Puolustuksen puheenvuoro

Vihreitä on niin helppo vihata ja parjata, että ihan naurattaa. Vihreäthän ovat nimittäin kuin se kuuluisa sika, jota on niin helppo lyödä.

Aloitetaan lyöntijuhlat aatteesta: sehän on täysin kummallinen ja niin uusikin vielä. Miten niin ei ajeta jonkun tietyn väestöryhmän omaa etua ja mitkä ihmeen ympäristöarvot ja yleiset ihmisoikeudet? Vihreät tulevat tänne sotkemaan tosikivan väestöryhmien keskinäisen omaetukisan, ja sitä paitsi, eihän nuo asiat edes näy minun takapihallani!

Eikä vihreät tunnu ymmärtävän oikein mitään kansallisesta itseuhosta ja nurkkakuntaisuudestakaan. Nehän ovat niin ärsyttävän kansainvälisiä ja globaalisti ajattelevia. Ja sitten kuitenkin, kun mietitään miten hauskaa kaikilla oli kansallisuusaatteen kultakaudella jossain 1930-50-luvuilla. Tuskinpa tämä maailma on niistä ajoista oikeasti edes kansainvälistynyt, vai mitä.

Myös ajallinen perspektiivi menee vihreillä ihan pyllylleen. Eivät ne oikein tunnu ymmärtävän kvartaaleista mitään, yrittävät vain huomautella jotain kummallisuuksia kestävästä kehityksestä ja tulevista sukupolvista. Pitäisi muka miettiä tekojen seurauksiakin oikein, hah.

Ja jos oikein syvälle mennään, niin kyllähän sen voi tunnustaa, että vihreät ovat pelkällä olemassaolollaan melkoinen uhka arvokonservatismille ja suomalaisen äijäkulttuurin omertalle. Ei sillä, että tästä olisi suoranaista uhkaa, mutta pelkkä vihreiden olemassaolo ärsyttää kyllä.

Tosin tämä ei ole sinällään mikään suuri ongelma, koska ei niillä vihreillä tunnu olevan oikein mitään keinoja puuttua esim. äijäporukoiden saunailtojen rasistis-sovinististen vitsien kerrontaan, vai oletkos koskaan kuullut vihreästä, joka tulisi tällaisessa tilanteessa vaatimaan suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa. Ei ne siihen kykene, kuten ei ole ämmätkään tähän mennessä kyenneet.

Samalla tavalla vihreiden keinovalikoimat näyttävät loppuvan kuin seinään nuorten vihaisten miesten nettikirjoittelun suhteen. Mitäpä vihreä voisi nimittäin enää vastata siinä vaiheessa, kun keskustelu on ohjattu saivartelun, mitä eriskummallisimpien rinnastusten ja polvilumpioiden tuhoamisten maailmaan?

No, jos jostain syystä joku kuitenkin tunnustautuu vihreäksi, niin ainahan sen voi hoidella idealistisuuden pilkkakirveen täsmäiskulla. Pelkkää haihattelua moinen – mitä sitten vaikka samaa haihattelusyytöstä on käytetty aivan varmasti läpi historian laidasta laitaan vaikkapa orjuuden ns. lopettamisen tai Suomen Venäjästä irtautumisen yhteydessä.

Nyt on meidän vuoro painaa kehityksen jarrua. Sitä paitsi, eihän jostain YK:n ihmisoikeusjulistuksesta ole vasta kuin kuutisenkymmentä vuotta ja ympäristöongelmistakin olemme ihmiskuntana olleet tietoisia vähintään jotain nelisenkymmentä vuotta. Meille pitää katsos antaa aikaa sulatella näitä juttuja.

Jos nämäkään keinot eivät meinaa riittää, niin aina voi tulkita omavaltaisella tavalla nykyisiä ympäristöpolitiikan saavutuksia. Ainahan nimittäin voi väittää samanaikaisesti, kuinka vihreät eivät ole onnistuneet missään ja kuinka ne ovat yksin syyllisiä esim. uuteen bensalaatuun tai energiansäästölamppuihin. Näihin liittyvät epäkohdathan eivät ole tietenkään millään muotoa tekemisissä esim. teollisuuden alojen ratkaisuihin ja massiiviseen lobbaukseen erityisesti EU:ssa. Vihreiden syytä kaikki tyynni. Tosin vain joku vihreä saattaisi pysähtyä näissä asioissa miettimään jotain sademetsien tilaa tai elohopean myrkyllisyyttä. Hintahan se näissä asioissa merkitsee, ja se, ettei tarvitsisi mitään uutta ajatella koskaan. Ja kyllä suuryritysten markkinaohjaus riittää noihin sääntelyhommiin.

Mutta jos mikään ei meinaa auttaa, niin sitten kannattaa kiirehtiä ensimmäisenä syyttämään viherituhipiksi epäilemääsi juippia makkaran syömisestä: kattokaa nyt, eihän tuo elä edes niin kuin sen voisi ajatella saarnaavan. Toisin kuin aivan varmasti jokainen kokkari keskittyy ainoastaan taloutensa maksimointiin, vassari etsii taskunsa pohjalta lisäsenttejä verottajalle annettavaksi ja kepulainen unelmoi uusista keinoista riistää luontoa. Muu olisi äärimmäisen tekopyhää.

---

Niin, että mitenkäs se vihreiden edellisten kunnallisvaalien mainoslause menikään: rohkeutta on… :)

Saivartelua politiikasta

Tunnustan: poliittinen keskustelu on minusta ihanata – mutta samalla on rehellisyyden nimessä tunnustettava, että se on useimmiten myös äärimmäisen vastenmielistä saivartelua. Ja tällä en viittaa pelkästään ammattipoliitikkojen keskinäisiin keskusteluihin, vaan myös (vai ennen kaikkea?) meidän sosiaalisen median omilla jutuillamme tukkimaan pyrkivien yksilöiden välisiin kinasteluihin.

Otetaan pari esimerkkiä. Ensinnäkin verotus. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin voinemme todeta, että koko verotusjärjestelmä on kokonaisuutena sen verran monimutkainen, ettei sitä hallitse varmasti valtiovarainministeriön parhaimmat virkamiehetkään. Kenties juuri tämän seikan vuoksi verokeskustelu typistyykin lähes poikkeuksetta yhtä tai kahta veroa ja näiden välittömiä vaikutuksia koskevaksi keskusteluksi.

Toinen oiva esimerkki on maahanmuuttokeskustelu. Siinä keskustelu pyörii usein verokeskustelun tavoin jokseenkin jonninjoutavissa yksityiskohdissa tyyliin, kuinka monta turvapaikkahakemusta Suomi on ottanut vastaan, mikä on muslimien lisääntymistahti tai mikä on romanien esteettinen painoarvo Helsingin katukuvalle. Vaihtoehtoisesti maahanmuutosta keskustellaan kyllä vai ei -tyyppisesti ikään kuin maahanmuutto olisi jokin yksi iso jööti, josta olisi mielekästä käydä tällaista lisää vai vähemmän -keskustelua.

Puhumattakaan jostain ympäristönsuojelusta, joka näyttää nykyään tarkoittavan yksinomaan ilmasto- ja energiapolitiikkaa. Niin, että olikos se turve uusiutuvaa vai ei?

Onhan sitä tietysti tikusta asian vääntämisessä omat mielenkiintoiset piirteensä siinäkin, en minä sitä kiellä. Mutta. Tämä saivartelu tuntuu usein hakevan eräänlaisen matemaattisen keskustelun muotoa, jossa yritetään väittää tiettyjä asioita absoluuttisiksi totuuksiksi ja näiden ´totuuksien´ avulla todistamaan, että 1 + 1 on todellakin kaksi.

Tämä keskustelun muoto kuitenkin häivyttää tehokkaasti yhteiskunnallisuuden keskeisen perustan, nimittäin arvot ja ideologiat. Ilman niitähän kyse ei olisi edes yhteiskunnallisista kysymyksistä ja mikäli unohdamme tämän, niin emme ehkä havaitse myöskään sitä, että keskusteluun tuodut yksityiskohdat on itse asiassa hyvin pitkälti valikoitu näiden arvojen ja ideologioiden perusteella.

Eipä siis yhtään ihme, että yhteiskunnallista keskustelua voi usein kuvata osapuolten toistensa ohitse huutamiseksi. Luulen kuitenkin, että tämä muuttuisi, mikäli keskustelun näkyväksi lähtökohdaksi otettaisiin nimenomaan yhteiskunnallisuuteen kiinteästi liittyvä ideologisuus – ja vasta tämän jälkeen lähdettäisiin keskustelemaan yksityiskohdista (kyynikot ja realistit huomio: myös yksityiskohdista on siis mielestäni syytä keskustella).

Taustaolettamusten esilletuonti, väitän, helpottaisi yhteiskunnallisen keskustelun seuraamista ja vahvistaisi sitä kautta myös demokratiaa. Samalla olisimme luultavasti enemmän kärryillä siitä kokonaissuunnasta, mihin itse kukin haluaisi tämän yhteiskunnan kehittyvän – ja se lienee jossain määrin oleellisempaa kuin jokin yksittäinen vääntäminen prosenttiyksiköistä ja yksittäisistä miljoonista euroista.

Ja tämän kirjoitettuani vihreiden kokonaisvaltainen ´uusi Suomi´ -vaalikampanja ei tunnukaan enää ihan pöljältä.

Ps. Näin vaalien alla en voi kuin ihmetellä yksittäisten puolueiden väitteitä siitä, että nyt me rysäytetään sellaiset teemat, että oksat pois. Ikään kuin puolueet muuttaisivat perusolettamuksiaan ja -tavoitteitaan jokaisten vaalien välillä ja ikään kuin jokainen äänestäjä arpoisi vaalien alla itselleen uudet tärkeänä pitämänsä asiat.