Wakefield calling -matkaraportti

Tämä kesä on ollut jo kolmas peräkkäin, jolloin loma alkaa sillä, että motukka alle ja ukko ulkomaille. Tällä kertaa matkan määränpääksi muodostui Keski-Englanti ja siellä siskoni koti sekä perhe. Kyseessä oli sooloreissu ja se alkoi heti koulujen päättymistä seuraavana päivänä, sunnuntaina. Kokonaisuudessaan matka oli varsin onnistunut ja edellisiin verrattuna jokseenkin erilainen motukkareissu. Kaava tosin oli selkeä: aluksi kovaa ajoa, viikko perillä ja sitten jälleen kovaa ajoa.

Matka alkoi iltasiirtymällä Espoosta Naantaliin ja jatkui sieltä Finnlinesin yölautalla Kapellskäriin. Vaikka lautta ei ollut järin halpa (115 euroa), niin siellä sai nukkua rauhassa omassa hytissä eikä ruotsilauttojen känniurpoista tarvinnut välittää. Kaksi ruokaakin matkaan sisältyi, vaikka matkan lyhyydestä (olisiko ollut 7 tai 8 tuntia) johtuen ruoansulatuselimistöllä olikin täysi työ ehtiä suluttaa kaikki sille tarjottu aines.

Lisäplussaa lauttamatkasta tuli siitä, että varhainen saapuminen (olisiko jotain 5.30 paikallista aikaa) mahdollisti Tukholman ohittamisen ennen aamuruuhkia ja muutenkin hyvän vauhdin matkan alkuun – ja koko kevään patoutumien purkamiseen :) Niinpä sitä pystyi pyyhältämään pienten lepo-, syönti- ja tankkaustaukojen siivittämänä suorilla Malmö-Kööpenhamina-sillan ja Rodbyhavn-Puttgarden-lautan kautta Saksaan.

Saksassa kello osoitti jo iltaa, joten oli aika etsiä leirintäalue ja yöpyä. Se ei osoittaunutkaan aivan helpoksi kuin olisi voinut toivoa. Kartalle merkityt telttakuviot eivät merkinneetkään oikein mitään, mutta onneksi joku tien varrelle kyhätty ja ränsistymään jätetty kartta osoitti tietä oikealle leirintäalueiden kadulle Neustadt in Holsteiniin. Tosin sielläkin leirintäalueiden respat ammottivat tyhjyyttään ja pimeyttään. Ovikellot tai oven vieressä olevat puhelinnumerot eivät tuottaneet sen parempaa tulosta. Juuri, kun olin päättänyt kokeilla seuraavaksi rekkoja täynnä olevien P-paikkojen vieraanvaraisuutta, niin eteeni osui vielä yksi leirintäalue, jonka respasta kajotti valo. Se oli hyvä yö.

Ensimmäisen päivän aikana matkaa oli kertynyt reilut 1 000 kilsaa.

Viimeistään seuraavana aamuna, ensimmäisen päivän matkan sujuvuuden innoittamana, päätin hylätä mutkatiet ja Keski-Euroopan nähtävyyksien ihmettelemisen, ja suunnata suorilla kohti määränpäätä. Kun vaakakupissa oli harvinainen mahdollisuus viettää aikaa siskon perheen kanssa ja nähtävyydet, niin valinta ei ollut kovin vaikea.

Seuraavana päivänä menossa ei ollut ihan edellisen päivän helppoisuutta. Jo Hampurin seudulta alkaen jatkuvat tietyöt hidastivat tasaisisesti matkan tekoa ja ilta osoittautua lähestulkoon katastrofaaliseksi. Myöskään Belgian kartalla olevat teltta-alueet eivät merkinneet mitään ja tällä kertaa ei ollut lisävihjeitä tarjolla – niin, ja tosiaan, eksyvä ei tietä kysy! Maalaispitäjiä kierrellässäni pimeys valtasi alaa, tihkusade piti seuraa ja bensatankkikin muistuttelu tyhjentymistään. Mieliala ei ollut mitä parhain. Pientä plussaa fiiliksiin toki toi se, että koko päivän liikennepaljoudessa viettämisen jälkeen autioituvat tiet tuntuivat edes jossain määrin rauhoittavilta.

Jep, mutta mitäpä sitä tuollaisessa tilanteessa muutakaan, kuin päätös siitä, että nakit, nukkukoot muut. Minä ajan suorilla perille, eihän tuossa ole kuin yksi kanaali ja vähän jotain pikkuista saarta ajettevana.

Calaisin satamaan saavuin joskus puolen yön aikaan – juuri edellisen lautan lähdettyä. Eipä siellä, näin minulle jäi mahdollisuus vetäistä asfaltisella kentällä pyörän vieressä vajaan tunnit tirsat (makuualustaa toki hyödyttäen). Herätessäni satamahenkilökunnan ja kanssaodottajien ilmeet olivat ihan näkemisen arvoiset. Lautalla olikin sitten pienen harjoittelun jälkeen hyvä nukkua lisää reilun tunnin verran ja tällä kertaa oikein sohvalla ja lämpimässä sisätilassa.

Lisäksi tilanteeseen nähden eduksi saattoi katsoa sen, että lautta halkoi kanaalin vesiä juurikin pimimpään aikaan vuorokaudesta. Lisäksi Englannin puolella pysähdyin yhdelle ensimmäisistä huoltoasemista ja nautiskelin siellä kahvit kaikessa rauhassa. Näin ei kestänytkään enää kauaa, kun Britannian aurinkokin ehti päivään mukaan. Uskon, että valittu strategia oli tehokas keino pahimman väysymyksen ja kylmyyden välttämiseksi. Ja mikä oli myös positiivista, varhaisesta ajankohdasta johtuen lontoolaiset eivät ehtineet tukkia ohitusteitään ennen kuin olin ohittanut koko pitäjän.

Vasemmanpuolinen liikennekään ei tuntunut mitenkään kovin ihmeelliseltä, ei edes motukalla. Sehän oli tuttu jo muutamalta varhaisemmalta autonajokokemukselta. Toki muistuttelin edelleen itse itseäni tuon tuosta, että pysy jätkä vasemmalla. Liikenneympyröiden holtitonta lukumäärää en sen sijaan etukäteen muistanut ja niissäkin pyörriittiin luonnollisesti väärään suuntaan, mutta eipä niissäkään mitään. Merkinnät olivat selkeitä ja rytmiinkin pääsi melkein kiinni.

Perillä Wakefieldissä, Saksan leirintäalueen jälkeen noin 1 350 ajetun kilsan jälkeen, taisin olla joskus aamupäivällä. Olin jo aiemmin saanut tekstarin siskoltani, että hän on lastensa kanssa leikkipuistossa, mutta siskoni talossa vastaanottamassa minua oli perheen romanialainen nanny. Perillä purin kamat, laitoin märimmät kuivamaan ja vajosin sohvalla päiväuniin, jotka päättyivät siskoni ja tämän lasten kotiinsaapumisääniin.

Ehdin viettämään siskoni luona melko lailla tasan viikon, mikä oli oikein kivaa. Siinä ajassa ehtii jo jonkin verran tekemään jos jonkilaista ja olemaan mukana arjessa. Lasten osalta vierastamiseen ei mennyt oikeastaan ollenkaan aikaan ja vanhimman lapsen kanssa, kun saimme käydyksi keskustelun siitä, kuka tykkää kenestäkin, niin mikäs siinä. Oikein kiva. Joskin lähtö oli varsin haikea ja siitä tuli suorastaan mieleen jotkut lapsuuden muistot vaikkapa siitä, kun piti lähteä serkkujen luota pois. Veikeita ihmisen alkuja nuo siskon muksut ja oli oikein kiva päivittää käsitystä niiden kehityksestä.

Paluumatka tuli suunniteltua samalta asennepohjalta kuin tulomatkakin: ei turhaa aikaa nysväilyille, vaikka yksi varapäivä siihen kuuluikin. Perille tuloon minulle oli selvä takaraja, maanantaina piti olla mökillä lohkomassa mökkiä metsineen omaksi tontikseen, joten Suomessa piti olla viimeistään lauantaina, jotta sunnuntaina pääsee mökille.

En palannut Suomeen kuitenkaan täsmälleen samaa reittiä, mitä pitkin tulin Englantiin. Oikeisin hieman maareittiä varaamalla vajaan sadan kilsan päässä Wakefieldistä, Hullista lähtevän yölautan Rotterdamiin. Lautta muistutti siinä määrin Naantalin Kapellskärin lauttaa, että se oli kallis (aamupaloineen sellaiset 180 euroa), mutta toimi hyvin matkan edistämisen kannalta. Tosin tämä lautta sisälsi myös risteyiltä tuttuja elementtejä. Vaikka ei siinä, housebändi veti ihan kelvollisesti vanhoja soulhittejä.

Tällä kertaa liikenne Saksan motareilla oli niin sujuvaa kuin se vain voi olla, aurinko paistoi ja leirintäaluekin löytyi Maribosta, Tanskasta täysin vaivattomasti. Kaiken kruunasi Saksan ja Tanskan välinen 45-minuutin lauttamatka: pyörä sisään, ukko ravintolaan, nautapihvi pöytään, pihvi nassuun, ukko motukalle ja motukka lautasta ulos. Leirintäalueelta sai vieläpä irtokarkkeja ja matalista matalin lampikin tarjosi eräänlaisen mahdollisuuden talviturkin heittämiseen. Matkaa onnistuneelle ajopäivälle kertyi reilut 700 kilsaa.

Seuraana päivänä sitten tuttua reittiä pitkin Kapellskäriin ja sieltä Naatalin lauttaan. Lauttaa odotellessa oli mukava jutella muutamien muiden motoristen kanssa, mitä tosin tuli tehtyä muutenkin reissun aikana. Mieleen jäivät mm. Lontoon kupeessa tapaamani antiikkipyöräharrastajat, jotka olivat vanhoilla menopeleillään matkalla Sveitsiin. Aika kunnioitettavaa, noin niin kuin motoristimielessä. Viimeisin varsinaisen ajopäivän matka oli reilut 900 kilsaa ja silloinkin kelit suosivat eikä liikenne häirinnyt (milloinkas se sitä Pohjoismaissa tekisi).

Naantalista ehdinkin pitkästä kahvitauosta huolimatta kotiin herättämään peipeni (puspus) yöuniltaan. Reissu oli pituudeltaan yhteensä sellaiset 4 400 kilsaa.

Reittikartta (suunnilleen)