Suomessa käytävä keskustelu Euroopan unionista on vähintäänkin merkillistä. Se tuntuu typistyvän lähinnä vääntöön liittovaltio vs. kansallinen suvereniteetti. Edellisellä pelotellaan ja jälkimmäisen perään itketään, vaikka molemmat käsitteet ovat nykymaailmassa itse asiassa jokseenkin turhia. Kaiken kaikkiaan keskustelussa ilmenee melko hyvin EU:hun liittyvä ilmeinen ristiriita: yhtäältä sen merkitystä ei voi kukaan kiistää ja toisaalta sitä ei tunneta juuri lainkaan.
EU:ssa itsessään suurin ongelma ei kuitenkaan ole kansallisen vallan ja yhteisöllisen vallan välinen kamppailu, vaan nimenomaan halu vääntää kaikki kamppailuksi kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja edusta. Tämä asetelma paljastuu helposti pienoisen ajatusleikin avulla. Kuvitellaan nimittäin, että voisimme häivyttää EU:sta nationalismin sille kuuluvaan lokeroon osaksi kulttuuria sun muita politiikkaan kuulumattomia seikkoja.
Silloin voisimme ensinnäkin lakkauttaa turhana sekä jäsenvaltioiden poliittisia johtajia edustavan Eurooppa-neuvoston että jäsenvaltioiden ministereitä edustavan ministerineuvoston kokoukset. Tällöin katoaisi myös kokolailla suurten mahdollisuus vetää show´ta tuomalla omat esityksensä Eurooppa-neuvoston huippukokouksiin hyväksyttäväksi. Samoin pikkusieluinen ministerineuvostossa tapahtuva jäsenvaltioiden keskinäinen kinastelu joutaisi historiaan sekin.
Ylintä päätösvaltaa jäisi tällöin yksin ylläpitämään parlamentti, vai olisiko tämä sitten liian kansanvaltaista. Samalla EU:n järjestelmästä tulisi muutoinkin yhtäkkiä sekä selkeä että sellainen, jossa painottuisi kansallisvaltioiden välisen kilpailun sijasta noin niin kuin muutoinkin parlamentaarisista demokratioista tuttu ideologinen vääntö puolueineen ja arvomaailmoineen. Vähän niin kuin Suomen eduskunnassa.
Vastaavasti voisi tietysti pohtia, kaipaammeko eduskuntaan nykyisen yhden kamarin rinnalle jonkun esim. puhtaasti maakuntien edun ajamiseen perustuvan kokoonpanon, jonka nimitykseen emme tietenkään antaisi kansalaisille suoraa vaikutusmahdollisuutta. Ja voisimmepa vielä antaa tälle maakuntaelimelle nykyistä eduskuntaamme enemmän päätäntävaltaa vähän samaan tapaan kuin EU:ssa ministerineuvostolla on suhteessa parlamenttiin.
Eikä pidä myöskään unohtaa EU:n päätöksenteossa pienoisia, joskin jossain määrin varsin erityisiä yrityksiä saada kuuluville sekä paikallisuuden että kansalaisyhteiskunnan äänet. Edellisellä tarkoitan alueiden komiteaa, jossa Suomesta on mm. kuntien ja maakuntien edustus, ja jälkimmäisellä talous- ja sosiaalikomiteaa, jossa on edustettuina erilaisia etujärjestöjä, kuten työntekijöiden ja palkansaajien edustajat.
Niin, ja voihan sitä vielä muistuttaa myös jokseenkin kelvollisesta subsidiariteettiperiaatteesta eli siitä ajatuksesta, että mitään päätöstä ei tehdä sen korkeammalla tasolla kuin tarve on. Esimerkiksi konkreettiset päätökset terveys- ja muiden peruspalveluiden tuottamisesta lienee syytä tehdä jatkossakin paikallisella tasolla. Tätähän ei edes nykyinen EU estä.
En tiedä sinusta, mutta minulle tämä yllä oleva ajatusleikki on omiaan kertomaan sen, että liittovaltiokehitys ja kansallisen suvereniteetin tila eivät ole ehkä niitä aivan keskeisimpiä kysymyksiä EU:ta pohdittaessa. Kyse on pikemminkin siitä, millaisen Euroopan haluamme ja luotammeko yhteisiin eurooppalaisiin arvoihimme. Kukaan tuskin voi kieltää useita EU:n saavutuksiakaan, kuten vapaata liikkuvuutta tai EU:n askelia ympäristökysymyksissä.
Sen sijaan jos EU:n sisällä esiintyisi ilmeisiä ristiriitoja arvoissa ja pohjimmaisissa tavoitteissa, niin silloinhan tilanne olisi aivan toinen. Mutta kukaan ei ole vaivautunut edes kyseenalaistamaan tätä ja siksi sitä ´talvisodan henkeä´ ei tunnu oikein tähän sotaan löytyvän. Samaisesta syystä EU-vastaisuuskin näyttää hyvin pitkälti rajoittuneen Kiitos-paitoihin ja leijonariipuksiin puetuksi umpimieliseksi kansalliseksi pullisteluksi.
Ja koska tällä pullistelulla on niin paljon tilaa myös nykyisen kaltaisessa EU:ssa, niin selvää on sekin, että EU:sta ei tule koskaan jäsenvaltioista vapaata, yksiselitteisen selkeän demokraattista liittovaltiota. Joskin suunta on aivan selvä: yhteisön yhteisten toimielinten ja siellä erityisesti parlamentin valta vahvistuu vahvistumistaan. Suunta on oikea, mutta kuteen yleensä muutenkin, askeleet sangen pieniä ja välillä hapuilevia.
---------------
Ps. Ympätään tähän vielä sekin, että mikäli joku ajattelee EU:n olevan joko mahdottoman kallis tai byrokraattinen, niin höpön löpön. Kannattaa vähän suhteuttaa: kun EU:n budjetti on noin 1 %:n bkt:stä, niin Suomen valtiolla se on jotain 30 %:n luokkaa. Työntekijöitäkin EU:ssa on suunnilleen yhtä paljon kuin yhdessä keskisuurissa eurooppalaisessa kaupungissa yksin.
Niin, ja jos puolestaan joku surkuttelee sitä, että Suomen valtio maksaa EU:hun enemmän kuin sieltä suoria tukia saa, niin tätäkin kannattaa pohtia pari kertaa uudelleen. Voi aloittaa vaikka siitä, että kuinka väärältä tuntuu se, että esim. Espoo joutuu maksumieheksi valtionosuusjärjestelmässä. Pohdintaa voi jatkaa myös sillä, kuinka mielekästä on laskea pelkkiä suoria rahavirtoja ja jättää huomioimatta mm. sisämarkkinoiden tuomat epäsuorat hyödyt näille Pohjolan perukoille.
Ja jos jollakin on vielä huolena se, että päätös karkaa sinne ´Rysseliin´, niin sitäkinhän voi pohtia, kuinka paljon maakuntien väkeä mahtoikaan harmittaa hevoskärryjen aikakaudella päätösten tekeminen Helsingissä. Tai kuinka oleellista on se, missä kaupungissa mm. Suomenkin päätöksentekoa sitova YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus on hyväksytty. Mukana on oltu. Ei se ´Rysselikään´ ole mikään erillinen maailmansa, vaan siellä on mukana myös suomalaisia joka ikisessä välissä vaikuttamassa ja osallistumassa, usein jopa Suomen asukaslukua suuremmalla painoarvolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti