Saivatpahan opetuksen, vihreät nimittäin

Persujen voitto

Olipahan vaalit, huh huh – kaikenlaista ja monenmoista totta tosiaan! Sinne meni luottamus gallupeihin ja sinne meni usea nykyperinne, kuten kolmen suuren suuruus ja perusasetelma hallitusneuvotteluihin. Ja siinä sivussa saattoi heilahtaa suomalaisen politiikantekokin vähän uusiin asetelmiin. Vanhoilla eväillä ei enää Soinin jälkeisellä aikakaudella pärjääkään (ainakaan hetkeen). Tässä voi olla osittain paljon hyvääkin, siksi paljon omaksi saarekkeekseen poliittinen ulosanti on muuttunut. Tiedä, vaikka politiikkakin politisoituisi hitusen nykyistä enemmän.

Niin, ja olihan se kerta kaikkiaan symppistä katsoa viime viikon uutisista kuvia Keijo-Annikkien voitonhuumasta. Ja kyllä se on varmaan niinkin, että nyt on melko iso osa äänestäjäkuntaa saanut itselleen aiempaa passelimman edustajajoukon, ja se lienee demokratian kannalta ihan ok. Mutta ei tästä ihan täysillä osaa intoillakaan. Se johtuu tietty siitä, että persujen noste on kulkenut käsi kädessä Euroopassa noin muutoinkin vahvistuneen umpimielisyyden kanssa. Ja joo, kaikki persuissa ei välttämättä ole pahimman laatuisia punaniskaurpoja, mutta sepä ei olekaan se pointti. Ikävintä on yleisen ilmpiirin suunnanmuutos, eikä se rajoitu edes persuihin. Sen verran hyvin oikeastaan vihreitä lukuun ottamatta kaikki muut puolueet ovat enemmän tai vähemmän peesailleet persuja.

Vihreä tappio

Mutta joo, se voittajista ja umpimielisyydestä tällä kertaa. Vaikka persuja lukuun ottamatta kaikki muut puolueet menettivät kannatustaan, niin vaaleissa oli kuitenkin vain kaksi selvää häviäjää: kepu ja vihreät. Molemmilta suli näissä vaaleissa palttiarallaa kolmasosa edustajanpaikoista. Kyllä nyt varmasti ketuttaa vaihtaa pienempään eduskuntaryhmän kokoushuoneeseen!

Tämä viikko onkin sitten kulunut puolueiden sisällä ja vähän medioissakin sitä aprikoidessa, mistä tappio johtui. Ja jälleen tyypilliseen tapaan on saivarreltu jos jonkinlaisista yksityiskohdista ja lillukanvarsista. Pohjimmainen syy on kuitenkin ilmeinen: häviäjät tekivät ”demarit”. Tällä tarkoitan sitä, että osa näiden puolueiden perinteisistä sekä potentiaalisista äänestäjistä eivät enää entiseen tapaan luottaneet puolueisiinsa vaan äänestivät muita puolueita tai jättivät kokonaan äänestämättä. Vähän niin kuin demareille kävi Lipposen hallitusten myötä, kun demarit eksyivät harjoittamaan politiikkaa, jolla ei ollut mitään tekemistä sosiaalidemokratian kanssa. Siinä ei paljoa lamaselittelyt auttanut.

Ja sekin kannattaa huomioida, että tässä ilmiössä oleellisempaa on se, miten äänestäjät asian kokevat kuin se, miten asiat puoluepolitiikan varsinaisella näyttämöllä ovat. Sitäkin on demokratia. Noin kymmenesosa kansasta jaksaa olla aktiivisesti kiinnostunut politiikan tosiasiallisista väännöistä, kolmasosaa ei kiinnosta sekuntiakaan ja siihen väliin jää se suuri keskivertoenemmistö.

Vihreiden kohdalla äänestäjien luottamuksen hupenemiseen on kolme keskeistä syytä: vihreiden osallistuminen porvarihallitukseen, yleisen ilmapiirin muutos sekä vihreiden oma epäonnistuminen.

Porvarihallituksen aikana on sattunut ja tapahtunut paljon sellaista, mikä ei ole miellyttänyt vihreiden kannattajia, ei minuakaan. Tuloerot ovat kasvaneet, ydinvoimaloille on hyväksytty uusia rakennuslupia, turve sotkee kotijärviä, yliopistoja on avattu euron vallalle, vaalirahoituksen uudistaminen on ollut ilmeisen pinnallista ja sitten on ollut jos jonkinlaista lex Nokiaa ja lex Soininvaaraa. Tässä ei paljoa auta vallan matematiikka ja ne pienet vihreät voitot, torjuntavoitoista puhumattakaan.

Ja kyllä tämä persujen nousuun liittyvä henkisen ilmapiirin muutos on myös melko kovaa vihreille ja vihreille arvoille, etenkin niiden kuuluisien liikkuvien äänestäjien kohdalla. Vihreyttä ammutaan tätä nykyä niin kovaa, että kukapa sitä nyt häviäjien vankkureihin kaipaisi. Ja tämä on siis pitkälti todellisista puoluepoliittisista väännöistä erillinen kysymys. Kasvissyönti, puiden halailu, pehmoisyys ja yritys ymmärtää ”niitä toisia” eivät ole enää muodissa.

Mutta ihan kaikesta ei voi syyttää muita. On sitä vikaa vihreissäkin ja vihreiden olisi pitänyt vaalitappion välttääkseen tajuta, osata ja onnistua lyömään edellä tarkoittamani haasteet. Mutta eipä tällaista voittoa kukaan onnistunut tosissaan ennustamaan (vihreiden mollaajia on toki aina ollut, mutta niillä on ihan omat intressit ja pikkasen heikosti vakuuttavat perustelut).

Vihreät ovat olleet liian kilttejä. Ollaan harjoitettu hallitusyhteistyötä vähän liiankin hyvin Vanhasen tahdeilla niin, että niistä kuuluisista keskeneräisistä asioista ei keskustella. Vihreät ovat tyytyneet puurtamaan kahden ministerinsä voimalla vallankulisseissa, ajamaan vihreyttä pieninkin askelin ja siinä sivussa osallistumaan päätöksiin, jotka eivät todellakaan edusta vihreyttä. Ulkopuolelle voitoista ja tappioista ei ole paljoa huudeltu, paitsi aivan vaalien alla. Mutta silloin oli jo aivan liian myöhäistä, mielikuvat olivat syntyneet. Myös monenlainen vaalipopulismi ja varakkaampien puolueiden vaalituuttaus tukkivat eetterin.

Osa äänestäjistä hukkasi luottamuksensa siihen, mitä vihreiden vihreys tarkoittaa.

Kohti vihreää hyvinvointivaltiota

Mutta nyt ei auta muu kuin aina muulloinkin tappion aikana. Oma paketti kasaan ja ptuiii, uutta matoa koukkuun. (Vaikka eipä sillä, puoluepolitiikassa minusta ei pitäisi ylipäätäänkään olla ensisijaisesti kyse mahdollisimman monen äänestäjän kosiskelusta, vaan juurikin tuon oman paketin selkeydestä.) Nyt vihreiden pitää siis tuutata niin selkeästi kuin mahdollista ympäristön ja ihmisoikeuksiin perustuvan reiluuden puolesta. Ja ulosantiin ehkä jopa pieni säväys vihreää populismia eli faktataustat ja kokonaisvaltainen näkemys edelleen kyllä, mutta turha pyörittely vähemmälle.

Eikä pahitteeksi olisi vaikka vihreät tiivistäisivät ja selkeyttäisivät pitkän aikavälin visiotaan, sellaisille voisi olla näinä epävarmuuden aikoina tarvetta (usko pois). Vihreiden tulisi alkaa puhua vihreästä hyvinvointivaltiosta, joka muodostettaisiin sosiaalidemokraattisen päälle kuitenkin niin, että ympäristö huomioitaisiin aidosti ja samalla vähennettäisiin riippuvuutta vanhasta ammattikuntiin ja tuotantosektoreihin perustuvasta eturyhmäajattelusta. Sama pätisi siihen, että vihreä hyvinvointivaltio ei korostaisi ihan entiseen malliin nationalistista itsekkyyttä, vaan hyväksyisi globalisaation ja näkisi siinä positiivisiakin asioita. Samalla tämä malli nousisi kauan kaivatuksi kokonaisvaltaiseksi haastajaksi sekä nykyiselle uusliberalistiselle suuntaukselle että epätoivoiselle yritykselle takertua menneisyyden protektionistiseen nationalismiin.

Vihreille tässä suhtautumisesta olisi puolestaan hyväksi se, että pyrittäisiin pois yksittäisasioiden vääntämisestä kohti kokonaisvaltaista suuntaa. Ja tuo suunta voisi korostaa nykyistä enemmän yhteiskunnallista (säästämme energiaa ja luonnonvaroja) kuin yksilöllistä (syön ituja ja ostan Reilua kauppaa) näkökulmaa sekä linkittyä aiempaakin selkeämmin tavalliseen elämään (tykkään matkustaa ja mökkeillä) kuin linkolalaiseen utopiaan (ihmisyys sinänsä on rikos luontoa kohtaan).

Kai se tämäkin blogi pitää lopettaa lässytykseen: se, mikä ei tapa, vahvistaa. Ja siinä, että vihreät otti nokkiinsa, voi olla oikeasti ihan hyvääkin. Nyt ainakaan vihreät eivät voi tuudittautua mitenkään siihen, että historia tulee osoittamaan vihreyden voiton. Sen sijaan on pakko terävöittää sitä, mistä vihreydessä on kyse tässä ja nyt. Ja sekin täytyy mainita, että koska vihreät ovat juuri kärsineet porvarihallitusyhteistyöstä, niin puheenjohtajan vaihtaminen Sinnemäestä verrattain oikeistolaisvihreään Ville Niinistöön olisi tässä tilanteessa lievästi sanottuna ristiriitainen veto.

-----------

Ps. Vähän vielä vaalimatematiikasta ja vaalijärjestelmästämme: Nykyinen vaalitulos hautaa helposti alleen sen, että vaikka vihreät menettivät kolmanneksen paikoista, ääniosuudessa se menetti ”vain” puolet tuosta määrästä (n. 15 %, jos laskin oikein). Sellaiset ovat vaaliemme nykysäännöt. Jos vaalit olisivat valtakunnan tasolla aidosti suhteelliset, niin silloin suuret eivät olisi aivan näin suuria ja pienet näin pieniä (ja politiikka olisi vielä yhden pykälän nykyistä mielenkiintoisempaa). Esim. vihreiden ääniosuushan tarkoittaisi sellaista 14 – 15 kansanedustajaa. Säännöt taitavat kuitenkin pysyä jatkossakin samana, vaikka edellinen eduskunta antoi tulevalle perustuslain muutosehdotuksen vaalien suhteellisuuden parantamisesta. Ei taida kuitenkaan kolmen suuren sinipunaniskahallitus omaa oksaansa suostua sahaamaan (ja samalla erityisesti pienten vaalipiirien vähemmistöjen ääneen kuuluvuutta parantamaan).

Vaalipäivän ajatuksia

Tänään ne sitten vihdoinkin on, vaalit nimittäin. Tai vihdoin ja vihdoin, kyllähän kaupat on koristelu jouluun huomattavasti pidempään kuin kadun varret vaalimainoksiin ja taitaahan keskimääräinen tosi-tv-pudotuskilpailukin kestää pidempään kuin vaalien varsinainen kuuma vaihe. (Kukapa itse poliittista keskustelua jaksaisi seurata :) )

Vaikka varsinainen vaalihuuma rajoittautuu verrattain lyhyelle ajalle, niin silti ainakin itselläni on ollut havaittavissa ajoittaista kyllästymistä vaaleihin. Tosin tämä kyllästyminen ei ole sinällään kohdistunut itse vaalien kovaan ytimeen eli edustuksellisen demokratian yhteen toteutumismuotoon, vaan sen sijaan se kohdistuu tuon kovan ytimen ulkopuolella olevaan hälinään.

Television vaalikeskustelut ovat melko kammottavaa hälinää, eikä niitä taida kestää oikein kukaan. Nekin, jotka jaksavat vaalikeskusteluja seurata, tuntuvat tekevän sen lähinnä siksi, että voivat seuraavana päivänä todeta, miten ankea eilinen vaaliväittely taas olikaan. Toiset puolestaan näyttävät suhtautuvan vaalikeskusteluihin kuin johonkin urheilukilpailuun konsanaan: kuka sanoi asiat napakammin ja kuka pärjäsi kenellekin (niin kuin tällä olisi suurtakin merkitystä).

Mutta mitä vaaliväittelyiltä pitäisi sitten muka odottaa. En minä ainakaan jaksa katsoa edes tavallisia keskusteluohjelmia, joitakin yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, jos aihe tai näkökulma sattuu olemaan jotenkin poikkeuksellinen. Mutta vaaleissa poikkeuksellisuus ei ole oikein muotia, ei etenkään vaaleja edeltävän parin viikon aikana. Nytkinhän vaaliväittelyt ovat typistyneet lähinnä päällehuutamiseksi jostakin ”Kreikan miljardeista” (voi sitä populismin ja umpimielisyyden määrää). Ja jos rehellisiä ollaan, niin katsojan ei pitäisi aliarvioida itseään niin paljon, että alentuisi katsomaan television poliittisia väittelyitä.

Vaalikeskusteluiden ohella vaalihälinää muodostaa vaalimainonta ja siihen liittyen jaksan ihmetellä kahta asiaa. Ensinnäkin on tietysti se, että mihin se vaalirahakohu ja avoimemman poliittisen toiminnan vaatimus unohtui. Uudet säännöt tehtiin joo ja pöytää vähän edellisiin vaaleihin liittyen putsattiin, mutta kyllä tämä on vielä melko kaukana avoimuuden juhlasta. En olisi uskonut, että ihan näin hyvin isojen puolueiden sitkeä väsytystaktiikka tässä asiassa olisi toiminut. Mutta toimi se, eikä edes rahastakaan tunnu olevan puutetta, ainakin jos katselee lehtien mainoksia ja kadunvarsia.

Vaalimainoksissa jaksaa myös kummastuttaa se, miten mielikuvituksettomia ne ovatkaan. Kaikilla on ne samat koulukuvat siellä ja mainoslauseena jotain sellaista kuin ”Muutos on mahdollinen” tai ”Lapsiperheiden puolesta.” Ai jaa, enpä olisi tiennyt tai uskonut. Toki joitakin pirteitä poikkeuksia on ollut, kuten Jörn Donnerin lehtimainokset tai Husein Muhammedin vaalivideot. Enemmistö tuntuu tässäkin suhteessa pyrkivät sen kuuluisan keskivertoäänestäjän suosioon, mutta minkäs teet, kun suomalaiset äänestäjät ovat perinteisesti palkinneet varman päälle pelaamisen. Meillä pärjää parhaiten se puolue, joka onnistuu vähiten ärsyttämään ihmisiä ja kenties väittämään siinä sivussa politiikkaa epäpoliittiseksi. Niin, ja niistä todellisista, vaalien jälkeisiksi kaavailluista poliittisista päätöksistä ei ainakaan pidä mennä mitään sanomaan.

Kolmas ja kenties mielenkiintoisin hälinä on löytynyt netistä, nimittäin sosiaalisesta mediasta. Nämä ovat ainakin minulle ensimmäiset vaalit, joissa sosiaalisella medialla on selkeä rooli – eikä tämä rooli ole johtunut ihan pelkästään siitä, että olen itse linkittänyt päivittäin noin viidestä viiteentoista yhteiskunnallista uutislinkkiä FB-profiiliini. Mielenkiintoisinta sen sijaan on ollut käydä lyhyitä poliittisia keskusteluja niiden noin kymmenen (tämä arvio on tehty hyvällä tahdolla) politiikasta aktivoituneen fb-tuttavani kanssa.

Näistä keskusteluista on jäänyt päällimmäiseksi sellainen mielikuva, että puolueiden kannattajat vetävät pääsääntöisesti hyvin samanlaisella linjalla kuin heidän kannattamansa puoluekin. Isojen porvaripuolueiden kannattajat katsovat parhaimmaksi lähinnä vaieta sosiaalisessa mediassa (ovat niin kovin epäpoliittisia ja hyvissä ”fiiliksissä”) ja demarit piipittävät jotain, mistä ei oikein kukaan ota selvää. Persujen kannattajien kommentit ovat puolestaan sellaisia, että niitä en kykene yleensä lainkaan ymmärtämään. Niin ohi ne vetävät kaikesta siitä, mitä olen tottunut pitämään todellisuutena tai uskottavana.

Suurinta mekkalaa näyttävät sen sijaan pitävän vassarit ja jostain syystä heillä tuntuu olevan kovin halu saivarrella epätoivoisesti jostain yksityiskohdista vihreiden ja vassareiden välillä. Ehkä heitä vaivaa pienoinen epävarmuus omasta nuorekkaasta punavihreideystään tai sitten kyseessä on vain Arhinmäen peesailu sentään edes vaalien alla  jollakin muotoa heränneestä ja hieman räyhähenkisestä vasemmistopopulismista? Onneksi meillä ei muuten ole selkeää ja poliittisesti merkityksellistä oikeistopopulistista porukkaa, kun persutkin voinee luokitella keskustapopulistiseksi, mitä se sitten ikänä onkaan.

Ja myös vihreistä fb-tuttavistani täytyy valitettavasti löytää yhtymäkohta vihreään puolueeseen. Vihreät näyttävät hoitavan oman osuutensa kaikessa hiljaisuudessa vähän siihen tyyliin, että no, vihreitähän minäkin kävin äänestämässä. RKP:läisiä tai kristillisiä minulla ei taidakaan olla ilo tuntea.

Mutta tänään sen lisäksi, että siskontyttöni täyttää kolme vuotta, voidaan pikku hiljaa alkaa unohtamaan tämä kaikki jokseenkin jonninjoutava hälinä, jota ilman vaalit ei vissiin valitettavasti olisi edes mahdolliset. Tänään illalla voidaan keskittyä (myös) oleelliseen: miten kansa on äänestänyt ja miten se vaikuttaa tulevaan hallitukseen? Siinähän sitä taas onkin (ja samalla ´pääsee´ jälleen päivittämään opetusmateriaaleja tämänkin aiheen osalta).

Jos viimeisimpiä YLE:n, Hesarin ja MTV3:n gallupeita on uskominen, niin puolueiden suuruusjärjestys lienee kutakuinkin seuraava: Kokoomus (n. 20,5 %), Keskusta (n. 18,5-19 %) , demarit (n. 18 %), persut (n. 16-16,5 %), vihreät (n. 8,5-9,0 %), vassarit (n. 8 %)ja sitten ne kaksi jämäpalaa (n. 4 % kumpaisellekin). Ja jos vanha kaava tepsii tänäänkin, niin tulemme kuulemaan useita voittoselvityksiä, vaikka tosiasiaa lienee, että toisaalta ainoastaan Kokoomus voi leveillä parhaimmalla tuloksella ja toisaalta persut selkeällä äänimäärän nousulla. Vihreät kuitenkin lienee persujen ohella ainoa toinen puolue, jolle ei ole luvassa edellisiin vaaleihin verrattuna äänimäärän putoamista.

Ja olisiko tällainen tulos sitten kuinka radikaali muutos? Se ratkeaa osaltaan hallitusneuvotteluissa, joissa tämän tuloksen perusteella lienee lähinnä kaksi päävaihtoehtoa: joko vanha pohja jatkaa tai sitten persut korvaavat vihreät hallituksessa. Itse uskon näillä näkymin enemmän vanhan jatkamiseen, joskin tietenkin niin, että Katainen ja Kiviniemi vaihtavat ministerinsalkkujaan. Jossain määrin ratkaisevassa asemassa tulevat luultavasti olemaan persut, sen verran vaalituloksella lienee on merkitystä.

He pääsevät päättämään, kuinka kovat ehdot lyövät hallitusneuvotteluihin. Niinkö kovat, että niihin vastataan varmasti ei, vai ainoastaan niin kovat, että niihin saatetaan vastata ei? Muu tuskin olisi mahdollista, uho huomioon ottaen. Demarit ovat ulkona lähinnä siksi, että Kokoomus tuskin haluaa kumppaneikseen sekä persuja että demareita, se ei oikein passaisi EU-politiikkaan. Keskusta, vihreät ja RKP ovat tässä mielessä Kokoomukselle ihan hyvät vaihtoehdot.

Vaikka Kokoomus pääministeripuolueena on lievästi sanottuna iljettävä, niin täytyy toivoa edes sitä, että hallituksessa olisi enemminkin vihreät kuin persut. Niin ja, ei niitä persuja varmaan oikein mielellään hallitukseen otettaisi myöskään siksi, että liian monella on kokemuksia persuista kunnanvaltuustoista (eikä kokemukset ole käsittääkseni yksinomaan myönteisiä). Vaikka toisaalta varmaan jossain bunkkerissa suunnitellaan myös sitä, että nyt olisi hyvä tyrehdyttää persumania vallalla (vanha kikka!). Joskin luulen, että mania laantuu jossain määrin ilman valtaakin. Tuskin Soini jaksaa loputtomiin – ylipäätään ja keksiä sutkautuksiaan.

Ankeinta tässä kokonaisuudessa on kuitenkin se, että suomalaisen politiikan keskiarvo ja pääsuuntaus näyttää joka tapauksessa ottaneen askeleen kohti umpimielisyyttä, arvokonservatiivisuutta ja kansallismielistä itsekeskeisyyttä. Toivotaan tulevalta parempaa – joskin tätä suuntaa voi tietty äänestää vaikkapa tänään, antamalla äänen vihreille (muita vaihtoehtoja tässä mielessä ei juuri ole).

Miksi äänestän vihreitä?

Kohta pitäisi mennä äänestämään, koska varsinaiselle äänestyspäivällehän en tohdi sitä jättää. Eihän sitä voi tietää, mitä silloin tapahtuu (ollaan poikain kanssa viikonloppu mökillä). Jep, mutta ennen äänestämistä täytynee vähän yrittää terävöittää sitä, miksi vihreät – ehdottomasti vihreät :)

Olen mieltänyt itseni punavihreäksi siitä saakka, kun aloin harjoitella jokseenkin itsenäistä ajattelua. Tämä sai alkunsa korkeakoulussa, noin toisena tai kolmantena opiskeluvuonna (samoihin aikoihin opin mm. jotensakin auttavasti kirjoittamaan). Punaisella ajattelulla viittaan Star Wars -syndroomaan eli siihen, että ollaan aina heikompien (kapinalliset) puolella isoa ja pahaa (Imperiumi) vastaan. Vihreydellä tarkoitan sitä, että ihmisen karseita toimia ympäristöä kohtaan ei käy kiistäminen eikä liioin vähättelykään.

Tähän väliin tunnustus: ajoittain minulla on pienoisia vaikeuksia ymmärtää, miten joku voi ajatella jotenkin toisin. Mutta kaipa sekin on jotenkin perusteltavissa, vaikka hyviä perusteluja en olekaan onnistunut kuulemaan. Tai oikeastaan minkäänlaisia.

Tältä pohjalta nykypuolueista jää vain kaksi aitoa vaihtoehtoa, Vihreät ja Vasemmistoliitto. Sulkekaamme näistä aluksi Vassarit pois – koska se on niin helppoa. Vassareiden asenne on sen verran luotaantyöntävä. Tällä asenteella viittaan yhtäältä ´hampaat irvessä´ -menoon, joka näyttää perustuvan loppujen lopuksi melko lailla tyhjään meuhkaukseen. Toisaalta viittaan Vassareiden asenteella puolueen sisällä edelleen selvän hyvinvoivaan vanhaan kommunismin henkeen ja kaipuuseen perinteistä luokkatietoisuutta kohtaan. Lisäsysäystä Vassareista pois tuo puolueen sisäinen jakautuminen ns. arvokysymyksissä. Menneisyyden puolue siis?

Ja senkin voin lisätä, että Arhinmäen oppositiopopulismi ei ole näkökulmaani muuttanut mihinkään. Hyvä puolue silti, en minä sitä. Kakkossijalle kuitenkin.

Näin ykköseksi karsiutuu Vihreät, eikä tähän tulokseen tarvitse hakeutua edes pelkän poissulkemisen kautta. Vihreiden keskeinen arvopohja on niin selkeä: näkemykseni mukaan vihreys pohjaa kahteen keskeiseen seikkaan, yhtäältä ympäristön ja toisaalta ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Näissä asioissa Vihreille ei löydy todellisia haastajia. Vihreät suhtautuvat näihin kysymyksiin itseisarvoina sekä nationalismin ja valtioiden rajat ylittävinä kysymyksinä, ja hyvä niin.

Lisäksi Vihreissä minua miellyttää pyrkimys tarkastella poliittisia kysymyksiä kokonaisuuden kannalta pitkällä aikavälillä. Eikä sekään häiritse lainkaan, että vihreät ovat selvästi arvoliberaalein eduskuntapuolue. Työ on silläkin saralla edelleen pahasti kesken. Ja lisäpisteet siitä, että kansallisella tasolla vihreys tarkoittaa minulle pohjoismaista näkemystä hyvinvointivaltioon ja julkisiin palveluihin. Seuraava askel tästä voisikin olla vihreä hyvinvointivaltio.

Mutta ei kuva sentään ihan yksioikoinen ole, puhumattakaan siitä, että joku puolue olisi täydellinen tai itseisarvo sinällään. Ankeinta Vihreissä on mielestäni puolueen sisällä selkeänä ilmenevä oikeistovihreys eli osan vihreistä kallistuminen talouskysymyksissä oikeistolaisuuteen, mikä tätä nykyä tarkoittaa pitkälti uusliberalismia eli painopisteen siirtoa julkiselta sektorilta markkinoille. Irvokasta näin kasvavien tuloerojen, lisääntyvän köyhyyden ja rahoitusmarkkinasotkujen aikana. Mutta onneksi Vihreiden laiva seilailee oikeasta laidastaan huolimatta kuitenkin vasemmistolaisuuden aallokoissa. (Mikä lause, yök.)

Sen sijaan minusta ei ole kovinkaan oleellista se, olisiko Vihreiden pitänyt onnistua hallituskaudella samalla tavalla kuin päähallituspuolueilla on mahdollisuuksia onnistua tai se, että onko Vihreät yhden kysymyksen vuoksi hallituksessa vai ei. Nämä kysymykset edustavat mielestäni puoluepolitiikan trivialisointia, varsinkin kun samalla isot puolueet voivat julistaa ilman minkään valtakunnan mekkalaa milloin minkäkin asian ”omantunnon kysymykseksi.”

Niin, ja jos tähän nyt lisätään sekin, että minusta irvokkainta on äänestää Kokoomusta, persuja ja kristillisiä. Näistä ensimmäisen politiikka edistää käytännössä mielikuvahutusta huolimatta sellaista yhteiskuntaa, jonka vastakohdaksi sopisi nimitys paremminvointivaltio. Kaksi jälkimmäistä sen sijaan tuntuvat haluavan viedä suomalaisen yhteiskunnan sellaiseen umpioon että. Näistä tosin KD tekee sen verrattain avoimemmin kortein.

Sen sijaan RKP:n, Keskustan ja demareiden vuoksi ei oikeastaan kannata edes vaivautumaan kirjaimia tuhlaamaan, sen verran mitäänsanomattoman ankeita puolueita ne ovat.

Ja jos joku nyt ajattelee, että paheksuisin aidosti väärin äänestämistä, niin asia ei suinkaan ole näin. Demokratiaa kohtaan kokemani arvostukseni menee sen verran paljon yksittäisten puolueiden tai jopa historiallisten hetkien poliittisten painotusten yläpuolelle. Ja sitä paitsi kyllähän demokratiassa täytyy ylipäätään hyväksyä myös erehtyminen ja suoranainen hölmöyskin.

Ja eiku äänestämään! ;)

Missä EU, siellä kansallinen etu

Suomessa käytävä keskustelu Euroopan unionista on vähintäänkin merkillistä. Se tuntuu typistyvän lähinnä vääntöön liittovaltio vs. kansallinen suvereniteetti. Edellisellä pelotellaan ja jälkimmäisen perään itketään, vaikka molemmat käsitteet ovat nykymaailmassa itse asiassa jokseenkin turhia. Kaiken kaikkiaan keskustelussa ilmenee melko hyvin EU:hun liittyvä ilmeinen ristiriita: yhtäältä sen merkitystä ei voi kukaan kiistää ja toisaalta sitä ei tunneta juuri lainkaan.

EU:ssa itsessään suurin ongelma ei kuitenkaan ole kansallisen vallan ja yhteisöllisen vallan välinen kamppailu, vaan nimenomaan halu vääntää kaikki kamppailuksi kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja edusta. Tämä asetelma paljastuu helposti pienoisen ajatusleikin avulla. Kuvitellaan nimittäin, että voisimme häivyttää EU:sta nationalismin sille kuuluvaan lokeroon osaksi kulttuuria sun muita politiikkaan kuulumattomia seikkoja.

Silloin voisimme ensinnäkin lakkauttaa turhana sekä jäsenvaltioiden poliittisia johtajia edustavan Eurooppa-neuvoston että jäsenvaltioiden ministereitä edustavan ministerineuvoston kokoukset. Tällöin katoaisi myös kokolailla suurten mahdollisuus vetää show´ta tuomalla omat esityksensä Eurooppa-neuvoston huippukokouksiin hyväksyttäväksi. Samoin pikkusieluinen ministerineuvostossa tapahtuva jäsenvaltioiden keskinäinen kinastelu joutaisi historiaan sekin.

Ylintä päätösvaltaa jäisi tällöin yksin ylläpitämään parlamentti, vai olisiko tämä sitten liian kansanvaltaista. Samalla EU:n järjestelmästä tulisi muutoinkin yhtäkkiä sekä selkeä että sellainen, jossa painottuisi kansallisvaltioiden välisen kilpailun sijasta noin niin kuin muutoinkin parlamentaarisista demokratioista tuttu ideologinen vääntö puolueineen ja arvomaailmoineen. Vähän niin kuin Suomen eduskunnassa.

Vastaavasti voisi tietysti pohtia, kaipaammeko eduskuntaan nykyisen yhden kamarin rinnalle jonkun esim. puhtaasti maakuntien edun ajamiseen perustuvan kokoonpanon, jonka nimitykseen emme tietenkään antaisi kansalaisille suoraa vaikutusmahdollisuutta. Ja voisimmepa vielä antaa tälle maakuntaelimelle nykyistä eduskuntaamme enemmän päätäntävaltaa vähän samaan tapaan kuin EU:ssa ministerineuvostolla on suhteessa parlamenttiin.

Eikä pidä myöskään unohtaa EU:n päätöksenteossa pienoisia, joskin jossain määrin varsin erityisiä yrityksiä saada kuuluville sekä paikallisuuden että kansalaisyhteiskunnan äänet. Edellisellä tarkoitan alueiden komiteaa, jossa Suomesta on mm. kuntien ja maakuntien edustus, ja jälkimmäisellä talous- ja sosiaalikomiteaa, jossa on edustettuina erilaisia etujärjestöjä, kuten työntekijöiden ja palkansaajien edustajat.

Niin, ja voihan sitä vielä muistuttaa myös jokseenkin kelvollisesta subsidiariteettiperiaatteesta eli siitä ajatuksesta, että mitään päätöstä ei tehdä sen korkeammalla tasolla kuin tarve on. Esimerkiksi konkreettiset päätökset terveys- ja muiden peruspalveluiden tuottamisesta lienee syytä tehdä jatkossakin paikallisella tasolla. Tätähän ei edes nykyinen EU estä.

En tiedä sinusta, mutta minulle tämä yllä oleva ajatusleikki on omiaan kertomaan sen, että liittovaltiokehitys ja kansallisen suvereniteetin tila eivät ole ehkä niitä aivan keskeisimpiä kysymyksiä EU:ta pohdittaessa. Kyse on pikemminkin siitä, millaisen Euroopan haluamme ja luotammeko yhteisiin eurooppalaisiin arvoihimme. Kukaan tuskin voi kieltää useita EU:n saavutuksiakaan, kuten vapaata liikkuvuutta tai EU:n askelia ympäristökysymyksissä.

Sen sijaan jos EU:n sisällä esiintyisi ilmeisiä ristiriitoja arvoissa ja pohjimmaisissa tavoitteissa, niin silloinhan tilanne olisi aivan toinen. Mutta kukaan ei ole vaivautunut edes kyseenalaistamaan tätä ja siksi sitä ´talvisodan henkeä´ ei tunnu oikein tähän sotaan löytyvän. Samaisesta syystä EU-vastaisuuskin näyttää hyvin pitkälti rajoittuneen Kiitos-paitoihin ja leijonariipuksiin puetuksi umpimieliseksi kansalliseksi pullisteluksi.

Ja koska tällä pullistelulla on niin paljon tilaa myös nykyisen kaltaisessa EU:ssa, niin selvää on sekin, että EU:sta ei tule koskaan jäsenvaltioista vapaata, yksiselitteisen selkeän demokraattista liittovaltiota. Joskin suunta on aivan selvä: yhteisön yhteisten toimielinten ja siellä erityisesti parlamentin valta vahvistuu vahvistumistaan. Suunta on oikea, mutta kuteen yleensä muutenkin, askeleet sangen pieniä ja välillä hapuilevia.

---------------

Ps. Ympätään tähän vielä sekin, että mikäli joku ajattelee EU:n olevan joko mahdottoman kallis tai byrokraattinen, niin höpön löpön. Kannattaa vähän suhteuttaa: kun EU:n budjetti on noin 1 %:n bkt:stä, niin Suomen valtiolla se on jotain 30 %:n luokkaa. Työntekijöitäkin EU:ssa on suunnilleen yhtä paljon kuin yhdessä keskisuurissa eurooppalaisessa kaupungissa yksin.

Niin, ja jos puolestaan joku surkuttelee sitä, että Suomen valtio maksaa EU:hun enemmän kuin sieltä suoria tukia saa, niin tätäkin kannattaa pohtia pari kertaa uudelleen. Voi aloittaa vaikka siitä, että kuinka väärältä tuntuu se, että esim. Espoo joutuu maksumieheksi valtionosuusjärjestelmässä. Pohdintaa voi jatkaa myös sillä, kuinka mielekästä on laskea pelkkiä suoria rahavirtoja ja jättää huomioimatta mm. sisämarkkinoiden tuomat epäsuorat hyödyt näille Pohjolan perukoille.

Ja jos jollakin on vielä huolena se, että päätös karkaa sinne ´Rysseliin´, niin sitäkinhän voi pohtia, kuinka paljon maakuntien väkeä mahtoikaan harmittaa hevoskärryjen aikakaudella päätösten tekeminen Helsingissä. Tai kuinka oleellista on se, missä kaupungissa mm. Suomenkin päätöksentekoa sitova YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus on hyväksytty. Mukana on oltu. Ei se ´Rysselikään´ ole mikään erillinen maailmansa, vaan siellä on mukana myös suomalaisia joka ikisessä välissä vaikuttamassa ja osallistumassa, usein jopa Suomen asukaslukua suuremmalla painoarvolla.