Tänään ne sitten vihdoinkin on, vaalit nimittäin. Tai vihdoin ja vihdoin, kyllähän kaupat on koristelu jouluun huomattavasti pidempään kuin kadun varret vaalimainoksiin ja taitaahan keskimääräinen tosi-tv-pudotuskilpailukin kestää pidempään kuin vaalien varsinainen kuuma vaihe. (Kukapa itse poliittista keskustelua jaksaisi seurata :) )
Vaikka varsinainen vaalihuuma rajoittautuu verrattain lyhyelle ajalle, niin silti ainakin itselläni on ollut havaittavissa ajoittaista kyllästymistä vaaleihin. Tosin tämä kyllästyminen ei ole sinällään kohdistunut itse vaalien kovaan ytimeen eli edustuksellisen demokratian yhteen toteutumismuotoon, vaan sen sijaan se kohdistuu tuon kovan ytimen ulkopuolella olevaan hälinään.
Television vaalikeskustelut ovat melko kammottavaa hälinää, eikä niitä taida kestää oikein kukaan. Nekin, jotka jaksavat vaalikeskusteluja seurata, tuntuvat tekevän sen lähinnä siksi, että voivat seuraavana päivänä todeta, miten ankea eilinen vaaliväittely taas olikaan. Toiset puolestaan näyttävät suhtautuvan vaalikeskusteluihin kuin johonkin urheilukilpailuun konsanaan: kuka sanoi asiat napakammin ja kuka pärjäsi kenellekin (niin kuin tällä olisi suurtakin merkitystä).
Mutta mitä vaaliväittelyiltä pitäisi sitten muka odottaa. En minä ainakaan jaksa katsoa edes tavallisia keskusteluohjelmia, joitakin yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, jos aihe tai näkökulma sattuu olemaan jotenkin poikkeuksellinen. Mutta vaaleissa poikkeuksellisuus ei ole oikein muotia, ei etenkään vaaleja edeltävän parin viikon aikana. Nytkinhän vaaliväittelyt ovat typistyneet lähinnä päällehuutamiseksi jostakin ”Kreikan miljardeista” (voi sitä populismin ja umpimielisyyden määrää). Ja jos rehellisiä ollaan, niin katsojan ei pitäisi aliarvioida itseään niin paljon, että alentuisi katsomaan television poliittisia väittelyitä.
Vaalikeskusteluiden ohella vaalihälinää muodostaa vaalimainonta ja siihen liittyen jaksan ihmetellä kahta asiaa. Ensinnäkin on tietysti se, että mihin se vaalirahakohu ja avoimemman poliittisen toiminnan vaatimus unohtui. Uudet säännöt tehtiin joo ja pöytää vähän edellisiin vaaleihin liittyen putsattiin, mutta kyllä tämä on vielä melko kaukana avoimuuden juhlasta. En olisi uskonut, että ihan näin hyvin isojen puolueiden sitkeä väsytystaktiikka tässä asiassa olisi toiminut. Mutta toimi se, eikä edes rahastakaan tunnu olevan puutetta, ainakin jos katselee lehtien mainoksia ja kadunvarsia.
Vaalimainoksissa jaksaa myös kummastuttaa se, miten mielikuvituksettomia ne ovatkaan. Kaikilla on ne samat koulukuvat siellä ja mainoslauseena jotain sellaista kuin ”Muutos on mahdollinen” tai ”Lapsiperheiden puolesta.” Ai jaa, enpä olisi tiennyt tai uskonut. Toki joitakin pirteitä poikkeuksia on ollut, kuten Jörn Donnerin lehtimainokset tai Husein Muhammedin vaalivideot. Enemmistö tuntuu tässäkin suhteessa pyrkivät sen kuuluisan keskivertoäänestäjän suosioon, mutta minkäs teet, kun suomalaiset äänestäjät ovat perinteisesti palkinneet varman päälle pelaamisen. Meillä pärjää parhaiten se puolue, joka onnistuu vähiten ärsyttämään ihmisiä ja kenties väittämään siinä sivussa politiikkaa epäpoliittiseksi. Niin, ja niistä todellisista, vaalien jälkeisiksi kaavailluista poliittisista päätöksistä ei ainakaan pidä mennä mitään sanomaan.
Kolmas ja kenties mielenkiintoisin hälinä on löytynyt netistä, nimittäin sosiaalisesta mediasta. Nämä ovat ainakin minulle ensimmäiset vaalit, joissa sosiaalisella medialla on selkeä rooli – eikä tämä rooli ole johtunut ihan pelkästään siitä, että olen itse linkittänyt päivittäin noin viidestä viiteentoista yhteiskunnallista uutislinkkiä FB-profiiliini. Mielenkiintoisinta sen sijaan on ollut käydä lyhyitä poliittisia keskusteluja niiden noin kymmenen (tämä arvio on tehty hyvällä tahdolla) politiikasta aktivoituneen fb-tuttavani kanssa.
Näistä keskusteluista on jäänyt päällimmäiseksi sellainen mielikuva, että puolueiden kannattajat vetävät pääsääntöisesti hyvin samanlaisella linjalla kuin heidän kannattamansa puoluekin. Isojen porvaripuolueiden kannattajat katsovat parhaimmaksi lähinnä vaieta sosiaalisessa mediassa (ovat niin kovin epäpoliittisia ja hyvissä ”fiiliksissä”) ja demarit piipittävät jotain, mistä ei oikein kukaan ota selvää. Persujen kannattajien kommentit ovat puolestaan sellaisia, että niitä en kykene yleensä lainkaan ymmärtämään. Niin ohi ne vetävät kaikesta siitä, mitä olen tottunut pitämään todellisuutena tai uskottavana.
Suurinta mekkalaa näyttävät sen sijaan pitävän vassarit ja jostain syystä heillä tuntuu olevan kovin halu saivarrella epätoivoisesti jostain yksityiskohdista vihreiden ja vassareiden välillä. Ehkä heitä vaivaa pienoinen epävarmuus omasta nuorekkaasta punavihreideystään tai sitten kyseessä on vain Arhinmäen peesailu sentään edes vaalien alla jollakin muotoa heränneestä ja hieman räyhähenkisestä vasemmistopopulismista? Onneksi meillä ei muuten ole selkeää ja poliittisesti merkityksellistä oikeistopopulistista porukkaa, kun persutkin voinee luokitella keskustapopulistiseksi, mitä se sitten ikänä onkaan.
Ja myös vihreistä fb-tuttavistani täytyy valitettavasti löytää yhtymäkohta vihreään puolueeseen. Vihreät näyttävät hoitavan oman osuutensa kaikessa hiljaisuudessa vähän siihen tyyliin, että no, vihreitähän minäkin kävin äänestämässä. RKP:läisiä tai kristillisiä minulla ei taidakaan olla ilo tuntea.
Mutta tänään sen lisäksi, että siskontyttöni täyttää kolme vuotta, voidaan pikku hiljaa alkaa unohtamaan tämä kaikki jokseenkin jonninjoutava hälinä, jota ilman vaalit ei vissiin valitettavasti olisi edes mahdolliset. Tänään illalla voidaan keskittyä (myös) oleelliseen: miten kansa on äänestänyt ja miten se vaikuttaa tulevaan hallitukseen? Siinähän sitä taas onkin (ja samalla ´pääsee´ jälleen päivittämään opetusmateriaaleja tämänkin aiheen osalta).
Jos viimeisimpiä YLE:n, Hesarin ja MTV3:n gallupeita on uskominen, niin puolueiden suuruusjärjestys lienee kutakuinkin seuraava: Kokoomus (n. 20,5 %), Keskusta (n. 18,5-19 %) , demarit (n. 18 %), persut (n. 16-16,5 %), vihreät (n. 8,5-9,0 %), vassarit (n. 8 %)ja sitten ne kaksi jämäpalaa (n. 4 % kumpaisellekin). Ja jos vanha kaava tepsii tänäänkin, niin tulemme kuulemaan useita voittoselvityksiä, vaikka tosiasiaa lienee, että toisaalta ainoastaan Kokoomus voi leveillä parhaimmalla tuloksella ja toisaalta persut selkeällä äänimäärän nousulla. Vihreät kuitenkin lienee persujen ohella ainoa toinen puolue, jolle ei ole luvassa edellisiin vaaleihin verrattuna äänimäärän putoamista.
Ja olisiko tällainen tulos sitten kuinka radikaali muutos? Se ratkeaa osaltaan hallitusneuvotteluissa, joissa tämän tuloksen perusteella lienee lähinnä kaksi päävaihtoehtoa: joko vanha pohja jatkaa tai sitten persut korvaavat vihreät hallituksessa. Itse uskon näillä näkymin enemmän vanhan jatkamiseen, joskin tietenkin niin, että Katainen ja Kiviniemi vaihtavat ministerinsalkkujaan. Jossain määrin ratkaisevassa asemassa tulevat luultavasti olemaan persut, sen verran vaalituloksella lienee on merkitystä.
He pääsevät päättämään, kuinka kovat ehdot lyövät hallitusneuvotteluihin. Niinkö kovat, että niihin vastataan varmasti ei, vai ainoastaan niin kovat, että niihin saatetaan vastata ei? Muu tuskin olisi mahdollista, uho huomioon ottaen. Demarit ovat ulkona lähinnä siksi, että Kokoomus tuskin haluaa kumppaneikseen sekä persuja että demareita, se ei oikein passaisi EU-politiikkaan. Keskusta, vihreät ja RKP ovat tässä mielessä Kokoomukselle ihan hyvät vaihtoehdot.
Vaikka Kokoomus pääministeripuolueena on lievästi sanottuna iljettävä, niin täytyy toivoa edes sitä, että hallituksessa olisi enemminkin vihreät kuin persut. Niin ja, ei niitä persuja varmaan oikein mielellään hallitukseen otettaisi myöskään siksi, että liian monella on kokemuksia persuista kunnanvaltuustoista (eikä kokemukset ole käsittääkseni yksinomaan myönteisiä). Vaikka toisaalta varmaan jossain bunkkerissa suunnitellaan myös sitä, että nyt olisi hyvä tyrehdyttää persumania vallalla (vanha kikka!). Joskin luulen, että mania laantuu jossain määrin ilman valtaakin. Tuskin Soini jaksaa loputtomiin – ylipäätään ja keksiä sutkautuksiaan.
Ankeinta tässä kokonaisuudessa on kuitenkin se, että suomalaisen politiikan keskiarvo ja pääsuuntaus näyttää joka tapauksessa ottaneen askeleen kohti umpimielisyyttä, arvokonservatiivisuutta ja kansallismielistä itsekeskeisyyttä. Toivotaan tulevalta parempaa – joskin tätä suuntaa voi tietty äänestää vaikkapa tänään, antamalla äänen vihreille (muita vaihtoehtoja tässä mielessä ei juuri ole).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti