Puolueet järjestykseen!

Tämä on jonkin sortin jatkokirjoitus aiemmalle politiikkatestiin vastaamiselleni. Nivon sen pohjalta omalta osaltani eduskuntapuolueet jonkin sortin järjestykseen niiden nykyisten linjausten perusteella.

Yksiselitteisesti parhaiten ajatus- ja arvomaailmaani edustaa tietenkin vihreät – jaanhan kyseisen puolueen kanssa saman arvopohjan. Käsitykseni mukaan nimittäin vihreiden toiminnan taustalla ovat juurikin ihmisoikeudet ja ympäristö, joskus tosin toisessa järjestyksessä :) Puoluekannan vaihtoon ole oikein mitään syitä, ei pois työntäviä eikä johonkin muualle vetäviäkään. Vihreille ei nimittäin valitettavasti löydy oikein minkäänlaista haastajaa ja vihreiden toiminta on – edustuksellinen ja parlamentaarinen realismi huomioiden – tarpeeksi lähellä tausta-arvoja.

Mutta eipä sillä, tokihan vihreistäkin voi keksiä mussutettavaa. Ei sekään mikään erehtymätön ja kaikkivoipa ryhmittymä ole – tällaiseen uskominen olisi kai sitä kuuluisaa fanatismia. Vihreissä minua vieroksuttaa mm. tietynlainen ehdottomuus sekä tähän liittyvä eräänlainen normi. Näillä seikoilla viittaan – ”ehkä” hieman kärjistäen – yhtäältä jokaikisen luonnonvaraisen maatilkun suojeluvimmaan ja toisaalta oletukseen siitä, että jokainen vihreä jakaisi tämän saman vimman. No, eihän se tietenkään ihan näin ole – ja siksi osa pettyykin karvaasti, kun oma vimma ei saakaan odotettua vastakaikua vihreistä.

Lisäksi minua harmittaa vihreissä tietynlainen tehottomuus, ja kyllä, myös vihreiden heikko kannatus :) Edellisellä tarkoitan sitä, että vihreät jäävät helposti nysväilemään keskenään jonkin alati paisuvan periaateohjelmansa pilkkuja ja yksittäisiä sanavalintoja siitä, että muistetaanhan nyt varmasti mainita sekin vanhainkoti ja Keskuspuiston näre. Sitten ohjelma jääkin ´puolueen sisäiseen käyttöön´ ja äänestäjät vähän ihmettelevät, että mitäpä muuta ne vihreät oikein ovat kuin ympäristöä ja yleistä reiluutta.

Mutta ei vihreiden potentiaalin verrattu heikko kannatus sentään kokonaan vihreiden omaa mokaa ole. Suurempi syy lankeaa niille äänestäjille, jotka sympatisoivat vihreitä, mutta päätyy sitten kuitenkin äänestämään jotain viherpesun suorittanutta puoluetta, koska ´aina ennenkin olen näitä äänestänyt´ ja ´se olisi presidenttinä varmaankin ihan edustava´. Tutkimusten mukaan tällaisia äänestäjiä on paljon.

Jos tälle tielle kerran on lähdetty, niin kyllähän se yksi joku vihreiden valtuuskunnan tai neuvoston henkilövalintatilanne oli melko jännä. Olo tuntui kuin olisi eksynyt kepun tilaisuuteen. Ketään ei kiinnostanut henkilöt, heidän tekonsa tai tavoitteensa. Sen sijaan nähtiin hirveästi vaivaa vain siihen, että jakautuuhan jäsenet mahdollisimman tasaisesti asuinkuntien ja sukupuolten välillä. Niin no, tuo jälkimmäinen ei olisi ehkä ollut kovin tärkeä siellä kepun tilaisuudessa, mutta kuitenkin.

Jep jep, mutta toistetaan yt kuitenkin vielä se, että kokonaisuus menee vihreissä oikein reilusti plussan puolelle – sekä arvot että käytäntö huomioiden, mukana olevia ihmisiä unohtamatta :) Ja se, että on löydettävissä selkeä oma puolue, helpottaa kummasti äänestämistä. Ei tarvitse etsiä kuin sopivin tyyppi :) Tosin nyt voi tulla ongelmia presidentinvaalien kakkoskierroksella, mikäli Haavistoon liittyvä hypetys, niin vihreissä kuin useissa toimittajissakin, ei tuotakaan tulosta :)

Aloitetaan muiden puolueiden käsittely häpeätunnustuksesta. Häpeän nimittäin jossain määrin sitä, että olen joskus käynyt vasemmistonuorissa. Se, että kerran äänestin vasemmistoa sen sijaan johtui siitä, että äänestin ystävääni. Sitä ei siis lasketa, eihän :) Mutta joo, häpeän syy numero yksi: Vasemmiston näennäisvihreys – paljon melua tyhjästä. Esimerkiksi ennen edellisiä eduskuntavaaleja oli jos jonkinlaisia vihreyden vertailuja, joissa vasemmiston vaaliohjelma saattoi jopa ´voittaa´ vihreiden vastaavan. Mutta eipä sitten hallitusneuvotteluissa kuulunut ympäristöasioihin liittyen oikeastaan mitään vasemmiston suunnalta. Siellä se meni Urpilaisen perässä kuin varjo, neuvotteluihin sisään, sieltä ulos ja takaisin sisään. Oli lähinnä se 100 euroa perusturvaan.

Häpeän syy kaksi: Vasemmiston tietynlainen umpimielisyys. On olevinaan kovasti uudistunut punavihreä vasemmisto – ja silti kaksi änkyrää eroaa ryhmästä (montakohan jäi) ja suhtautuminen kansainvälistymiseen on jotain persutasoa. Ei kiitos. Ja mihin ihmeessä katosikaan puheet kansojen välisestä ystävyydestä? :) Eikä kovasti ylistetty Arhinmäkikään oikein toimi. Ei kiitos myös Arhinmäen meuhkapopulismille – mikä on tietty nyt pykälää haastavampaa, kun istuu hallituksessa. Mutta tältä osin ne kinastalut persujen kanssa, mitä ilman kummamnkin työväenpuolueet ovat, olivat ihan aiheellisia. Yhtäläisyyksiä löytyy :)

Vasemmistonuorista jäi mieleeni myös se, että siellä ihmisten taustoilla OLI merkitystä. Tuntui siltä, että kaikki tietävät saman kylän ihmisten ja näiden sukulaisten puoluetaustat. Silläkin tuntui olevan merkitystä, kenen perhe on eniten työläistaustainen, vaikka yhtä lukuunottamatta kaikki taisivatkin itse olla yliopisto-opiskelijoita. Vastaavaan en ole onnekseni törmännyt vihreissä. Edes lihansyönti tai moottoripyöräily eivät ole herättäneet sen kummempaa ihmetystä – siis vihreissä, vihreiden ulkopuolisissa kyllä :) Niin, ja lihansyöjiähän ainakin Espoon vihreistä enemmistö tuntuu olevan.

Varsinainen syy vasemmistonuorissa olemisen jäämisen kokeiluksi taisi kuitenkin olla valheellinen mainonta. Nettisivut mainostivat silloin puoluepoliittista riippumattomutta – mikä tuntui jostain ihmeen syystä silloin jotenkin tärkeälle. Mutta siltihän siellä suunnilleen joka kokouksessa pohdittiin, että mitäköhän ne vasemmiston vanhat ukot mahtavat tästä ajatella – ellei ukot sattuneet itse olemaan paikan päällä katsomassa vähän touhun perään.

Tunnustetaan nyt sitten samaan syssyyn sekin, että mikäli olisin saanut äänestää presidentinvaaleissa -94, olisin äänestänyt Väyrystä. Kyllä, luit aivan oikein, tätä koko kansan Paavoa. Asiaa en kuitenkaan osaa juurikaan hävetä, olihan ajatteluni ja perusteluni lukiolaisena tasoa ´se kun vaikuttaa niin kokeneelta ja ihan edustavaltakin (vaikken mistään oikein mitään tajuakaan)´. Että sinällään, opin ajattelemaan vasta myöhemmin :)

Ja nyt kun kuvittelen ymmärtäväni jostain jotakin, niin silti minun on hankala ymmärtää vihreiden ja vasemmiston ohella muita puolueita oikein ollenkaan. Kokoomus on olevinaan niin epäpoliittinen että, vaikka / koska edustaakin varauksetonta uskoa markkinavoimien kaikkivoipaisuuden satuun, ja ajaa siinä sivussa niiden asiaa, joilla pyyhkii jo lähtökohtaisestikin muita paremmin. Huolestuttavinta kokoomuksessa on se, että se tuntuu saaneen eräänlaista Amerikan (republikaani)meininkiä tänne koti-Suomeen. Tiedäthän, pian meilläkin Suvelan työtön uhoaa, että hänellekin täytyy turvata materiaalisen onnen tavoittelun mahdollisuudet – hyvätuloisten alhaisella verotuksella, olemattomalla sosiaaliturvalla ja luokkayhteiskuntaa ylläpitävällä koululaitoksella. Tästä on jo viitteitä.

Demareiden ydintä tuntuu puolestaan olleen keskiluokkaistuneiden työntekijöiden ja toimihenkilöiden edun ajaminen byrokratiaa – eli puolueen jäsenten omia asemia – edistämällä. Se siitä ´sosialismista´. Keskustakin ´keskitie´ tuntuu olevan lähinnä oikeutta riistää luontoa ihmisen tarpeisiin ja kieltäytyä hyväksymästä väestörakenteen muutoksia niin alueellisesti kuin väestön vahentumisen osalta. Keskustan onkin nykymaailmassa syytä pysyä myös jatkossa siellä oppositiossa.

Ja toki isojen puolueiden miinukseksi tulee yhteisesti se iänikuinen liikkuvien äänestäjien miellyttäminen ja pyrkimys olla siinä samalla suututtamatta omia vanhoja kannattajia. Seurauksena on melkoista neutraalia höttöä – mikä tosin selvästikin, ainakin äänestystulosten perusteella, uppoaa muutoinkin keskinkertaisen keskiluokkaiseen meininkiin. Vähän niin kuin valtaosan osalta teini-iässä: varotaan erottautumista.

Persuissa puolestaan yhdistyy kaikki se, mikä junttiudessa kuvottaa. Hyviäkin piirteitä junttiudesta voi löytää, mutta näitä piirteitä ei edusta kaiken vastustaminen joillakin täysin kestämättömillä ja usein oman navan ympärillä pyörivillä argumenteilla: tyyliin salaatti on pupujen ruokaa ja kaikki on hyvin, mikäli bensa ei vaan kallistu ja persumieliset ovat vähän enemmän tasa-arvoisia kuin muut niin sananvapauden kuin vaikkapa taiteen ja historian tulkintojen suhteen. Kristillisistä en sen sijaan viitsi sanoa oikein muuta kuin sen, etten toivo uskontoon perustuvien vanhoillisten valtaan nousua, en esim. Egyptissä enkä myöskään Suomessa. Ja ylipäätään, jätetään se uskontokin erääksi hieman vanhentuneeksi osaksi yksiköllistä identiteettiä, muttei sotketa sitä politiikkaan, jooko? :)

Jotta näin.

Vastaukseni politiikkatestiin

Jep, nyt loppuu – tai siis taukoaa – osaltani se muiden toimiin reagointi (eli mussutus)! Sen sijaan otan lusikan komeaan käteeni, heitän haasteen itselleni ja keskityn siihen, mikä on itselleni yhteiskunnallisissa kysymyksissä oleellisinta.

Aloitan tämän laatimalla itselleni pienoisen politiikkakoneen. Otan viisi mielestäni keskeistä poliittista vastakkainasettelua ja asetan itseni ääripäiden väliselle janalle. Olkoon janojen vaihteluvälinä se perinteinen 1 – 5. Lopuksi heitän itselleni vielä yhden kokoavan avoimen kysymyksen.

Katsotaan, mitä tästä tulee :)

1. Ihminen vai talous?

Kyseessä on perinteinen talouden vasemmisto-oikeisto-vastakkainasettelu. Kumpi tulee ekana, tavallisen yksilön hyvinvointi vai talouden kokonaisetu, se kuuluisa talouskasvu? Sosialismi vai kapitalismi, etten sanoisi :) Tällä janalla asemoin itseni kohtaan 2.

Mielestäni talouden pitää palvella ihmisiä, ei toisinpäin. Markkinoiden vapaa toiminta ei ole itseisarvo, vaan väline ihmisyksilöiden hyvinvointiin. Ja talouden  kokonaisuudessa, jota voidaan kutsua kansantaloudeksi tai yhteiskunnaksi, täytyy mielestäni huomioida jokaisen yksilön mahdollisuudet sekä toteuttaa itseään että tulla toimeen sekä materiaalisesti että fyysisti ja henkisesti.

Luokittelen itseni sosiaaliliberalismin sekä säädellyn markkinatalouden kannattajaksi. Meillä on liikaa esimerkkejä siitä, kuinka liian vapaana annettujen markkinoiden toiminnasta on koitunut lähinnä ongelmia. Viimeksihän tämä on nähty nykyisessä talouskriisissä ja erityisesti siellä, missä rahoitusmarkkinat saivat huseerata turhan vapaasti (esim. USA ja Irlanti). Samainen syyhän löytyi Suomen 90-luvun laman syvyyden taustalta.

Toisaalta pohjoismainen hyvinvointivaltio on kerta toisensa jälkeen osoittanut toimivuutensa. Siksi onkin sääli, että nykyään siitä ei tunnuta juuri piittaavaan. Oliko oikeasti muka niin, että tarvitsimme Neuvostoliiton kaltaisen totalitaarisen pysähtyneisyyden valtakunnan pitämään useat eurooppalaiset yhteiskunnat jonkinasteisessa tasapainossa vai missä on vika? Nyt painotus tuntuu olevan aivan liiaksi markkinatalouden puolella.

2. Yksilö vai yhteisö?

Tämä on eräänlainen jatkokysymys edelliseen, joskin nyt huomio on perinteisen vasemmisto-oikeisto-jaon yhteiskunnallispoliittisessa puolessa ja siinä, korostammeko yhteiskunnassa enemmän yksilöä vai yhteiskuntaa. Tähän vastaan ehdottomasti 3 :)

Näiden näkökulmien tulee olla tasapainossa. Tämä ihan vain siksi, että kaiken sosiaalisen eli ihmisten välisen taustalla on yksilöiden ja yhteiskunnan välinen jatkuva vuorovaikutus. Ihminen on sosiaalinen eläin.

Jostain syystä tällainenkin yksinkertainen yhteiskunnallinen näkökulma tuntuu usein unohtuvan. Esim. työttömyydessähän saatetaan korostaa aivan turhan painokkaasti joko yksilön omaa mokaa (oikeisto) tai vain ja ainoastaan yhteiskunnan roolia (jyrkkävasemmisto). Tasapaino.

3. Ympäristö vai talous?

Nyt hypätäänkin perinteisestä vasemmisto-oikeisto-jaosta tuoreimman poliittisen pääaatteen saralle, eli ympäristönäkökulmaan. Perinteisestihän ympäristö ja talouskasvu on totuttu asettamaan keskenään vastakkain – ja toki tätä vastakkainasetelua voi perustella esim. sillä, että talouskasvu on omiaan tapahtumaan ympäristön kustannuksella. Nyt vastaan 1 ½.

En oikein näe muuta hyväksyttävää tulkintaa kuin kestävän kehityksen. Se, että joka välissä vedotaan, että rahat eivät riitä, ei ole kovinkaan kestävä perustelu tuhota nykyisten ja tulevien sukupolvien mahdollisuuksia elää tällä planetaalla. Etenkin, kun elämme tällaisessa materiaalisessa yltäkylläisyydessä. Myös se, että kaikessa luotetaan teknisten innovaatioiden pelastavan meidät ongelmilta, on melkoisen laiska vastaus.

Mutta tosiaan, meidän tulisi sekä yhteiskuntana että ihmiskuntana toimia vahvasti niin, että elämämme olisi ekologisesti kestävää. Tämä edellyttää – kuten aiemmatkin suuret vallankumoukset – suuria panostuksia, se ei tapahdu pelkällä valistuksella.

En kuitenkaan vastannut ykköstä. Tämä siksi, etten kannata missään fundamentalismia, mitä tässä tapauksessa voisi edustaa esim. linkolalainen maailmankuva. Äärimmäisen tiukka linja ja kova moraalinen paine yksilöä kohtaan ei ole omiaan vahvistamaan ympäristöaatteen yleistä hyväksyttävyyttä – mikä on kuitenkin itse asian kannalta äärimmäisen tärkeä asia.

Ja tiedän toki senkin, että oma motukkani ja kesämökkini eivät ole maailman kestävämpiä juttuja, vaikka mökin osuus energiasta tuotetaankin uusiutuvan hinnoilla. Tämä on sitä yksilötason haastetta – jonka ei pitäisi liiaksi hämätä siltä, että nykyisiä kansainvälisiä ympäristösopimuksia yritetään ratkoa kansallisten etujen pohjalta rakentuvissa neuvottelujärjestelmissä ja suurten, voittoa tavoittelevien yritysten harjoittaman vahvan lobbauksen alaisuudessa. Tasapainoa voisi kai vaatia tähänkin kokonaisuuteen.

4. Arvoliberalismi vai arvokonservatismi?

Tämän vastakkainasettelun on tarkoitus mitata niitä talouden ja muiden ´kovien´ asioiden ulkopuolella jääviä seikkoja – tiedäthän, esim. eduskunnassa olevat ns. ´omantunnonkysymykset´ eli sellaiset kysymykset kuten seksuaalivähemmistöjen asemasta tai abortista. Vastaan tähän varmuuden vuoksi pelkän ykkösen sijasta 1 ½, koska tulkitsen tämän vastakkainasettelun kuitenkin hieman näitä yksittäisiä kysymyksiä laajempana suhtautumisena yhteiskunnan arvopohjan muutokseen.

On tärkeää, että katse on selvästi yksilöiden vapautumisen jatkokertomuksessa. Ja tässä kertomuksessa sellaiset seikat, kuten kirkko, ovat olleet omiaan toimimaan jokseenkin turhina jarruina. Toisaalta on kuitenkin hyvä muistaa, että jo demokratian periaatteiden mukaisesti tulee huomioida yhteiskunnalle sopiva muutostahti. On nimittäin oikeastaan ihan hyvä, että yhteiskunnat eivät muutu sillä vauhdilla kuin nuorten kiihko sitä haluaisi tai joku sisustusmuoti tahtoisi kotejamme muuttaa. Puhumattakaan markkinoiden kvartaalitaloudesta.

5. Kansallisvaltio vai kansainvälisyys?

Mielestäni tämä on eräs varsin keskeinen osa nykyistä politiikkaamme. Ainakin tämä on isompi kysymys kuin suomalaisessa keskustelussa ainakaan vielä toistaiseksi tunnustetaan. Kyse on siitä, kumpaa tasoa korostamme enemmän politiikanteossa, kansallista vai kansainvälistä. Jostain syystä meillä tunnutaan ottavan edelleen – vasta 1800-luvulla yleistynyt – kansallisaate eräänlaisena ikuisena touutena. Vastaukseni on 4 ½.

Mitä enemmän pohdin kansallisuusaatetta, sitä vanhemmin koen sen – poliittisessa mielessä – jokseenkin turhaksi. Osana identiteettiä ja kulttuuria sillä lienee jokin merkitys, vähän kuten sopivissa määrin jollakin maakuntaidentiteetillä. Mutta että poliittisena aatteena, voi voi. Maailmasta on tullut monessakin mielessä globaali – on globaaleja markkinoita, ympäristöongelmia ja ihmisten enemmän tai vähemmän vapaata liikkuvuutta. Ja silti me edelleen öhötömme jotain abstraktia kansallista suvereniteettiä ja kansallista omaa etua.

Puolikkaan pudotin vastauksestani kuitenkin siksi, että ei tässäkään seikassa ole syytä mennä äärimmäisyyteen. Tällä tarkoitan sitä, että ei kansainvälisyyttäkään pidä ajaa ja edistää pelkästään sen itsensä vuoksi. Tarkoitus ei saa pyhittää keinoja. Mutta EU:n kehittämisestä on äärimmäisen hyvä jatkaa, demokratiaa ja avoimuutta unohtamatta. Puhumattakaan muusta, yleisestä kansainvälisestä yhteistyöstä. Esim. YK:han tarvitsisi suurremontin.

Avoin kysymys: Mitkä ovat mielestäsi kaikista tärkeimmät yhteiskunnalliset arvot?

Arvoilla tarkoitan yksinkertaisuudessaan (ja ilman sen kummempia ontologisia pohdintoja) sellaisia seikkoja, joille ei enää keksi taustasyitä, vaan ne ovat perimmäisiä syitä itsessään. Näiden asioiden kohdalla et siis enää keksi vastausta miksi-kysymykseen, vaan joudut toteamaan, mutku X (X = arvo) :) Ja usko muuten pois, sen kummempaan me ihmiset emme kykene. Tämän vahvempia totuuksia ihmisten välinen maailma ei sisällä. Arvot ovatkin subjektiivisia ja ne perustuvat järjen ohella myös tunteeseen.

Olen havainnut, että minulle tällaisia yhteiskunnallisen keskustelun ja ajattelun eräänlaisia tausta-arvoja ovat ihmisoikeudet ja ympäristö – se, että kunnioitamme lähtökohtaisen tasavertaisesti toinen toistamme ja siinä sivussa muistamme myös sen kestävän kehityksen. En tiedä tämän tärkeämpää.

Se, että kyse on eräänlaisista itseisarvoista, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö näitä asioita voisi perustella esim. pragmaattisilla syillä. Ja jos sille tielle lähdettäisiin, saatettaisiin päätyä jonkin sortin väännökseen kuuluisasta Churchillin luonnehdinnasta demokratiasta: ”Nämä arvot ovat mahdottoman kyseenalaisia arvoja – lukuunottamatta kaikkia muita vielä kyseenalaisempia arvoja, joiden nimiin on historian saatossa vannottu.” :)

---

Ps. Churchillin sanotaan muuten vissiin sanoneen – opin tämän tänään –  myös, että paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa :)

”Islam on…”

Oletko havainnut, kuinka surkean yleisiä ”islam on…” –alkuiset lauseet ovat tässä umpimielistyvässä suomalaisessa yhteiskunnassa?

Tiedäthän, kasataan läjäpäin uutisia, joissa kerrotaan muslimienemmistöisiin valtioihin ja niistä lähtöisin oleviin kotoisiin maahanmuuttajiimme liittyen erinäisiä epäkohtia. Sitten päälle muistutetaan siitä, että taisihan se profeetta Muhammedkin olla melkoinen pedofiili ja onhan sitä islamin nimissä valloitettu vaikka kuinka maita ja kansoja. Niin, ja sitten on vielä ne terroristi-iskut, joiden tekijät sanovat ihan itsekin tehneensä iskut uskonsa nimissä, länsimaita vastaan.

Näiden tosiasioiden pohjalta sitten rynnätäänkin julistamaan islam yksiselitteisen pahaksi ja torjuttavaksi. Ja osa ihmisistä vastaakin tähän, että niin just, ja osa puolestaan, että eihän se ihan noin mene. Jälkimmäisille nämä itseään usein maahanmuuttokriitikoiksi kutsuvat islamofoobikot vastaavat, että epäkohdista täytyy saada puhua ja että sananvaus.

Joo, epäkohdat täytyy tosiaan tuoda esille, mutta ei sananvapaus tarkoita sitä, että jokaiseen umpimielisen ennakkoluuloiseen, rasistiseen ja islamofobiseen kommenttiin ei saisi reagoida. Päinvastoin, epäkohtiin tulee reagoida – myös suomalaisessa keskustelussa :)

Näyttää siltä, että nämä ns. maahanmuuttokriitikot poimivat yksityiskohtia enimmäkseen yhteiskunnallisista epäkohdista (mm. naisten asema ja rikollisuus), heittävät joukkoon muutaman hajanaisen viittauksen islamin joihinkin muotoihin (mm. Muhammedin alaikäinen vaimo), tekevät näistä kokonaista maailmannuskontoa koskevan yksisilmäisen johtopäätöksen (islam on paha) ja perustelevat tällä johtopäätöksellään yhteiskunnallispoliittisia vaatimuksiaan (mm. maahanmuuton rajoittaminen).

Hieman ontuvaa, vai kuinka? Mehän voisimme nimittäin aivan samalla tavalla arvioida vaikkapa kristinuskosta kumpuavaa länsimaista kulttuuria. Otettaisiin lähtökohdaksi vaikkapa väkivaltarikosten korkea määrä, kodittomuus ja nuorten psykiatriset ongelmat, lisättäisiin siihen paavin suhtautuminen aidsiin ja kondomeihin sekä katolisen kirkon ja muutamien suomalaisten uskonnollisten yhteisöjen pedofilia, ja sitten voitaisiin viitata vielä vaikkapa George W:n uskonnollisen retoriikan siivittäminä aloittamiin sotiin sekä Valko-Venäjän yhteiskunnallisiin oloihin. Alkaako tuntua syylliseltä – hyvä, ei pidäkään. Aivan samalla tavalla emme voi tehdä yleistyksiä muistakaan kulttuureista.

Sekin näissä ns. maahanmuuttokriitikoissa ihmetyttää, että eivätkö he oikeasti kykene arvioimaan ilmiöitä laajemmin kuin yhdestä näkökulmasta käsin. Hehän nimittäin näyttävät perustelevan suunnilleen kaikkea aina ranskalaisten lähiöiden mellakoista Saudi-Arabian kivitystuomioihin islamilla. Pahimmillaan näissä perusteluissa unohtuu aivan kokonaan mm. sellaiset asiat, kuten lähiöiden köyhyys ja työttömyys tai saudi-kuningashuoneen itsevaltius sekä kuningasperheen liitto uskonnollisten fundamentalistien, wahhabiittien, kanssa.

Suorastaan huvittavaksi asian tekee se, että melko useat ns. maahanmuuttokriitikot näyttävät kutsuvan itseään uskonnottomiksi – ja silti he tulkitsevat kaikkea kutakuinkin vain ja ainoastaan uskonnon valossa. Tosin tässä lienee kyse juurikin siitä ennakkoluuloisuudesta, mitä on edustanut myös mm. ne typerät laskelmat Suomen väestön islamisoitumisesta ja maahanmuuton käsiin räjähtämisestä tai ns. maahanmuuttokriitikoiden vahva kannatus mm. näistä ilmeisen tarkoituksenhakuisista, tai vaihtoehtoisesti puhtaan typeristä, laskelemista huolimatta.

Eli, mikäli haluamme puuttua rasistisen yleistyksen sijasta aitoihin epäkohtiin, niin pitää kyetä nousemaan omien ennakkoluulojen ja yleistysten yläpuolelle sekä erottelemaan asioita toisistaan. Kyllä, esim. vallan jakautuminen useissa arabimaissa on muutamista kansannousuista huolimatta ongelma. Samoin on vaikkapa ankarat ja epäoikeudenmukaiset rangaistukset sekä naisten heikko asema. On kuitenkin järjen köyhyyttä typistää nämä ongelmat islamiin. Lisäksi se on uskonnon merkityksen karkeaa yliarviointia.

Vai johtuiko esim. naisten suhteellisen heikko asema länsimaissa vielä n. 100 vuotta sitten yksinomaan kristinuskosta tai oliko imperialismin ajan alistettujen kaltoinkohtelut nimenomaan kristinuskon syytä, tai olivatko kenties esim. kuninkaiden itsevaltius ja maailmansotien väliset diktatuurit jotenkin oleellisesti uskonnollisia luonteeltaan. Uskonnot eivät ole muuttumattomia ja niiden nimissä kyllä perustellaan jos jonkinlaista, mutta ei ihan kaikkea propagandaa kannata uskoa. Tämä koskee myös sitä, että ei kannata kiinnittää liikaa huomiota monissa arabimaissa edelleen vahvistuvaan konservatiivisuuteen, tai siihen, että joku itsensä vapaustaistelijaksi kokeva fundametalisti höyryääkin lähinnä uskonnosta.

Pidetään puhdas uskontoanalyysi erillään laajemmasta yhteiskunnallisesta analyysistä. Ja ainakin jälkimmäisen kohdalla on usein syytä väittää yksisilmäisiä ehdottomuuksia. Todellisuus ei valitettavasti ole aivan niin mustavalkoinen. Ei siis enää ”islam on…” -alkuisia lauseita, vaan mieluummin sitä paljon kaivattua ´aitoa keskustelua´ mm. naisten heikosta asemasta maailmassa. Tällöin voisimme päästä yksisilmäisen leimaavasta inttämisestä oikeasti rakentevaan keskusteluun – missä myös uskonto voisi olla yksi *osa* keskustelua.

Lisäksi kannattaa muistaa, että yleistämiseen liittyy riski erityisesti yksilöiden tasolla: Kuinka paljon ja kuinka usein voimme yleistää omat käsityksemme jostain kulttuuritaustasta koskemaan kohtaamaamme yksittäistä yksilöä? Tämä koskee erityisesti yksilöitä, jotka eivät enää elä minkään muotoisessa yhtenäiskulttuurissa (siis sellaisessa, missä usea ns. maahanmuuttokriitikko tuntuisi haluavan asua). Esimerkiksi siirtolaisilla lienee karkeasti arvioutuna kaksi vaihtoehtoa: joko pyrkiä tukeutumaan aiempaa vahvemmin omiin taustoihinsa tai sitten lähteä rohkeasti ottamaan osaa uuteen yhteiskuntaan – ja sukeltaa samalla globalisoituvaan postmoderniin maailmaan :) Kyse on myös siitä, millaisia mahdollisuuksia uusi yhteiskunta tulokkalleen tarjoaa.

---

Ps. Valitettavasti muslimit eivät ole ainoa kansanosa, joka joutuu helposti liian hätiköidyn, ennakkoluuloisen yleistämisen kohteeksi. Samasta saavat tuta ankean tyypillisesti myös mm. homot, romanikerjäläiset ja miksipä ei EU:kin. Jostain syystä usein juurikin samat henkilöt kokevat vastustavansa tavalla tai toisella näitä kaikkia. Persut mainittu.

Ihmisarvosta

Valitettavasti tämä aika näyttää olevan sellainen, jossa ihmisten taustoihin perustuva luokittelu on jälleen vahvistumassa – ja sitä kautta myös ihmisarvo on asetettu kyseenalaiseksi.

”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan.”

Jotkut yrittävät kiistää ihmisarvon vaatimalla sitä tuotavaksi heidän käsiinsä kosketeltavaksi, silmin nähtäväksi ja mittarein mitattavaksi. Mikäli tällaiset ihmiset olisivat johdonmukaisia, heidän pitäisi esittää sama vaatimus myös muillekin sellaisille yhteiskunnallisille ja abstrakteille asioille kuten vaikkapa demokratialle. Jostain syystä he eivät tätä kuitenkaan tee. (Ja jos tekisivätkin, niin silloin vajottaisiin pahimman laatuiseen nihilismiin.)

Toiset väittävät, että ihmisarvo on puhtaasti yksilöllinen mielipidekysymys, mutta mönkään meni jälleen. Nimittäin jos tämä pitäisi paikkaansa, niin sen pitäisi koskea kaikkea lainsäädännön piiriin kuuluuvaa. Ihmisarvohan on kansainvälisoikeudellinen asia, joka on vahvistettu mm. Suomen perustuslain yhdenvertaisuuspykälässä.

”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”

Osa  yrittää väittää, että ihmisarvo olisi olemassa vain, mikäli se olisi täysin ehdoton ja joka tilanteessa kiistaton. Kuitenkin esim. se, että voimme mielessämme keksiä tilanteita, joissa voisimme joutua pudottamaan ihmisiä yksi kerrallaan veneestä mereen, ei todista juuta eikä jaata yhtään mistään. Jokaisen ihmisen uhraus olisi loukkaus ihmisarvoa kohtaan. Ja jos joku keksisi mielestään hyviä pudotuslistoja, niin ne luultavasti perustuisivat pikemminkin mm. yksilöiden hyödyllisyyteen kuin näiden yleiseen ihmisarvoon. Nämä ovat kaksi aivan eri asiaa.

Ja kun uhrausreissulta tultaisiin kotiin, niin uhraajat päätyisivät oikeudenmukaisessa tilanteessa tuomioistuimeen, joka määrittelisi lainsäädännön tulkinnan tässä yksittäisessä tapauksessa. Tuomioistuintenhan tehtävä on juuri tämä: tuoda järjestystä harmaan sävyjä pursuavaan maailmaan. Maailma ei ole mustavalkoinen, ei vaikka meissä esiintyisi kuinka paljon tahansa kaipuuta moninaisuuden yksinkertaistamiseen. Ihmisarvo onkin, kuten arvot yleensäkin, yhteiskunnallisen toiminnan tausta ja lähtökohta - ei yksi ja ainoa totuus (se olisi fundamentalismia).

Ja se tuomio ihmisten veneestä pudottamisesta – se annettaisiin ihmisarvoon, eikä esim. yksilöiden hyödyllisyyteen, perustuen. Murha on murha ja kuolemantuottamus on kuolemantuottamus, oli kohteena sitten taiteilija, käsityöläinen tai fyysikko.

Samaan hengenvetoon täytyy muistuttaa siitäkin, että ihmiselämän yleiset säännöt ja arvot voivat olla keskenään ristiriidassa. Esimerkiksi vaatimus sananvapauden ehdottomuudesta on suorastaan typerä – ja nykyisin aivan liian yleinen. Ihmisarvoa likeltä liippaavat ihmisoikeudethan perustuvat liberalismiin, josta valitettavan usein unohdetaan se jatko-osa: ihmiset ovat vapaita – siihen saakka, kunhan eivät loukkaa toisten oikeuksia. Täytyy muistaa myös seuraukset. Esimerkiksi kunnianloukkaus ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan ovat täysin perusteltavia sananvapauden rajoituksia.

Ihmisarvoa ei myöskään pitäisi sotkea siihen, että ihmisiä voidaan kohdella eri tavalla heidän tekojensa ja toimiensa vuoksi. Murhamies ansaitsee rikosoikeudelliset seuraamuksensa – kunhan hän ei ole saanut lisärangaistusta esim. etniseen vähemmistöön kuulumisen vuoksi. Samoin lääkärit ilman tutkintotodistuksia tuomittakoon valelääkereiksi jatkossakin – kunhan lääkärin ammattittaitoa osoittava tutkinto ei edellytä esim. heteroutta tai kokoomuksen kannattamista.

Ja onpa joku onnistunut sotkemaan toisiinsa myös sekä syrjinnän (ja rasismin) että ns. positiivisen diskriminaation eli vähemmistön suosimisen. Jotta ihmisiä voitaisiin kohdella aidosti taustastaan riippumattomina yksilöinä, heillä tulisi olla samat lähtökohtaiset edellytykset elämälleen. Vähemmistöön kuuluminen tarkoittaa juuri sitä, että näitä edellytyksiä ei ole. Siksi vähemmistöjen suosiminen on niin kauan oikein, kunnes tämä taustaan liittyvä vääryys on poistunut. Vääryydet poistuvat valitettavan harvoin itsekseen.

Pohjimmiltaan ihmisarvossa on hyvin yksinkertaisesti kyse siitä, hyväksymmekö ihmisten taustoihin perustuvan luokittelun vai emme. Ihmisarvo edustaa jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Ihmisten luokitteluun perustuva latu johtaa pahimmillaan natsien suorittamien (joukko)murhien kaltaisiin tilanteisiin. Tämän ladun varrelta löytyvät ennakkoluuloisuus, väheksyntä, yleistäminen, alentaminen, vaino ja ihmisyyden riisuminen toiselta. Luokitteluun perustavista yhteiskuntamalleista esimerkkejä ovat esim. ylempien säätyjen, miesten tai valkoisten hallitsemat yhteiskunnat. Sen sijaan ihmisarvoa kunnioittavia esimerkkejä ovat mm. demokratian yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä hyvinvointivaltion universaalit peruspalvelut.

Koska emme ole vaistojemme varassa toimivia eläimiä, niin meillä on mahdollisuus päästä ennakkoluulojemme yläpuolelle: meillä on mahdollisuus tiedostaa ihmisarvo, muistaa se ja toimia sitä kunnioittaen – jokaikinen hetki. Eletään siis ihmisiksi ja kohdellaan toisia kuten toivosimme itseämme kohdeltavan :)

---

Ps. Samaisesta syystä myös Suomessa jatkuva tuloerojen kasvu on lievimmilläänkin ilmaistuna huolestuttavaa. Meillähän on tietoa mm. köyhyyden periytyvyyden lisääntymisestä.

Malja itsenäisyydelle!

Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi kohotan maljan neljästi Suomen itsenäisyydelle. (Maljan nostamisen alkoholittomana vaihtoehtona toimikoon nelinkertainen eläköön-huuto.)

Ensimmäinen malja nousee veteraaneille. Hienosti puolustettu.

Toinen malja menee poliitikoille. Kiitos kun olette omalta osaltanne edistäneet vakautta sekä yhteiskunnan sisällä että lähialueillamme.

Kolmas malja kipataan ihmisyyden hyville puolille. On ne vaan hienoja juttuja – rauha, kuunteleminen, suvaitsevaisuus ynnä muu sellainen, jonka ansiosta kykenemme kilpailun ja riitelyn ohella myös yhteistyöhön ja sujuvaan kanssaelämiseen.

Ja neljäs malja kuuluu suurvaltapolitiikalle. Ensinnäkin teidän sotkujenne vuoksi Suomi onnistui livahtamaan itsenäisyyteen, ja toisekseen teidän kisanne eivät ole onneksi kuin kerran uhanneet itsenäisyytemme kannalta oleellisia asioita. Ja silloinkaan ei sentään sen pahemmin.

Näiden komeiden maljojen jälkeen onkin sitten pakko mennä siihen, mikä minua itsenäisyyspäivän vietossa ihmetyttää: kyvyttömyys erottaa lähikäsitteet toisistaan. Senhän voisi olettaa olevan hienon yleissivistävän koulutusjärjestelmämme jäljiltä peruskauraa, mutta ei, sitä se ei todellakaan ole.

Kaivakaamme siis avuksi se kuuluisa rautalanka.

Valtiollinen itsenäisyys on sitä, että tämän – rajoiltaan jokseenkin sattumanvaraisen – maapläntin asukkaat ovat voineet päättää keskenään omista asioistaan. Ja tosiaan on todella hienoa, ettei tällä tontilla päätösvaltaa ole käyttänyt sitten vuoden 1917 Pietarin tsaari tai Moskovan kommunisti. Tosin sekin on onni, että itsenäisyys ei tarkoittanut 30-luvulta alkaen lapualaisten diktatuuria. Valtiollinen itsenäisyys ei siis välttämättä tarkoita demokratiaa.

Itsenäisyys ei myöskään tarkoita samaa kuin suomalaisuus, eli kansallisuuteen perustuvaa identiteetin osaa. Identiteetteja voidaan muodostaa yhteisöllisesti melkolailla riippumatta siitä, miten valtiollinen valta ympärillä muodostuu – synnytettiinhän ajatus suomalaisuudesta tsaarin nokan alla. (Huom. Suomalaisuus ei siis suinkaan ole mikään ikuinen asia.)

Itsenäisyyspäivän vouhotuksista epäilyttävin on kuitenkin isänmaallisuuden korostaminen. Sen avullahan nivotaan usein yhteen itsenäisyys, kansallinen identiteetti ja tietty maantieteellinen alue. Usein tälle sopalle lätkäistään nimeksi kansallinen suvereniteetti, josta öhöttäminen näyttää olevan nykyisin äärimmäisen muodikasta. Tämä ilmiö saa usein suorastaan oksettavia ilmenemismuotoja, kuten leinojakorut, veteraanien rinnastaminen vähän yhteen jos toiseenkin asiaan ja niin edelleen, tiedäthän.

(Jostain syystä veteraanit muuten vedetään mukaan peliin lähinnä silloin, kun keskustellaan vähemmistöistä ja muista ´ei meistä´. Miksiköhän kukaan ei nosta heitä esille esim. silloin kun peruspalveluiden toteutuminen koetaan kyseenalaiseksi. Luulisi sen olevan melko keskeinen osa ´puolustettavaa´ yhteiskuntaa :) )

Isänmaallista ahdasmielisyyttä ei näytä yhtään häiritsevän sekään, että itsenäisyyden käsitehän ei sisällään määrittele sitä, millainen kansallisuuksien kokonaisuus tätä itsenäistä valtaa käyttää. Saatikka se, että suomalaiseen yhteiskuntaan on aina sisältynyt kansallisia vähemmistöjä – jostain suomalaisten kulttuurien tai poliittisten näkökulmien moninaisuudesta nyt puhumattakaan. Miksi ihmeessä isänmaallisuuteen näyttää olevan jokseenkin mahdoton sisällyttää ajatusta moninaisuudesta?

Sinällään kansallinen umpimielisyys ei ole ensinnäkään mitään uutta, mutta ei sen uudelleen vahvistuminenkaan ole yllättävää. Onhan globalisaatiokehitys osaltaan osoittanut tiukkarajaisen kansallisvaltio-käsitteen keinotekoisuuden. Valitettavasti osa porukasta ei vain kykene tätä yksinkertaisuuttaan käsittämään, ja umpimielisten vastarektio on taattu. Ei näiden rajojen sisällä ole koskaan ollut yhtä ainoaa suomalaisuutta ja vastaavasti suomalaisuutta voi kokea ihan missä tahansa muualla. Ja eiköhän ´meidän suomalaisten´ kesken ole enemmän eroavaisuuksia kuin jonkinlaisen keskimääräisen suomalaisen ja vaikkapa ruotsalaisen välillä.

Surullisinta tällaisessa kapea-alaisessa isänmallisuudessa on se, jos se nostetaan politiikan keskiöön, eräänlaiseksi poliittiseksi itseisarvoksi. En nimittäin keksi oikeastaan mitään mielekästä syytä ylipäätään korostaa kansallisuutta politiikassa. Isänmaallisuudesta ja kansallisesta suverineetista töhöttämisen sijasta mielestäni olisi paljon – siis huomattavan paljon – oleellisempaa keskittyä ihan yksinkertaisesti siihen, kuinka me, ihmiset, pärjäämme. Toteutuuko meidän ihmisarvomme ja perusoikeutemme, voimmeko sekä ruumillisesti että henkisesti hyvin, näyttääkö tulevaisuus vähintäänkin nykyisen kaltaiselta, ja kuinka näiden asioiden toteutuminen parhaiten varmistetaan? Ei näihin peruskysymyksiin vastaamiseen tarvita suomalaista uhoa.

(Huomaa sekin, että näiden kysymysten kannalta myös talouspolitiikan pitäisi olla väline, ei itseisarvo. Nykyäänhän tilanne näyttää ajoittain päinvastaiselta.)

Eli kyllä, neuvostodiktatuuri oli näiden peruskysymysten kannalta ilmeinen uhka. Mutta ei, Euroopan unioni ei sitä ole. Pikemminkin eurooppalaisessa yhteisöllisyydessä on nurkkapatriotismia äärettömän paljon enemmän potentiaalia näiden perusseikkojen toteuttamiseen – varsinkin, jos eurooppalaisessa yhteistyössä päästäisiin eroon isänmaallisesta kisailusta. (Se ei tosin onnistu ilman unionin rakenteiden muuttamista, eli sitä parjattua liittovaltiokehitystä.)

Enkä malta olla lisäämättä myös paikallisnäkökulmaa: Nimittäin kuntauudistuskeskustelussa ei pitäisi sinällään keskittyä identiteettikysymyksiin. Se, koenko halutessani tuomarilaisuutta, espoolaisuutta vai suurhelsinkiläisyyttä (tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi toiviaiskyläläisyyttä, kiuruvetisyyttä vai suuriisalmelaisuutta), ei liity suoraan siihen, miten hyvin koen kotikuntani tukevan vaikutusmahdollisuuksiani ja hyvinvointiani.

Ja kyllä, se, että pyrimme jaottelemaan ihmisiä keinotekoisesti esimerkiksi kansallisuuden mukaan, on ilmeinen uhka. Sen ladun päässä ei ole paljon muuta kuin ihmisarvon riisuminen vieraalta ja erilaiselta – ja tästä tuppaakin olemaan melko lyhyt matka Kansainvälisen rikostuomioistuimen syytteisiin, jos asia näin modernisti ilmaistaan. Mutta tuohon väliinkin mahtuu aivan liian paljon turhaa nokittelua ja kisailua, josta on pidemmän päälle enemmän haittaa kuin hyötyä aivan kaikille. Tämän verran meidän pitäisi kyetä kokonaisuutta hahmottamaan.

(Miksiköhän muuten talouden saralla korostetaan rajattomuutta ja vapaakauppaa, mutta politiikassa pidetään kynsin ja hampain kiinni kansallisten raja-aitojen rippeistä? Kansallisuudenhan voisi jättää puhtaasti kulttuuri- ja identiteettikysymykseksi.)

Keskitytään siis oleelliseen. Myös itsenäisyyspäivänä – koska se on meille mahdollista.

Malja sille!

Vahvan johtajan kaipuusta

Elämme poikkeuksellisia aikoja – jälleen kerran.

Nämä ankeat ajat ovat saaneet yhä useamman kaipaamaan sitä kuuluisaa vahvaa johtajaa. Tosin kukaan ei tunnu oikein vaivautuvan avaamaan sitä, mitä tällä vahvalla johtajalla mahdetaan tarkoittaa. Ainakin minulle tulee kiusaus tulkita ehdotukset niin, että joku vähintään Kekkosen tasoinen jehu olisi jotensakin tarpeen.

Vai mitä muuta vahva johtajuus voisikaan tarkoittaa? Jossain yhteyksissä on mainittu Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan Herman van Rompuyn aseman vahvistaminen. Mitäköhän kaikkea valtaa sille sitten oikein pitäisi antaa? Vai kuka muu voisikaan olla tilanteeseen sopivin ´valistunut itsevaltias´? Komission Barroso? Keskuspankin Draghi? Tai ehkä pestin voisi nykyoppien mukaisesti ulkoistaa vaikkapa kansainvälistä rahoitusalaa edustavalle IIF:lle?

No joo, puhuuhan ne toiset sentään vahvasta *poliittisesta* johtajuudesta, mutta ei sitäkään oikein avata. Voisiko se sitten olla sitä, että esim. Merkel käyttää kaikkea sitä poliittista valtaa mitä nykyinen, tarkoituksellisen epämääräinen Euroopan unionin rakenne hänelle suo? Tosin ei tästäkään oikein tunnuta tykkäävän, vai onko kyse sitten siitä, että Merkelillä vain pitäisi olla nykyistä vahvempi tahto?

Eniten ihmettelen kuitenkin sitä, onko tosiaan niin, että näin hädän hetkellä emme yhtäkkiä luottaisikaan edustukselliseen demokratiaan ja yhteistyöhön? Ehkä ne ovat vähän samanlaisia asioita kuin joku ympäristönsuojelu ja kehitysyhteistyö – asioita, joita voi harrastella ehkä joskus sitten, kun ei ole enää mitään muita huolia? (Ja milloinkohan sellaiset ajat koittaisivat?)

Tosiasiassa, ainakin poliittikkojen suusta kuultuina, nämä puheet vahvasta johtajavasta taitavat olla lähinnä keino ulkoistaa vastuu olemattomalle johtohahmolle. Rahoitusalan edustajille vastaavat puheet taitavat puolestaan olla yksi keino ilmaista, että poliitikkojen nykytoimet eivät tyydytä markkinoita.

Itse asiassa vahvaan johtajaan verrattuna huolestuttavampaa näissä puheissa onkin niiden taustalla oleva pakon retoriikka. Siitähän on Suomessakin meuhkattu sitten 90-luvun alun laman. On pakko tehdä sitä ja tätä – ja jostain syystä tämä pakko tuntuu liittyvän enemmän tai vähemmän sijoittajien voiton mahdollisuuksien edistämiseen. Mutta jos jokin olisi aidosti pakko, niin tuskinpa tuo jäisi tekemättä, vai mitä :)

Irvokkainta tässä kriisissä on se, että kriisin perussyyt tuntuvat olevan edelleen vahvempaa valuuttaa kuin nykydemokratian perusperiaatteet. Tuntuu nimittäin siltä, että etenkin eurooppalaiset oikeistolaiset ja konservatiivit eivät halua luopua yhtäältä uusliberalistisesta markkinauskostaan ja toisaalta nationalismin ylikorostamisestaan. Näiden rinnalla edustuksellisuuteen ja yhteistyöhön perustuva demokratia tuntuu olevan melko köykäistä tavaraa.

Jos kerran olemme joutuneet ojaan rahoitusmarkkinoiden pikavoittojärjestelmän ja erityisesti muutamien jäsenvaltioiden talouspoliittisten mokien vuoksi, niin miksi edelleen sijoitustoiminta tuntuu jatkuvan ennallaan ja jokainen jäsenvaltio keskittyy lähinnä ajamaan omia vakuus- ja muita päähänpinttymiään. Tuntuu siltä, että EU:ssa ei nähdä metsää puilta. Ikään kuin jatkettaisiin housuun tuuttaamista, vaikka uusliberalismin kökkäre tukkiikin koko lahkeen ja nationalismi valuu reittä pitkin. Ja nyt en edes viitsi mennä Stubbin kulttuuri-, eiku siis, markkinadarwnismiin tai johonkin Halla-ahon tankkipuheisiin (nämä ajatukset taitavatkin olla tätä kriisiä syvemmällä).

Tilanteen surullisuutta ei kovinkaan paljoa paranna se, että ainakin joillakin lienee mahdollisuus todeta, että minähän sanoin. Jälkiviisaudella emme pääse ajassa taaksepäin, mutta opiksi siitä edes voisi ottaa.

Ja sitten iso mutta. Nimittäin kaikeksi onneksi elämä ei taida päättyä tälläkään kertaa tähän. On tässä nimittäin jokunen positiivinenkin seikka, usko pois :)

Ensinnäkin mikään tosiasiallinen asia ei sinällään puhu edustuksellisuuteen ja yhteistyöhön perustuvan demokratian alennustilan puolesta. Paitsi tietty tuo kyvyttömyys nähdä metsää puilta ja öhötys vanhoissa kaavoissa, mutta tästä sokeudesta ei voi sinällään syyttää demokratiaa (kuten ei voi nykykriisistäkään syyttää euroa sinällään).

Uskon nimittäin, että tässäkin tilanteessa demokraattinen prosessi on, hieman Churchilliä mukaillen, haastavista vaihtoehdoista selvästi paras mahdollinen. Toki demokratiaankin kaivataan johtajuutta sen verran, että mahdollisimman monesta edustuksellisesta ryhmittymästä tulisi löytyä sellaiset henkilöt, jotka kykenevät perustelemaan ryhmänsä jäsenille näkökenttän avartamisen oman navan tuijottelusta ja sen yhden ajatuksen jankkaamisesta edes hitusen monipuolisemmaksi – niin, että toistenkin ryhmittymien näkökulmia pyrittäisiin ymmärtämään. Tarvittaisiin siis Kekkosen sijasta nippu ahtisaaria :) (Valitettavasti niistä näyttäisi olevan hieman pulaa – mistä historia muistanee muistuttaa jälkipolvia.)

Toinen positiivinen asia on eurooppalaisen yhteistyön tiivistäminen. Olkoonkin, että tästä ilmiöstä tuntuu nykyään joutuvan käyttää termiä liittovaltio(peikko). Edellinen käsite oli ennen kiva juttu, mutta jälkimmäinen ei enää naurata ketään. Koska kansallinen suvereniteetti :)

Oli käsite mikä tahansa, niin tarvitsemme yhteistyöhön nojautuvat Euroopan. Sellaisen Euroopan, jossa valta kuuluu kansalaisten valitsemalle parlamentille, eikä suinkaan jäsenvaltioiden päämiehille. Euroopan, jossa sekä yhteison että osavaltioiden tulisi toimia kestävästi, niin taloudellisesti, ekologisesti kuin sosiaalisestikin. Ja toki tässä Euroopassa ihmiset olisivat sijoitusmarkkinoita (ja peruspalvelut hallintorajoja) tärkeämpiä.

Mutta siis positiivista on se, että EU näyttää kaikesta huolimatta jatkavan yhteistyön tiivistämisen askelten ottamista. Onhan se 90-luvun lopussa muodollisesti käyttöön otettu vakaus- ja kasvusopimus vissiin nyt vihdoinkin tarkoitus ottaa ihan oikeasti käyttöön. Ja kai siellä jotain pieniä tiukennuksia finanssivalvontaan on tulossa, ehkä jopa aiemmin hörhöajatukseksi luokiteltu valuutansiirto- eli Tobinin verokin.

Tottahan toki nämä askeleet kohti aiempaa tiivimpää yhteistyötä voisivat olla nykyistä suurempia, mutta suunta sentään on oikea. Onko syy askelten pienuuteen ja haparoivuuteen sitten siinä johtajuudessa, niin tiedä vaikka olisikin. Mutta ei siis suinkaan yhtä Kekkosta, vaan monta ahtisaarta :)

-----

Ps. Yhtenäistä Eurooppaa odotellessa jokaisen kannattaa pohtia esim. sitä, mikä on kansallisen suvereniteetin merkitys nykyisen kaltaisessa postkansallisvaltiollisessa maailmassa, ja toisaalta sitä, kuinka uskottava satu näkymättömästä kädestä – sellaisenaan – onkaan :)

Uuden asunnon loukku

On ollut ilmoilla vähän sellaista meininkiä, että uusi kämppä. Huone pari lisää ja ainakin yksi seinänaapuri vähemmän, tiedäthän. Työpaikalle pitäisi päästä edelleen polkupyörällä, mielellään ilman hikoilua, ja Peipen (puspus) pitäisi päästä kätevästi julkisilla Isolle kirkolle. Ja toki ne vakiojututkin, ettei saisi olla isompaa remppaa tulossa ja erilaiset kosteusvaaratkin vähän epäilyttävät. Myös autolle ja Vulkaanilleni pitäisi löytyä omat, kivat paikkansa. Niin, ja kodiltahan sen vielä pitäisi tuntua – heti kynnyksen ensimmäistä kertaa ylittäessä.

Aika perusyhtälöä on varmaan sekin, että ihan tuollaiset perustoiveet ohjaavat katselemaan kämppiä, jotka ovat vähintään sellaiset 10 – 15 prosenttia yli minimibudjetin. Täällä pk-seudulla se ei edes tarkoita mitään kovin kummoista, on meinaan sellainen kysynnän ja tarjonnan meno täällä (päällä). Ymmärränkin jossain muodossa ympäriskuntiin muuttajia ja samaistun jossain määrin siirtolaisten kotiseutukaipuuseen.

Melkoinen ansahan se tämä tällainen tilanne on. Sitä voisi niin helposti sitoa itsensä sellaisiin lainoihin, ettei siinä edes tarvittaisia mullistuksia korkotasossa, omissa työkuvioissa tai arjen menoissa. Olisi niin helppo laskea viimeisen sentin päälle, ja ottaa riski. Siitäkin huolimatta, että enää oma taloudellinen vastuu ei kata pelkkää vuokrakämpän irtaimistoa.

Tätä se keskiluokkaisuus kai on. Yritetään olla vähän enemmän kuin ollaankaan – koska muutkin ovat. Ei taida nimittäin olla Kreikka ihan ainoa, joka on vedellyt melkoisella riskillä ja oman taloutensa reaaliteetteja unohdellen.

Joku teorioitaan kirjoihin rustannut onkin joskus todennut, että yksilö sidotaan nykyaikaiseen yhteiskuntaan lopullisesti ja tehokkaimmin juuri asuntounelmien ja asuntolainan avulla. Sen jälkeen on paha enää kieltäytyä ylitöistä tai muistakaan ansaintakeinoista. Ainakaan taka-askelia ei voi ottaa, downsiftaus ei onnaa.

Eikä tilannetta lainkaan paranna se, että sisustuslehdet tuputtavat siihen kuuluisaan pintaremonttiin. Sillä tosin näytetään nykyisin viittaavaan lähinnä kodin sisustamista uusien muotien mukaan. Trendikäs koti on vissiin se juttu, ja ensi vuonna onkin sitten jo uudet tuulet.

No joo, eipä tämä sen kummoisempaa ole kuin eräänlaista matematiikkaa. Palkkaa x määrä, työn pysyvyys y todennäköisyydellä, velkaa z euroa, omaisuutta k:n verran ja potentiaalisia korjaus-, remontti- ja kulutustoiveita karkeasti ja varovasti yläkanttiin laskien ainakin jotain l-tasoa. Ja pienenä lisänä toki se, että kodiltahan se voisi tuntua :)

Väitin kuitenkin, että asunnon merkitystä elämänlaadun tekijänä usein liioitellaan. Ainakin itselläni painaa vaakakupissa enemmän taloudellinen riippumattomuus kuin kämpän läheisyys suhteessa siihen liitettyä ideaalia. Etenkin jos tuota ideaalia pitää määritellä talon uutuuden, neliömäärän, olohuoneen takaseinän värin, keittökoneiden ovien materiaalien sekä muiden sangen ulkoisten tekijöiden avulla.

Tämä tässä ainakin on selkiintynyt, aiempaakin vahvemmin :)

----

Ps. Onneksi se eka asuntotarjouksemme ei mennyt läpi.