Kouluvouhotusta

Viimeaikoina on keskusteltu peruskoulun uudistamisesta ja pikkuhiljaa samainen pohdiskelu siirtyy koskemaan aiempaa enemmän myös lukiota. Toistaiseksi tästä keskustelusta on jäänyt vähän sellainen kutina, että ollaanko tässä tekemässä uudistuksia uudistuksien vuoksi ja miten päin sinne puuhun ollaan kapuamassa.

Ainakin pari merkillistä vouhotusta tähän keskusteluun liittyy.

Ensinnäkin tuntuu siltä kuin useat ihmettelisivät, että kaikkeahan ne opettajatkin viitsivät siellä koulussa opettaa. Nehän opettavat ainoastaan niitä omia aineitaan, yhtä oppiaineen opetusta koko touhu. Niinku, että mitä? Mitäköhän ne nämä aineet meinaavat olla, jotain kaikesta muusta elämästä ja todellisuudesta täysin irtaantuneita asioitako?

Itse kylläkin koen valmentavani nuoria ihan tähän olemassa olevaan yhteiskuntaan. Ja koska olen rajallinen eliö, niin onhan se jossain määrin helpottavaa, että voin keskittyä tähän tehtävään parin yliopistollisen tieteenalan suomin pohjavalmiuksin. Vaikka eipä sekään olisi mikään yllätys, että seuraavaksi opettajien pitäisi ryhtyä jonkin sortin yleisneroksi – samalla palkalla tietty. Vai olisiko se sitten parempi, että lukiossakin opetettaisiin, lainkaan väheksymättä erittäin vaativaa ja korkealle arvostamaani luokanopettajuutta, vähän sitä sun tätä.

Oppiainejaon päivittely uhkaa haudata alleen oleellisemmat kysymykset mm. opettajien ja oppiaineiden välisestä yhteistyöstä, sekä tietty eri oppiaineiden välisistä painotuksista, sisällöistä ja muista perusseikoista. Näistä ainakin jälkimmäisiin tuskin kannattaa odottaa mitään kovinkaan radikaaleja muutoksia. Siitä pitävät kyllä huolta opettajien etujärjestöt.

Toinen vouhotuksen kohde näyttää olevan tietotekniikasta mellastaminen. Tässäkin tuntuu, että nyt pitäisi saada kalvojen tilalle Power Point -kalvot ja opiskelijoiden pitäisi saada kirjoittaa kynän sijasta koneella. Nämä muutoksethan henkivät suoranaista lisäarvoa opetuksen hedelmiin. Tuleekin vähän mieleen, että mikäs tässä keskustelussa oikeastaan onkaan isäntä ja mikä renki, työvälineet vai työn tavoitteet.

Toki tätäkin näkökulmaa voisi yleisen kiirehtimisen ja vouhotuksen sijasta kohdistaa johonkin oleelliseen. Sellaisenahan voisi pitää mm. kriittisen tiedonhaun ja tiedonkäsittelyn aktiivista osaa opiskelussa. Mutta sitä en tosiaankaan tiedä, miten tähän päästäisiin kuin taikaiskusta pelkästään sillä, että kiirehditään ylioppilaskirjoituksiin uudet ´kirjoituskoneet.´ Tässä on pohjimmiltaan melko lailla isommasta muutoksesta kyse.

Kenties näistä seikoista vouhotetaan siksi, että sitä ei haluta tehdä todellisista kysymyksistä. Tarkoitan nyt – yllätys, yllätys – niitä kuuluisia resursseja elikkäs rahaa. Millään muulla asialla tuskin on yhtä suoraa vaikutusta mm. ryhmäkokoihin, opiskeltavien asioiden monipuolisuuteen ja valinnanmahdollisuuksiin sekä opettajien ja muiden koulussa hääräävien ammattilaisten aikaan suhteessa yhtä oppilasta kohti. Sitäkään ruuvia, että opettajien työmäärää pikku hiljaa kasvatetaan muutaman prosentin palkankorostusten turvin, ei voida kovin loputtomiin vääntää.

Rahan ohella toinen etenkin lukiossa oleellinen seikka on aika. Tällä tarkoitan puolestaan sitä, että lukio on kyllä melko kova paikka nuorille (ja miksipä ei opettajillekin). Yleissivistyksen nimissä täytyy oppia vähän kaikkea, mutta jatkokoulutukseen valmentavan tehtävän vuoksi kaikki kurssit, ne pakollisetkin, on ahdettu niin täyteen kurssitavoitteita, ettei yhtään ihme, että osa jättää leikin kesken ja loput kamppailevat hyytymisen rajoilla. Siis, jo alaikäisenä.

Palkkauksen muutoksiin en usko, koska toisaalta lisäpanokset julkiselle sektorille eivät ole oikein tämän oikeistolaisen aikakauden hengen mukaisia ja toisaalta sisäisiä muutoksiaankaan ei uskalleta tehdä, koska silloin eri oppiaineiden opettajien välille voisi syntyä riitoja. Aselepomeiningillä mennään, ja ehdot sanellaan jossain muualla.

Mutta jos nyt edes vähän huomiota voitaisiin kiinnittää siihen, ollako yleissivistävä vai valmentava. Ja jos kyllä, niin miten ja miksi. Pitäisikö nämä asiat esim. näkyä pakollisten ja valinnaisten kurssien keskinäisissä määrissä tai näiden kurssien vaativuustasoissa?

Kuka uskoo pahaa noitaa?

Näin vaalien alla meuhkataan jostain ihmeen syystä puolueiden uskottavuudesta, vetoavimmista vaaliteemoista ja puheenjohtajien karismaattisuudesta – ikään kuin puolueet syntyisivät joka vaaleihin uudelleen. Pahimmillaan näiden seikkojen testaus ilmenee television vaalitenteissä, joissa uskottavuutta saatetaan arvioida esimerkiksi sen perusteella, kuka puheenjohtajista muistaa valtionvelan määrän parhaiten sadan miljoonan tarkkuudella ja osaa vieläpä vastata velkaa koskevaan kysymykseen iskevimmin. Vastausten varsinaisesta sisällöstä ei sitten juuri eroja kaivatakaan.

Tämä on tietenkin pelkkää kammottavaa pintahöttöä ja johtaa valitettavasti siihen, että vaaleissa on hyvin pitkälti kyse siitä, kenen satuiluja isoin joukko politiikkaan hieman puolinaisesti orientoituneesta äänestäjäkunnasta sattuu uskomaan.

Otetaan pari esimerkkiä.

Meille toitotetaan esim. sitä, kuinka maailma on pullollaan tänne Suomeen hinkuvia elintasopakolaisia, jotka yrittävät ängetä tänne ankkurilastensa tekaistulla turvapaikkahakemuksilla kansoittaakseen Suomen sekä viedäkseen rahamme, naisemme ja työpaikkamme. Jos ”ymmärrämme” tästä sadusta oleelliset käsitteet, olemme samassa nielemässä koko tuubaa ilman minkäänlaisia puremisreaktioita. Ja onhan siinä kaiken kukkuraksi tuo ”ne” haluavat ”meiltä” jotain -aspekti, klassikkoaineista siis.

Tämän sadun rinnalla ovatkin sitten melko kevyttä tavaraa esim. ilmiön laajuus, yksityiskohtien paikkaansa pitävyys sekä useiden turvapaikanhakijoiden todelliset kokemukset lähdön syistä ja kenties vaarallisenkin matkan vaiheista kotiseuduilta uuteen ja vieraaseen ympäristöön. Satu uppoaa niin nätin nasevasti siihen samaan ennakkoluuloiseen ja luokittelulla toimeen tulevaan pikkusieluumme, joka keksii organisoida myös näpsäkät koulu- tai työpaikkakiusaamiset.

Eikä ne halla-ahot ja pikkukokkarit taida paljoa miettiä ainakaan tässä yhteydessä itselleen näennäisesti tärkeän kulttuurin arvostamia juttuja tyyliin lähimmäisenrakkaus ja toisista huolehtiminen. Kysehän on nimittäin pelkästä kriittisyydestä, maahanmuuttokriittisyydestä.

Toisena esimerkkinä voisin mainita nykyhetken hitin, joka tuntuu kuuluvan kaikkialla, missä Katainen kumppaneineen vain pyörii. Ja se on tietty tämä: työnverotuksen alentaminen edistää kasvua.

Tämä on satu, jonka hallitsee keskitason lukiolainenkin. Kun työnverotusta alentaa, maksaa työn teettäminen työnantajalle vähemmän, palkansaajalle jää enemmän kulutukseen ja talous sen kuin jatkaa kasvamistaan. Usea lukiolainen hallitsee tämän logiikan niin hyvin, että esseevastauksia lukiessa tulee vähän sama fiilis kuin Kataista kuunnellessa: mihin asti sitä verotusta voikaan laskea, nollaanko? Ja siitäkö se ilo sitten urkenisi?

Nyt ei kannata tietenkään kiinnittää huomiota esim. siihen, että keskivertopalkansaaja maksaa todennäköisesti kuitenkin saman verran veroja kun huomioon otetaan valtion ansiotuloveron ohella kunnallisvero ja kulutusverot. Eikä huomiota kannata kiinnittää liiaksi siihenkään, että aiemmilla ansiotuloveron alennuksilla ei näytä olleen kovinkaan merkittävää vaikutusta työllisyyskehitykseen. Tai siihen, että työnverotuksen alentaminen johtaa yleensä mm. kulutusverojen nostoon ja on sitä kautta omiaan edistämään yhteiskunnan yhtenäisyyttä hajottavaa tuloerojen kasvua. Noin niin kuin esimerkiksi.

Pääasia on se, että meillä on taloudellisiin kysymyksiin yksi selkeä keino, joka vielä sattuu olemaan sellainen, jonka jokainen meistä voi yhdistää omaan palkkakuittiinsa. Viis kokonaisuudesta tai siitä, mihin suuntaan Suomi on ollut koko ajan tämän sadun ansiosta muuttumassa. Ja kaikista tärkeintä on se, ettei tätä satua tule haukkua uusliberalistiseksi. Sehän olisi aatteellista, ja Kokoomus on olevinaan niin epäpoliittinen että.

Sen pituinen se.