonka avulla vilkkuun tuli edes vähän väriä muiden ihmeteltäväksi.
Pärnusta jatkoimme via Baltcaa pitkin kohti Latviaa ja Riikaa. Ennen Riikaa koukkasimme kuitenkin pienemmille teille (P11 ja P14), mikä osoittautui virheeksi. Teiden kunto oli näet sitä ankeinta Itä-Eurooppaa eli paikkaa ja monttua paikan ja montun perään. Oli kuin olisi rytkytellyt jäisellä perunapellolla, vaikka reissutoverin matkaendurosta sitä ei kyllä ainakaan näin kustomin selästä ihan heti olisi huomannut. Matkalta erityisesti mieleen jäi Limbazi-niminen, jonnekin neuvostoaikaan jämähtänyt teollisuuspainotteinen kaupunki, jossa työllisyysluvut tuskin ovat päätähuimaavat.
Määränpäähän eli Cesiksessä sijaitsevaan majapaikkaan, oikein kivaan, edulliseen ja pieneen Katrina-hotelliin, saavuimme vasta iltakymmenen aikoihin (päivämatka n. 350 km). Itselläni oli sellainen olo, että petiin ja äkkiä – kuume oli puskenut jo jonkun kilometrin aikana sen verran kovasti pintaan. Muu matkaseuraamme suuntasi kylille etsimään rahannostomasiinaa sekä ruokaa itselleen ja mahdollisesti myös minulle. Tutustuivat oletettavasti siinä samalla öiseen Cesikseen. Itse sen sijaan keskityin lähinnä hikoiluun, mikä luultavasti siivitti loppuyön sikeisiin uniin, ja yllätyksekseni aamulla oli taas, että eikun baanalle vaan.
Heti ei kuitenkaan reissuun tohdittu, vaan tepastelimme aamupäivän Cesiksen rauhallisessa vanhassa kaupungissa ja vierailimme keskiaikaisen linnan raunioilla. Tätä kokonaisuutta voi kyllä suositella – kunhan paikalla menee eri reittiä (esim. suoraan A2:lta / E77:lta käsin). Turistitöllistelyn lisäksi varasimme Cesiksestä käsin hotellit parille seuraavallekin yölle ja Tallinkilta puolestaan kuulimme, että kaikki sunnuntain vuorot oli jo loppuunmyytyjä. Saimme lauttapaikat kuitenkin edelliselle päivälle, mikä tarkoitti matkan typistämistä yhdellä päivällä, mutta sellaistahan se tämä reissaaminen on (samalla mahdollistui se, että pääsin sopivasti paluumatkalla moikkamaan kummityttöäni tämän syntymäpäivänä).
Cesiksestä suuntasimme kohti Liettuaa ja Siauliaita, johon menimme Riikan kiertoteiden kautta. Itse Riikassa emme pysähtyneet, mutta kiertoteiden varrella oli melko karu näkymä: koko pelto täynnä jättiputkea. Lisäksi Riikan ohitustiellä oli jonkin verran tietyötä, mutta siinähän sekin meni. Myös A8-tie oli melko kurjassa kunnossa, mutta muuttui heti paremmaksi Liettuassa puolella. Samoin asutus ja pellot muuttuivat heti siisteimmäksi ja vauraamman näköisemmäksi kuin harmaassa ja hieman ränsistyneesä Latviassa. Tuntui fiilis, että Latvia taitaa olla jonkinlainen Baltian väliinputoaja, mutta tiedä sitten oliko kyse enemmän siitä, että Kaliningradin suunta ei paljoa latvialaisia kiinnosta. Muualla ainakin tiet olivat tätä paremmassa kunnossa.
Mutta kylläpä tuntui kerta kaikkiaan Liettuan puolella oikein hyvältä ajaa vaihteeksi parempikuntoisiakin teitä pitkin. Ei ole nimittäin Väinö kaksi päällä ja toiseksi jäykimmillä takajousiasetuksilla ihan parhaimmillaan huonoilla teillä. Mutta olosuhteiden mukaanhan sitä ajellaan, noin muutenkin – ja matkaendurokuski sai odotella hitaampia useampaan otteeseen :)
Siauliain (latvialaisten kesken nimeltään Sauli muutoin) majapaikkaan, ihan kivaan Tomas-nimiseen hotelliin, saavuimme jälleen iltakymmenen aikoihin (päivämatka n. 240 km). Illalla pistäydyimme vielä hotellin baarissa, missä myyjä ei meinannut suostua kuuntelemaan tilauksiamme loppuun ei sitten millään ja kaiken hintana oli yksi euro. Oli pojalla vissiin pieni paniikki päällä, kun piti yrittää vääntää Lontoon murteella ja pelata Euroopan valuutalla :)
Yömme kattohuoneistossa nukuttamme suuntasimme seuraavana aamuna ensimmäiseksi noin 12 kilsaa Siauliaista pohjoiseen sijaitsevalle ns. ristikukkulalle, jonne katoliset liettualaiset ovat köyjänneet ristejään jo ammoisista ajoista alkaen etenkin, jos on ollut jotain ulkopuolista valtaa vastustettavana, kuten viimeksi niitä kommunisteja. Oikein vaikuttava paikka, jossa pyöräni pääsi osaksi paikallista perhepotrettia - ja jostain syystä matkaenduro ei kiinnostanut :)
Tulomatka
Ristikukkulalta jatkoimme takaisin kohti Latviaa ja siellä Cesvainea. Olimme päättäneet hyödyntää muutaman aiemman päivän tiekokemusten jälkeen isompia teitä ja nysväilleet sen verran aamupäivällä, että jouduimme jättämään kokonaan väliin Bauskan lähellä olevan Rundalenin barokkipalatsin. Näinpä en kykene tästä ”Itämeren Versailles´sta” sen kummempaa lausua. Suureksi yllätyksemme tiet olivat pääsääntöisesti hyväkuntoisia, jopa ne pienemmätkin.
Cesvaineen saavuimme, yllätys, yllätys, iltakymmenen aikoihin (päivämatka n. 415 km). Siellä majapaikkanamme toimi komea ja kunnostettu kartano, jossa huoneneliöitä riitti vaikka muille jakaa. Harvoissa paikoissa sitä respan tyttökään hyppii ilosta, kun matkalaiset saapuvat. Vasta huoneeseen kotiuduttuamme tajusimme, että päivän aikana mielikuvituksemme oli keskinyt omiaan etäisyydestämme Tallinnan lautan lähtöpaikkaan: todellinen matka osoittautui tuplat pidemmäksi. Tämä tieto murensi itse kunkin haaveet erityisen letkeästä viimeisestä ajopäivästä, kiirehän siinä saattaa tulla, jos on minuutin tarkasti oltava perillä.
Niinpä edessä oli aikainen herätys, aamupala, ihan pienet tepastelut kartanon pihalla, Cesvainen linnakeskuksen väliin jättäminen ja matka kohti Tallinnaa. Tosin sen verran otimme touhun reissumeiningillä, että ihan varman päälle emme pelanneet. Päätimme nimittäin ajaa Tallinnaan uusia latuja pitkin eli Tarton kautta. Olisimmehan voineet aivan hyvin palata ja menomatkalta tutulle via Balticalle, mutta nakit, jos kerran on keskityttävä ajamaan, niin ajallaan sentään uusissa maisemissa.
Onneksi valinta osottautui toimivaksi: tiet olivat hyväkuntoisia – jopa pieni numeroimaton pätkä – eikä muitakaan viivytyksiä matkan varrella ilmaantunut. Tämä mahdollisti mm. oikein pitkän lounastauon tartolaisessa ostoskeskuksessa, trendikkäästi tekojään vierellä. Tältä matkan osuudelta jäi parhaiten mieleen, kenties hieman venäläishenkinen palvelukulttuuri. Hymyä, eikä oikeastaan edes sanoja, ei ainakaan ylitarjoiltu. Tälle matkaetapille osui matkamme ainoat sateet, mitkä taisivat kestää jopa parin kymmenen kilsan ajan ja tulipahan edes vedettyä ne kauan etsityt kurapöksyt jalkaan :)
Saavuimme Tallinnaan muutamia tunteja ennen lautan lähtöä, joten kiirettä ei ollut, mutta mihinkään ei viitsinnyt enää sinkoilla. Lautalla löytyi jälleen jokunen motoristi, jonka kanssa vaihtaa reissukokemuksia. Lisäksi nautimme lautalla yhteisen matkamme päättymisen kunniaksi a´la Carte –ravintolan antimista. Hintataso oli jo vähän toista kuin mihin oli matkan aikana tottunut.
Lautta oli klo 23 satamassa, me ensimmäisenä ulkona ja puoliltaöin kotisängyssä nukkumassa (päivämatka n. 460 km). Seuraava aamuna jälleen vähän pihan kastelua, kamat takaisin pyörään kiinni ja eikun jälleen menoksi. Tällä kertaa matka suuntautui Suonenjoelle kummi-/serkkutytön 18-vuotisjuhlille, vaikka taisi olla kummityttö keskittyänyt juhlinnat enemmänkin edelliseen iltaan :) Me sen sijaan vetäydyimme illaksi rauhallisesti äitini luokse yökylään Rautalammille ja seuraavana päivänä karautimme takaisin mökillemme.
Loppusanat
Oikein mainio reissu tämäkin: riittävästi ajoa ja mukavasti myös katsomista. Toki sairastuminen vei vähän olemisesta tehoja, mutta siitä huolimatta kuitenkin ehdottomasti plussan puolelle. Ja toki reissun kruunasi jälleen kerran matkakumppanit. Ja nyt on todistettu sekin, että homma onnistuu kyytiläisenkin kanssa :)
