Näin vaalien alla meuhkataan jostain ihmeen syystä puolueiden uskottavuudesta, vetoavimmista vaaliteemoista ja puheenjohtajien karismaattisuudesta – ikään kuin puolueet syntyisivät joka vaaleihin uudelleen. Pahimmillaan näiden seikkojen testaus ilmenee television vaalitenteissä, joissa uskottavuutta saatetaan arvioida esimerkiksi sen perusteella, kuka puheenjohtajista muistaa valtionvelan määrän parhaiten sadan miljoonan tarkkuudella ja osaa vieläpä vastata velkaa koskevaan kysymykseen iskevimmin. Vastausten varsinaisesta sisällöstä ei sitten juuri eroja kaivatakaan.
Tämä on tietenkin pelkkää kammottavaa pintahöttöä ja johtaa valitettavasti siihen, että vaaleissa on hyvin pitkälti kyse siitä, kenen satuiluja isoin joukko politiikkaan hieman puolinaisesti orientoituneesta äänestäjäkunnasta sattuu uskomaan.
Otetaan pari esimerkkiä.
Meille toitotetaan esim. sitä, kuinka maailma on pullollaan tänne Suomeen hinkuvia elintasopakolaisia, jotka yrittävät ängetä tänne ankkurilastensa tekaistulla turvapaikkahakemuksilla kansoittaakseen Suomen sekä viedäkseen rahamme, naisemme ja työpaikkamme. Jos ”ymmärrämme” tästä sadusta oleelliset käsitteet, olemme samassa nielemässä koko tuubaa ilman minkäänlaisia puremisreaktioita. Ja onhan siinä kaiken kukkuraksi tuo ”ne” haluavat ”meiltä” jotain -aspekti, klassikkoaineista siis.
Tämän sadun rinnalla ovatkin sitten melko kevyttä tavaraa esim. ilmiön laajuus, yksityiskohtien paikkaansa pitävyys sekä useiden turvapaikanhakijoiden todelliset kokemukset lähdön syistä ja kenties vaarallisenkin matkan vaiheista kotiseuduilta uuteen ja vieraaseen ympäristöön. Satu uppoaa niin nätin nasevasti siihen samaan ennakkoluuloiseen ja luokittelulla toimeen tulevaan pikkusieluumme, joka keksii organisoida myös näpsäkät koulu- tai työpaikkakiusaamiset.
Eikä ne halla-ahot ja pikkukokkarit taida paljoa miettiä ainakaan tässä yhteydessä itselleen näennäisesti tärkeän kulttuurin arvostamia juttuja tyyliin lähimmäisenrakkaus ja toisista huolehtiminen. Kysehän on nimittäin pelkästä kriittisyydestä, maahanmuuttokriittisyydestä.
Toisena esimerkkinä voisin mainita nykyhetken hitin, joka tuntuu kuuluvan kaikkialla, missä Katainen kumppaneineen vain pyörii. Ja se on tietty tämä: työnverotuksen alentaminen edistää kasvua.
Tämä on satu, jonka hallitsee keskitason lukiolainenkin. Kun työnverotusta alentaa, maksaa työn teettäminen työnantajalle vähemmän, palkansaajalle jää enemmän kulutukseen ja talous sen kuin jatkaa kasvamistaan. Usea lukiolainen hallitsee tämän logiikan niin hyvin, että esseevastauksia lukiessa tulee vähän sama fiilis kuin Kataista kuunnellessa: mihin asti sitä verotusta voikaan laskea, nollaanko? Ja siitäkö se ilo sitten urkenisi?
Nyt ei kannata tietenkään kiinnittää huomiota esim. siihen, että keskivertopalkansaaja maksaa todennäköisesti kuitenkin saman verran veroja kun huomioon otetaan valtion ansiotuloveron ohella kunnallisvero ja kulutusverot. Eikä huomiota kannata kiinnittää liiaksi siihenkään, että aiemmilla ansiotuloveron alennuksilla ei näytä olleen kovinkaan merkittävää vaikutusta työllisyyskehitykseen. Tai siihen, että työnverotuksen alentaminen johtaa yleensä mm. kulutusverojen nostoon ja on sitä kautta omiaan edistämään yhteiskunnan yhtenäisyyttä hajottavaa tuloerojen kasvua. Noin niin kuin esimerkiksi.
Pääasia on se, että meillä on taloudellisiin kysymyksiin yksi selkeä keino, joka vielä sattuu olemaan sellainen, jonka jokainen meistä voi yhdistää omaan palkkakuittiinsa. Viis kokonaisuudesta tai siitä, mihin suuntaan Suomi on ollut koko ajan tämän sadun ansiosta muuttumassa. Ja kaikista tärkeintä on se, ettei tätä satua tule haukkua uusliberalistiseksi. Sehän olisi aatteellista, ja Kokoomus on olevinaan niin epäpoliittinen että.
Sen pituinen se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti