Persujen voitto
Olipahan vaalit, huh huh – kaikenlaista ja monenmoista totta tosiaan! Sinne meni luottamus gallupeihin ja sinne meni usea nykyperinne, kuten kolmen suuren suuruus ja perusasetelma hallitusneuvotteluihin. Ja siinä sivussa saattoi heilahtaa suomalaisen politiikantekokin vähän uusiin asetelmiin. Vanhoilla eväillä ei enää Soinin jälkeisellä aikakaudella pärjääkään (ainakaan hetkeen). Tässä voi olla osittain paljon hyvääkin, siksi paljon omaksi saarekkeekseen poliittinen ulosanti on muuttunut. Tiedä, vaikka politiikkakin politisoituisi hitusen nykyistä enemmän.
Niin, ja olihan se kerta kaikkiaan symppistä katsoa viime viikon uutisista kuvia Keijo-Annikkien voitonhuumasta. Ja kyllä se on varmaan niinkin, että nyt on melko iso osa äänestäjäkuntaa saanut itselleen aiempaa passelimman edustajajoukon, ja se lienee demokratian kannalta ihan ok. Mutta ei tästä ihan täysillä osaa intoillakaan. Se johtuu tietty siitä, että persujen noste on kulkenut käsi kädessä Euroopassa noin muutoinkin vahvistuneen umpimielisyyden kanssa. Ja joo, kaikki persuissa ei välttämättä ole pahimman laatuisia punaniskaurpoja, mutta sepä ei olekaan se pointti. Ikävintä on yleisen ilmpiirin suunnanmuutos, eikä se rajoitu edes persuihin. Sen verran hyvin oikeastaan vihreitä lukuun ottamatta kaikki muut puolueet ovat enemmän tai vähemmän peesailleet persuja.
Vihreä tappio
Mutta joo, se voittajista ja umpimielisyydestä tällä kertaa. Vaikka persuja lukuun ottamatta kaikki muut puolueet menettivät kannatustaan, niin vaaleissa oli kuitenkin vain kaksi selvää häviäjää: kepu ja vihreät. Molemmilta suli näissä vaaleissa palttiarallaa kolmasosa edustajanpaikoista. Kyllä nyt varmasti ketuttaa vaihtaa pienempään eduskuntaryhmän kokoushuoneeseen!
Tämä viikko onkin sitten kulunut puolueiden sisällä ja vähän medioissakin sitä aprikoidessa, mistä tappio johtui. Ja jälleen tyypilliseen tapaan on saivarreltu jos jonkinlaisista yksityiskohdista ja lillukanvarsista. Pohjimmainen syy on kuitenkin ilmeinen: häviäjät tekivät ”demarit”. Tällä tarkoitan sitä, että osa näiden puolueiden perinteisistä sekä potentiaalisista äänestäjistä eivät enää entiseen tapaan luottaneet puolueisiinsa vaan äänestivät muita puolueita tai jättivät kokonaan äänestämättä. Vähän niin kuin demareille kävi Lipposen hallitusten myötä, kun demarit eksyivät harjoittamaan politiikkaa, jolla ei ollut mitään tekemistä sosiaalidemokratian kanssa. Siinä ei paljoa lamaselittelyt auttanut.
Ja sekin kannattaa huomioida, että tässä ilmiössä oleellisempaa on se, miten äänestäjät asian kokevat kuin se, miten asiat puoluepolitiikan varsinaisella näyttämöllä ovat. Sitäkin on demokratia. Noin kymmenesosa kansasta jaksaa olla aktiivisesti kiinnostunut politiikan tosiasiallisista väännöistä, kolmasosaa ei kiinnosta sekuntiakaan ja siihen väliin jää se suuri keskivertoenemmistö.
Vihreiden kohdalla äänestäjien luottamuksen hupenemiseen on kolme keskeistä syytä: vihreiden osallistuminen porvarihallitukseen, yleisen ilmapiirin muutos sekä vihreiden oma epäonnistuminen.
Porvarihallituksen aikana on sattunut ja tapahtunut paljon sellaista, mikä ei ole miellyttänyt vihreiden kannattajia, ei minuakaan. Tuloerot ovat kasvaneet, ydinvoimaloille on hyväksytty uusia rakennuslupia, turve sotkee kotijärviä, yliopistoja on avattu euron vallalle, vaalirahoituksen uudistaminen on ollut ilmeisen pinnallista ja sitten on ollut jos jonkinlaista lex Nokiaa ja lex Soininvaaraa. Tässä ei paljoa auta vallan matematiikka ja ne pienet vihreät voitot, torjuntavoitoista puhumattakaan.
Ja kyllä tämä persujen nousuun liittyvä henkisen ilmapiirin muutos on myös melko kovaa vihreille ja vihreille arvoille, etenkin niiden kuuluisien liikkuvien äänestäjien kohdalla. Vihreyttä ammutaan tätä nykyä niin kovaa, että kukapa sitä nyt häviäjien vankkureihin kaipaisi. Ja tämä on siis pitkälti todellisista puoluepoliittisista väännöistä erillinen kysymys. Kasvissyönti, puiden halailu, pehmoisyys ja yritys ymmärtää ”niitä toisia” eivät ole enää muodissa.
Mutta ihan kaikesta ei voi syyttää muita. On sitä vikaa vihreissäkin ja vihreiden olisi pitänyt vaalitappion välttääkseen tajuta, osata ja onnistua lyömään edellä tarkoittamani haasteet. Mutta eipä tällaista voittoa kukaan onnistunut tosissaan ennustamaan (vihreiden mollaajia on toki aina ollut, mutta niillä on ihan omat intressit ja pikkasen heikosti vakuuttavat perustelut).
Vihreät ovat olleet liian kilttejä. Ollaan harjoitettu hallitusyhteistyötä vähän liiankin hyvin Vanhasen tahdeilla niin, että niistä kuuluisista keskeneräisistä asioista ei keskustella. Vihreät ovat tyytyneet puurtamaan kahden ministerinsä voimalla vallankulisseissa, ajamaan vihreyttä pieninkin askelin ja siinä sivussa osallistumaan päätöksiin, jotka eivät todellakaan edusta vihreyttä. Ulkopuolelle voitoista ja tappioista ei ole paljoa huudeltu, paitsi aivan vaalien alla. Mutta silloin oli jo aivan liian myöhäistä, mielikuvat olivat syntyneet. Myös monenlainen vaalipopulismi ja varakkaampien puolueiden vaalituuttaus tukkivat eetterin.
Osa äänestäjistä hukkasi luottamuksensa siihen, mitä vihreiden vihreys tarkoittaa.
Kohti vihreää hyvinvointivaltiota
Mutta nyt ei auta muu kuin aina muulloinkin tappion aikana. Oma paketti kasaan ja ptuiii, uutta matoa koukkuun. (Vaikka eipä sillä, puoluepolitiikassa minusta ei pitäisi ylipäätäänkään olla ensisijaisesti kyse mahdollisimman monen äänestäjän kosiskelusta, vaan juurikin tuon oman paketin selkeydestä.) Nyt vihreiden pitää siis tuutata niin selkeästi kuin mahdollista ympäristön ja ihmisoikeuksiin perustuvan reiluuden puolesta. Ja ulosantiin ehkä jopa pieni säväys vihreää populismia eli faktataustat ja kokonaisvaltainen näkemys edelleen kyllä, mutta turha pyörittely vähemmälle.
Eikä pahitteeksi olisi vaikka vihreät tiivistäisivät ja selkeyttäisivät pitkän aikavälin visiotaan, sellaisille voisi olla näinä epävarmuuden aikoina tarvetta (usko pois). Vihreiden tulisi alkaa puhua vihreästä hyvinvointivaltiosta, joka muodostettaisiin sosiaalidemokraattisen päälle kuitenkin niin, että ympäristö huomioitaisiin aidosti ja samalla vähennettäisiin riippuvuutta vanhasta ammattikuntiin ja tuotantosektoreihin perustuvasta eturyhmäajattelusta. Sama pätisi siihen, että vihreä hyvinvointivaltio ei korostaisi ihan entiseen malliin nationalistista itsekkyyttä, vaan hyväksyisi globalisaation ja näkisi siinä positiivisiakin asioita. Samalla tämä malli nousisi kauan kaivatuksi kokonaisvaltaiseksi haastajaksi sekä nykyiselle uusliberalistiselle suuntaukselle että epätoivoiselle yritykselle takertua menneisyyden protektionistiseen nationalismiin.
Vihreille tässä suhtautumisesta olisi puolestaan hyväksi se, että pyrittäisiin pois yksittäisasioiden vääntämisestä kohti kokonaisvaltaista suuntaa. Ja tuo suunta voisi korostaa nykyistä enemmän yhteiskunnallista (säästämme energiaa ja luonnonvaroja) kuin yksilöllistä (syön ituja ja ostan Reilua kauppaa) näkökulmaa sekä linkittyä aiempaakin selkeämmin tavalliseen elämään (tykkään matkustaa ja mökkeillä) kuin linkolalaiseen utopiaan (ihmisyys sinänsä on rikos luontoa kohtaan).
Kai se tämäkin blogi pitää lopettaa lässytykseen: se, mikä ei tapa, vahvistaa. Ja siinä, että vihreät otti nokkiinsa, voi olla oikeasti ihan hyvääkin. Nyt ainakaan vihreät eivät voi tuudittautua mitenkään siihen, että historia tulee osoittamaan vihreyden voiton. Sen sijaan on pakko terävöittää sitä, mistä vihreydessä on kyse tässä ja nyt. Ja sekin täytyy mainita, että koska vihreät ovat juuri kärsineet porvarihallitusyhteistyöstä, niin puheenjohtajan vaihtaminen Sinnemäestä verrattain oikeistolaisvihreään Ville Niinistöön olisi tässä tilanteessa lievästi sanottuna ristiriitainen veto.
-----------
Ps. Vähän vielä vaalimatematiikasta ja vaalijärjestelmästämme: Nykyinen vaalitulos hautaa helposti alleen sen, että vaikka vihreät menettivät kolmanneksen paikoista, ääniosuudessa se menetti ”vain” puolet tuosta määrästä (n. 15 %, jos laskin oikein). Sellaiset ovat vaaliemme nykysäännöt. Jos vaalit olisivat valtakunnan tasolla aidosti suhteelliset, niin silloin suuret eivät olisi aivan näin suuria ja pienet näin pieniä (ja politiikka olisi vielä yhden pykälän nykyistä mielenkiintoisempaa). Esim. vihreiden ääniosuushan tarkoittaisi sellaista 14 – 15 kansanedustajaa. Säännöt taitavat kuitenkin pysyä jatkossakin samana, vaikka edellinen eduskunta antoi tulevalle perustuslain muutosehdotuksen vaalien suhteellisuuden parantamisesta. Ei taida kuitenkaan kolmen suuren sinipunaniskahallitus omaa oksaansa suostua sahaamaan (ja samalla erityisesti pienten vaalipiirien vähemmistöjen ääneen kuuluvuutta parantamaan).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti