Voihan Norja

Norjassa tapahtui todella ankeita – mutta siitä huolimatta en tiedä, kuinka paljon kannattaa vöyhöttää jonninjoutavuuksia.

Uutisointia on kritisoitu, koska aluksi kiirehdittiin ääri-islam-kortin kanssa ja sittenkin on ollut vähän sensaatio- ja tirkistelymeininkiä. Syitäkin on spekuloitu huonosta naisonnesta alkaen ja kukaan ei ole onnistunut – tai ehkä edes halunnut – estää tekijän kirjoitusten leviämistä nettiin. Ja joo, mahtuuhan tähän toki paljon pöljää uutisointia ja mediakriitikillekin on kyllä tarvetta, mutta kuinka oleellista se on itse murhenäytelmän tai sen ymmärtämisen kannalta?

Ja sitä paitsi, mitä ne vaihtoehdot olisivat? Poliisi yrittäisi kieltää tekijän kirjoittaman ´manifestin´ olemassaolon ja kertoisi ylipäätään tapahtumista vasta esitutkinnan valmistuttua? Lehdet saisivat julkaista vain pääministerin kanslian hyväksymiä julkisia tiedotteita? Vai pitäisikö sittenkin markkinavetoinen vapaa tiedonvälitys ja siihen liittyvä mediakritiikki erottaa tämän terroriteon aiheuttamista tunteista? Minkäs nimittäin teet, isoon osaan lukijoita vetoaa selvästikin huono ja vääränlainen journalismi. (Ehkä nämä ovat niitä samoja typeryksiä, jotka äänestävät vaaleissakin väärin.)

Ja koska epäilty tekijä on poikkeuksellisesti ainakin toistaiseksi hengissä, joudumme pohtimaan, mikä olisi moiselle joukkosurmaajalle sovelias kohtalo. Munat pois, polvilumpiot mäsäksi ja jätkä narun jatkeeksi? Vai pitäisikö sittenkin jopa tällaisessa tilanteessa yrittää muistella oikeusvaltion periaatteita? Ylipäätään kai nimenomaan juuri tällaisissa tilanteissa pitäisi pystyä luottamaan niihin niin sanottuihin länsimaisiin arvoihin, vaikka tämä yksi mulkku ei niitä kunnioittanutkaan. Muuten kai tässä (siis yhtään missään) ei olisi mitään järkeä ja arvot joutaisivat vaihtoon. Ja sitä paitsi, kylmä tosiasia on se, ettei mikään, ei siis yhtään mikään, rangaistus pysty millään muotoa hyvittämään tehtyä (mutta sehän ei olekaan rangaistusten ainoa tehtävä).

Mutta miksi, oi miksi näin tapahtui? Yksi sanoo, että kyse on yksiselitteisestä pahuusta, ja toinen, ettei tällaista voi mitenkään käsittää. Nostetaan siis kädet pystyyn ja jäädään odottamaan uutta ymmäryksen tuolle puolelle menevää tekoa vai? Tai ehkäpä kyse oli yksittäisen mielipuolen yksittäisestä hirmuteosta – jolloin meidän ei myöskään tarvitse pohtia sen enempää syitä ja seurauksia, koska vastaava ei tule uusimaan, olihan kyse yksittäisestä tapauksesta, vai, öh, mitenköhän lie?

Vai olisikohan sittenkin niin, että edelliset esimerkit ovat näytteitä siitä, miten tällainen teko pyritään ulkoistamaan ja nopeasti: tällä ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Se tuli jostain ulkopuolelta, pyytämättä ja yllätyksenä. Ja kun kyseessä ei sattunut ainakaan tällä kertaa olemaan jonkun muun kulttuurin edustaja, niin olkoon sitten yksittäinen sekopää.

Ja jos lopputulemaa saa ennustaa, niin veikkaan voittajasuosikiksi vanhaa, tuttua kaavaa: puheissa runoillaan jotain nättiä yhteisöllisyydestä, kaikkien huomioisesta ja varhaisesta puuttumisesta, mutta tosiasiallisissa teoissa pyritään korkeintaan hieman tehostamaan virkavallan toimia vastaavanlaisissa tilanteissa ja ehkä pikkasen kiristetään aselainsäädäntöä, tai siitä ainakin hetki jutellaan. Kaiken kaikkiaan keskitytään lähinnä surma-ajatusten saaneiden henkilöiden toimiin reagoimiseen sen sijaan, että pysähdyttäisiin aidosti pohtimaan, mikä yhteiskunnassamme mättää. Ja vaikka pysähdyttäisiinkin, todetaan rahojen viimeistään siinä vaiheessa loppuneen. (Ja niitä verojahan ei piru vie nosteta.)

Varsinaisessa joukkomurhassa minua huolestuttaa eniten kolme seikkaa, jotka kytkeytyvät toisiinsa: inhimillisyyden riisuminen, julkisuushakuisuus sekä yleinen äärioikeistolaisuuden, äärikonservatiivisuuden ja muukalaisvihamielisyyden nousu.

En usko, että tekijä piti murhaamiaan ihmisiä itsensä kaltaisina inhimillisinä olentoina. He olivat jotain muuta, jotain alhaisempaa. Jotain sellaista kenties mitä natsit kenties ajattelivat juutalaisten olevan. Ja jos joku vaahtoaa tässä yhteydessä sotapeleistä, niin ensinnäkin kannattaa kysyä, että leikkivätkö lapset sotaa ennen tietokoneita. Ja sitten voi miettiä, että onko tietokonekeskeinen elämä ja siihen liittyvä uudenlainen sosiaalisuus syy, seuraus vai vain yksi osa jotain suurempaa ilmiötä. Ainakin tuosta empatiataitojen heikkenemisestä on puhuttu jo muutoinkin pitkään. Siihen keskusteluun voisi ehkä kiinnittää nykyistä enemmän huomiota, ihan noin niin kuin muutenkin.

Jotain hämärää tämänkin tapauksen julkisuushakuisuudessa vaikuttaisi olevan, vaikka se, että haetaan omalla poliittiselle näkemykselle mahdollisimman suurta medianäkyvyyttä ja pyritään hallitsemaan julkisuutta, ei olekaan mitenkään uutta. Jotenkin tässäkin tuntuu vähän haisevan tämä nykyinen tosi-tv-maailma. Siis se, että ainakin monet tosi-tv-tyypit vaikuttavat olevan kirkkain silmin televisiossa näyttämässä kaikille muille mihin he pystyvät tai kenties jopa selvittämässä julkisuuskuvansa avulla keitä he oikeastaan ovat. Tässäkin kannattaa kuitenkin olla tarkkana syiden ja seurausten kanssa. Kukaan tuskin ryhtyy joukkosurmaajaksi, koska ei keksinyt muutakaan keinoa pongahtaa julkisuuteen. Maksimaalisen julkisuuden hakeminen tekee joka tapauksessa näistä murhenäytelmistä aiempaakin kammottavampia.

Joo, ja sitten on nämä ääriaatteet. Vaikka minulla ei ole tässä mitään tilastoja ääriajatusten innoittamien väkivallan tekojen määristä, niin mututuntumani on se, että ei ainoastaan poliittinen väkivaltaisuus, vaan myös yleinen poliittinen vastakkainasettelu on selkeässä kasvussa. Touhu alkaa todellakin muistuttamaan ohi huutelua ja aina kun puheita kovennetaan, niin nousee todennäköisyys sille, että joku pöljä ottaa nämä kovat puhet tosissaan ja ryhtyy toimeen. Äärimmäisyydestä on tullut tavallaan riittävän hyväksyttävää.

Ja tämä jos mikä on huolestuttavaa, eikä pelkästään siksi, että tämäkin kaveri on vissiin ilmoittautunut ihan pylly aatesuuntausten kannattajaksi. Voisihan valitut aatetaustat olla nimittäin niitä parempiakin, mutta toiminta silti aivan yhtä syvältä. Poliittinen äärimmäisyys ja väkivalta ovat yhtä kaikki tuomittavaa – ja silti (tai juuri siksi), nyt olisi jälleen yksi hyvä tilaisuus huolestua Suomessakin vahvistuneista vihapuheista ja pienen porukan keskenään vinksauttamista maailmankuvista. Homma-foorumia mainitsematta.

----

Ps. Koska tekijä on elossa, niin kannattaa varautua siihen, että tätä tapausta seurataan. Mahdollisesti pitkäänkin.

Wakefield calling -matkaraportti

Tämä kesä on ollut jo kolmas peräkkäin, jolloin loma alkaa sillä, että motukka alle ja ukko ulkomaille. Tällä kertaa matkan määränpääksi muodostui Keski-Englanti ja siellä siskoni koti sekä perhe. Kyseessä oli sooloreissu ja se alkoi heti koulujen päättymistä seuraavana päivänä, sunnuntaina. Kokonaisuudessaan matka oli varsin onnistunut ja edellisiin verrattuna jokseenkin erilainen motukkareissu. Kaava tosin oli selkeä: aluksi kovaa ajoa, viikko perillä ja sitten jälleen kovaa ajoa.

Matka alkoi iltasiirtymällä Espoosta Naantaliin ja jatkui sieltä Finnlinesin yölautalla Kapellskäriin. Vaikka lautta ei ollut järin halpa (115 euroa), niin siellä sai nukkua rauhassa omassa hytissä eikä ruotsilauttojen känniurpoista tarvinnut välittää. Kaksi ruokaakin matkaan sisältyi, vaikka matkan lyhyydestä (olisiko ollut 7 tai 8 tuntia) johtuen ruoansulatuselimistöllä olikin täysi työ ehtiä suluttaa kaikki sille tarjottu aines.

Lisäplussaa lauttamatkasta tuli siitä, että varhainen saapuminen (olisiko jotain 5.30 paikallista aikaa) mahdollisti Tukholman ohittamisen ennen aamuruuhkia ja muutenkin hyvän vauhdin matkan alkuun – ja koko kevään patoutumien purkamiseen :) Niinpä sitä pystyi pyyhältämään pienten lepo-, syönti- ja tankkaustaukojen siivittämänä suorilla Malmö-Kööpenhamina-sillan ja Rodbyhavn-Puttgarden-lautan kautta Saksaan.

Saksassa kello osoitti jo iltaa, joten oli aika etsiä leirintäalue ja yöpyä. Se ei osoittaunutkaan aivan helpoksi kuin olisi voinut toivoa. Kartalle merkityt telttakuviot eivät merkinneetkään oikein mitään, mutta onneksi joku tien varrelle kyhätty ja ränsistymään jätetty kartta osoitti tietä oikealle leirintäalueiden kadulle Neustadt in Holsteiniin. Tosin sielläkin leirintäalueiden respat ammottivat tyhjyyttään ja pimeyttään. Ovikellot tai oven vieressä olevat puhelinnumerot eivät tuottaneet sen parempaa tulosta. Juuri, kun olin päättänyt kokeilla seuraavaksi rekkoja täynnä olevien P-paikkojen vieraanvaraisuutta, niin eteeni osui vielä yksi leirintäalue, jonka respasta kajotti valo. Se oli hyvä yö.

Ensimmäisen päivän aikana matkaa oli kertynyt reilut 1 000 kilsaa.

Viimeistään seuraavana aamuna, ensimmäisen päivän matkan sujuvuuden innoittamana, päätin hylätä mutkatiet ja Keski-Euroopan nähtävyyksien ihmettelemisen, ja suunnata suorilla kohti määränpäätä. Kun vaakakupissa oli harvinainen mahdollisuus viettää aikaa siskon perheen kanssa ja nähtävyydet, niin valinta ei ollut kovin vaikea.

Seuraavana päivänä menossa ei ollut ihan edellisen päivän helppoisuutta. Jo Hampurin seudulta alkaen jatkuvat tietyöt hidastivat tasaisisesti matkan tekoa ja ilta osoittautua lähestulkoon katastrofaaliseksi. Myöskään Belgian kartalla olevat teltta-alueet eivät merkinneet mitään ja tällä kertaa ei ollut lisävihjeitä tarjolla – niin, ja tosiaan, eksyvä ei tietä kysy! Maalaispitäjiä kierrellässäni pimeys valtasi alaa, tihkusade piti seuraa ja bensatankkikin muistuttelu tyhjentymistään. Mieliala ei ollut mitä parhain. Pientä plussaa fiiliksiin toki toi se, että koko päivän liikennepaljoudessa viettämisen jälkeen autioituvat tiet tuntuivat edes jossain määrin rauhoittavilta.

Jep, mutta mitäpä sitä tuollaisessa tilanteessa muutakaan, kuin päätös siitä, että nakit, nukkukoot muut. Minä ajan suorilla perille, eihän tuossa ole kuin yksi kanaali ja vähän jotain pikkuista saarta ajettevana.

Calaisin satamaan saavuin joskus puolen yön aikaan – juuri edellisen lautan lähdettyä. Eipä siellä, näin minulle jäi mahdollisuus vetäistä asfaltisella kentällä pyörän vieressä vajaan tunnit tirsat (makuualustaa toki hyödyttäen). Herätessäni satamahenkilökunnan ja kanssaodottajien ilmeet olivat ihan näkemisen arvoiset. Lautalla olikin sitten pienen harjoittelun jälkeen hyvä nukkua lisää reilun tunnin verran ja tällä kertaa oikein sohvalla ja lämpimässä sisätilassa.

Lisäksi tilanteeseen nähden eduksi saattoi katsoa sen, että lautta halkoi kanaalin vesiä juurikin pimimpään aikaan vuorokaudesta. Lisäksi Englannin puolella pysähdyin yhdelle ensimmäisistä huoltoasemista ja nautiskelin siellä kahvit kaikessa rauhassa. Näin ei kestänytkään enää kauaa, kun Britannian aurinkokin ehti päivään mukaan. Uskon, että valittu strategia oli tehokas keino pahimman väysymyksen ja kylmyyden välttämiseksi. Ja mikä oli myös positiivista, varhaisesta ajankohdasta johtuen lontoolaiset eivät ehtineet tukkia ohitusteitään ennen kuin olin ohittanut koko pitäjän.

Vasemmanpuolinen liikennekään ei tuntunut mitenkään kovin ihmeelliseltä, ei edes motukalla. Sehän oli tuttu jo muutamalta varhaisemmalta autonajokokemukselta. Toki muistuttelin edelleen itse itseäni tuon tuosta, että pysy jätkä vasemmalla. Liikenneympyröiden holtitonta lukumäärää en sen sijaan etukäteen muistanut ja niissäkin pyörriittiin luonnollisesti väärään suuntaan, mutta eipä niissäkään mitään. Merkinnät olivat selkeitä ja rytmiinkin pääsi melkein kiinni.

Perillä Wakefieldissä, Saksan leirintäalueen jälkeen noin 1 350 ajetun kilsan jälkeen, taisin olla joskus aamupäivällä. Olin jo aiemmin saanut tekstarin siskoltani, että hän on lastensa kanssa leikkipuistossa, mutta siskoni talossa vastaanottamassa minua oli perheen romanialainen nanny. Perillä purin kamat, laitoin märimmät kuivamaan ja vajosin sohvalla päiväuniin, jotka päättyivät siskoni ja tämän lasten kotiinsaapumisääniin.

Ehdin viettämään siskoni luona melko lailla tasan viikon, mikä oli oikein kivaa. Siinä ajassa ehtii jo jonkin verran tekemään jos jonkilaista ja olemaan mukana arjessa. Lasten osalta vierastamiseen ei mennyt oikeastaan ollenkaan aikaan ja vanhimman lapsen kanssa, kun saimme käydyksi keskustelun siitä, kuka tykkää kenestäkin, niin mikäs siinä. Oikein kiva. Joskin lähtö oli varsin haikea ja siitä tuli suorastaan mieleen jotkut lapsuuden muistot vaikkapa siitä, kun piti lähteä serkkujen luota pois. Veikeita ihmisen alkuja nuo siskon muksut ja oli oikein kiva päivittää käsitystä niiden kehityksestä.

Paluumatka tuli suunniteltua samalta asennepohjalta kuin tulomatkakin: ei turhaa aikaa nysväilyille, vaikka yksi varapäivä siihen kuuluikin. Perille tuloon minulle oli selvä takaraja, maanantaina piti olla mökillä lohkomassa mökkiä metsineen omaksi tontikseen, joten Suomessa piti olla viimeistään lauantaina, jotta sunnuntaina pääsee mökille.

En palannut Suomeen kuitenkaan täsmälleen samaa reittiä, mitä pitkin tulin Englantiin. Oikeisin hieman maareittiä varaamalla vajaan sadan kilsan päässä Wakefieldistä, Hullista lähtevän yölautan Rotterdamiin. Lautta muistutti siinä määrin Naantalin Kapellskärin lauttaa, että se oli kallis (aamupaloineen sellaiset 180 euroa), mutta toimi hyvin matkan edistämisen kannalta. Tosin tämä lautta sisälsi myös risteyiltä tuttuja elementtejä. Vaikka ei siinä, housebändi veti ihan kelvollisesti vanhoja soulhittejä.

Tällä kertaa liikenne Saksan motareilla oli niin sujuvaa kuin se vain voi olla, aurinko paistoi ja leirintäaluekin löytyi Maribosta, Tanskasta täysin vaivattomasti. Kaiken kruunasi Saksan ja Tanskan välinen 45-minuutin lauttamatka: pyörä sisään, ukko ravintolaan, nautapihvi pöytään, pihvi nassuun, ukko motukalle ja motukka lautasta ulos. Leirintäalueelta sai vieläpä irtokarkkeja ja matalista matalin lampikin tarjosi eräänlaisen mahdollisuuden talviturkin heittämiseen. Matkaa onnistuneelle ajopäivälle kertyi reilut 700 kilsaa.

Seuraana päivänä sitten tuttua reittiä pitkin Kapellskäriin ja sieltä Naatalin lauttaan. Lauttaa odotellessa oli mukava jutella muutamien muiden motoristen kanssa, mitä tosin tuli tehtyä muutenkin reissun aikana. Mieleen jäivät mm. Lontoon kupeessa tapaamani antiikkipyöräharrastajat, jotka olivat vanhoilla menopeleillään matkalla Sveitsiin. Aika kunnioitettavaa, noin niin kuin motoristimielessä. Viimeisin varsinaisen ajopäivän matka oli reilut 900 kilsaa ja silloinkin kelit suosivat eikä liikenne häirinnyt (milloinkas se sitä Pohjoismaissa tekisi).

Naantalista ehdinkin pitkästä kahvitauosta huolimatta kotiin herättämään peipeni (puspus) yöuniltaan. Reissu oli pituudeltaan yhteensä sellaiset 4 400 kilsaa.

Reittikartta (suunnilleen)

Lukuvuosikatsaus

Nythän se on sillä tavalla, jotta Lakulla tuli täyteen kahdeksas lukuvuosi valmistuneena opettajana. Näistä kahdeksesta vuodesta puolet on vieläpä tullut työskenteltyä yhdessä ja samassa työpaikassa. Niin, ja ne ekat työvuodet olivat sitä kuuluisaa pätkää ja osa-aikaa, joten oikeita lisiin oikeuttavia vuosia ei taida olla kasassa kuin kuutisen kipaletta.

Tuossa kevään lopuksi kun saimme tiedon ensi lukuvuonna opetettavista kursseista, niin nyt – vihdoinkin – fiilis oli se, että eipä tässä mitään, meikä hallitsee. Aina aiemmin tulevan vuoden tiedoista täytyi katsoa Ne haastavat ja työläät jaksot. Onhan niitä varmaan nytkin, mutta pyörää ei tarvitse enää keksiä uudelleen.

Tämän opettajan nirvanan myöhäisen saavuttamisen syitä on varmaankin useita. Keskeisimpinä lienee se, että on tullut kokeiltua vähän useammankin sortin työpaikkaa ja oppiaineyhdistelmää. Vasta viime vuodet ovat sallineet erikoistumisen ja tiettyihin kursseihin keskittymisen. Se sopii minulle. Lisäksi tuossa toissa lukuvuonna heräsin siihen, että peruskurssit vähän niin kuin oppikirjatason pohjalta eivät riitä nykylukiossa ei oikein mihinkään. Ei ainakaan silloin, kun tasoa määrittelee ystävämme YTL (ylioppilaiskokeista vastuussa oleva vanhan maailman instanssi).

Onneksi päättynyt lukuvuosi oli kuitenkin edellistä iisimpi, koska se edellinen oli melko tosikova. Nyt tuli sentään yöunet nukuttua ihan oukkidoukki ja useissa jaksoissa oli viikonloppujakin vapaina ihan jopa peräkanaan. Niin, ja kesälomalle ei tullut raahattua vinoa pinoa lukemattomia Hesareita. Toisaalta kuntoilu on kyllä jäänyt nyt jo kahtena peräkkäisenä lukuvuonna aiempaa heikommalle, joskaan ei onneksi mihinkään totaaliseen vätysluokkaan.

Sekin tässä on ollut kivaa, että opiskelijoiden kanssa on ollut koko ajan kivempaa. Jostain syystä startti opiskelijoiden kanssa tässä nykyisessä työpaikassa ei ole sisältänyt aivan samaa letkeyttä kuin aiemmissa työpaikoissa. Pitkään oli vähän sellainen fiilis, että vaikka vähän yritti ottaa iisisti, niin sitten tulee kuitenkin joku vähemmän tyytyväinen nuori urputtumaan jostain kummallisuudesta, niin minkäs teet. Nyt urputus tuntuu sekä vähentyneen että muuttaneen muotoaan sellaiseksi, johon ei tarvitse kiinnittää sen erityisemmin huomiota. Alkaa olla sen verran kiva meininki kuin opetuspuuhissa ylipäätään tarvitsekaan olla. Oppimassahan siellä ollaan, ei kaveeraamassa tai jotain sellaista.

Juu, ja sekin on ihan kiva, että tuo aineenhallinta alkaa olla ihan kovaa tasoa. Vaikka toiset tykkää toisesta ja toiset toisesta.

Toivottavasti kesäloman fiilikset eivät katoa ihan heti ekan työviikon aikana ja toivottavasti työ ei imaise liikaa mukaansa. Ehkäpä ensi lukuvuosi alkaisi olla jotain sellaista, mitä open työn pitäisi olla. Nähtäväksi jää, mutta nyt keskitytään tämänkin työn parhaaseen puoleen – nimittäin lomaan.

-----------------

Ps. Ja työyhteisö sen kuin jölkyttelee eteenpäin.